Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


8 kommenttia

Tuli syttyi, palokunta pahasti myöhässä

Missä on herätystä? Milloin paljon puhuttu herätys alkaa? Kuka sitä johtaa? Mitä, missä, milloin ja vielä kukakin?

Kaikessa rauhassa on pinnan alla kytenyt ja pieniä palon alkuja on havaittu siellätäällä. Palokunta on ollut kahvilla, eikä ole liikoja puuttunut noin pieniin juttuihin: kyllä ne sammuu itsekseen.

Kaikessa rauhassa on tuli kuitenkin roihahtanut liekkiin monin paikoin. Ja lisää uutisia tulee ympäri Suomea. Palokunta on edelleen pullakahveilla: mitä sitä pikkupalojen perässä juoksemaan, kun voi suurta odotella.

Tämän uuden hengellisen heräämisen ilmiöitä ovat mm seuraavat:
Uusia seurakuntia syntyy, nuoret ja vanhat löytävät toisensa, nuoria julistajia tulee lisää, heidän julistuksensa on sytyttävää, vanhemmat innostuvat mukaan, kaduilla ja toreilla rukoillaan ihmisten puolesta, seurakuntien rajat murtuvat, kristittyjen yhteys vahvistuu, armolahjat toimivat, uskovien jano kokea Jumalan todellisuutta arjessa kasvaa, seurakunta kansainvälistyy, lähetysaktioihin on tunkua, usko näkyy mediassa ja somessa…

No, ainahan tätä on ollut, vähättelee joku!

Olen ollut kymmeniä vuosia alalla, niin Suomessa kuin ulkomailla. Nyt näen sellaista liekehdintää ja liikehdintää, jota en ole ennen nähnyt. Siinä on sama evankeliumi Jeesuksesta, mutta muotoihin on tullut uutta väriä. Jumalan koko luovuus, taiteen eri keinot, ennakkoluulottomat lähestymistavat on otettu rohkeasti käyttöön. Evankeliumi kulkee kaduilla, ihmisten parissa ja se parantaa, pelastaa, vapauttaa, muuttaa maailmaa.

Jumala on viisaasti rakentanut ja rakentaa verkostoaan. Pyhä Henki on mestari verkostoija. Pienet purot kasvavat suureksi virraksi. Verkosto tiivistyy. Herätys laajenee. Leivotaan vaan lisää pullaa palokunnallekin: kun tuli on irti, on myöhäistä lähteä sammutustöihin, paras on jatkaa kahvinjuontia palokunnan kahviossa.

No,aina löytyy yllättävältä taholta innokkaita palokuntalaisia, jotka yrittävät sammutella lieskoja, mutta tulenkantajat keskittyvät tulen vaalimiseen ja levittämiseen. Hengellisen palon sammuttajien kanssa ei kannata riidellä.

Tuli on nyt irti!


10 kommenttia

Kirkossa kiellettyä

On kieltotauluja, joita ei ole kirkon seinillä, vaan ihmisten mielissä, ikään kuin perintönä menneiltä sukupolvilta. Ja ne taulut ovat tiukassa, tiukemmassa kuin itse Sana, jota kirkoissa ääneen luetaan:

– nauraminen kielletty, mutta jos saarnaaja sanoo jotain vitsiltä vaikuttavaa, voi vienosti hymyillä ja naurun voi jättää kotimatkalle
– saarnalle taputtaminen on kielletty, vain lasten esityksiin ja musiikkiin voi antaa arvokkaan lyhyet taputukset, kaikenmaailman bravo- huudot pitää kuitenkin unohtaa
– suomalaisluterilaiseen traditioon eivät kuulu välikommentit saarnoihin, sanat kuten aamen tai halleluja kesken puheen kuuluvat ns vapaitten suuntien tyyliin
– jos lapsia tuodaan kirkkoon, tulee heidän istua hiljaa, sarjakuvalehtiä ja karkkipapereita ei saa rapistaa äänekkäästi
– istuutumista ja nousemista varten on joka kirkossa yleensä kirjalliset ohjeet, joita on syytä noudattaa, jos ei ole, on hyvä seurata, miten muu yleisö käyttäytyy
– kirkkoon sopivaan, arvokkaaseen käyttäytymiseen kuuluu myös, ettet heiluta käsiä tutuille, riittää kun nyökkää päätä vähäeleisesti, äläkä muutenkaan vilkuile levottomasti ympärillesi katsoen, keitä kirkossa on
– istu kaiken varalta peräpenkissä, josta voit vaivattomasti hiipiä pois, jos koet olosi tympääntyneeksi, saarnan ahdistavaksi ja liturgian kummalliseksi
– mieti kaksi kertaa, ennen kuin raahaat itsesi kirkkoon puku päällä juhlallisella ilmeellä

Hupsan, tämä viimeinen ohje lipsahti ihan vahingossa…eihän se ole niinkään käsky, vaan ajatus, joka saattaa haamuilla liian monen mielissä sunnuntaiaamuisin. Sitten vain ihmetellään, miksi kirkoissa ei käy väkeä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.


12 kommenttia

Jeesus: hyvää ystävänpäivää!

Minä: Siis, mitä, toivotatko sinä Jeesus minulle hyvää ystävänpäivää?
Jeesus: Ja miksi en? Sehän on näinä päivinä ja onhan se kiva tapa muistaa kamuja!

– niin mutta, eikös sinun kuuluisi sanoa vaikka ’siunausta’ tai jotain sellaista hengellistä?
– mitä ihmettä tarkoitat, niinkuin mitä hengellistä?

– no, sinähän olet…hm…hyvin hengellinen olento…ymmärräthän…
– no, en todellakaan ymmärrä, mistä sinä olet saanut tuollaisia pieneen mieleesi?

– Raamatustahan minä, ja saarnoista ja hartauskirjoista ja postilloista…
– jasså, luetko mitään muuta, vaikkapa Fingerporia?

– herttainen, Fingerporiako? Eikös se ole sellainen pilkkaava vitsikirja?
– (Jeesus ei edes kuunnellut tätä kysymystä, vaan hykerteli): minä niin nauroi sitäkin juttua, missä minä löin ahdistelijoita halolla päähän!

– mutta eihän ketään saa lyödä, niinhän sinä itse opetit, eikä varsinkaan koivuhalolla!
– ei tässä nyt koivuhaloilla riehutakaan, vaan halolla, niin kuin halogeenilla tai siis sädekehällä, joka taas tarkoittaa suomeksi hyvyyttä, sellaista topakkaa hyvyyttä, joka muuttaa ihmistä!

– niin no..kröhöm, jotain tuollaista hengellistähän minä…
– pötyä! Taidat tarkoittaa sellaista hengellisyyttä, missä soitellaan harppuja, kun pitäisi käyttää lapiota, tai hyssytellään hiljaisia rukouksia, kun pitäisi tanssia ilosta, tai toivotetaan kipeille hurskaita voimia, kun pitäisi parantaa. No, tässä nyt aluksi. Minä olen tullut antamaan elämän ja yltäkylläisyyden, jotka varas on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Jumalan hengellisyys onkin usein hyvin konkreettista ja arkista, Taivaan hyvä murtautuu maailman vaikeuksiin.

– olisiko se noin, voisitko sinä, Jeesus olla oikeassa? Että hyvää ystävänpäivää minullekin? Ja suoraan Taivaasta? Uskaltaisinko uskoa? Ihanko siis hyvän hyvää ystävänpäivää? Että oikein Jeesus ystävänä? Mulla taitaa mennä teologiat vähän uusiksi.
– no, jo oli aikakin! (Jeesus hymyili ja naurahti ääneen muistaessaan, miten Fingerpori oli piirtänyt hänet kaupungin pelastustien päähän: taas on yksi ystävä pelastettu!)

Hyvää ystävänpäivää! Be my Valentine! Ystävä sä lapsien, katso meihin pienihin!


4 kommenttia

Jobin postia Jumalasta

Millaisen Jumalan Job tunsi?

Havahduin tähän kysymykseen, kun luin Job 9:34:”Voi, jospa Jumala kääntäisi ruoskansa minusta pois, ettei minun enää tarvitsisi säikkyä häntä! Silloin voisin puhua hänelle suoraan, pelkäämättä! Nyt en voi. Olen itseni kanssa yksin.”

Lohdutonta tekstiä! Siiskö todella Raamatusta, siitä Jumalasta, jota me Taivaan Isäksi kutsumme? Kyllä!

Moni jämähtää uskossaan Jobiin ja ns Jobin postiin: Jumalan kanssa on epämukava olla. Hän on arvaamaton, oikukas, salamyhkäinen, salattu, pelottava ja herraties, mitä muuta ahdistavaa. Tätä Jobin postia Jumalasta on maailma täynnänsä.

Voi, Job, kunpa olisit elänyt myöhemmin, vaikkapa kalastajana Pietarin venekunnassa tai Nikodemoksen kaverina tai Joosef arimatialaisen sydänystävänä.

Ja kuitenkin sinä Job kokemustesi jälkeen sanoit Jumalalle:”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.” Ja sinä rukoilit kavereittesi puolesta, niitten, joihin Jumala oli vihastunut, kun olivat puhuneet Hänestä läpiä päähäsi ja päähämme. Ja he säästyivät rangaistukselta.

Ja sinä, Job! Sinä sait Jumalalta runsaat siunaukset, joista kirjasi, postisi loppusanat kertovat. Ja sinä elit pitkään, kunnes kuolit korkeassa iässä ja elämästä kylläsi saaneena. Näit lopulta Jumalan oikeat kasvot. Jobin postisi olikin lopulta kuin profetiaa Messiaan ajasta ja sanoista:”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” Jeesus onkin Jumalan sädehtivä kirkkaus ja Hänen olemuksensa kuva, kuten Hepr.1:3 sanoo.

Tässä meille Jobin postia!


10 kommenttia

Pullaa vai rukiista leipää

Pullaa, kiitos…ja kunnon kuppi kahvia. Tuon saarnan jälkeen tarvitsen nyt kunnon tujauksen hyvää kahvia ja makeaa pullaa.

Tai:

Nyt äkkiä ruissämpylä ja lasi täysmaitoa. Kyllä oli niin kevyt saarna tänään. Saapa edes kroppa tuhtia ravintoa, sielu kun jäi ravinnotta.

Monenlaista on saarnaa ja saarnaajaa tämän päivän kirkoissa. Pitäisiköhän kirkollisiin laittaa etukäteen ilmoitus saarnan sisällöstä ja tyylistä. Osaisi sitten varautua nenäliinoilla tai ilman. Niin, tai kyllähän niitä silmiä ja nenää pyyhitään niin itkusta kuin ilostakin. Eli kaiken varalta nenäliinat mukaan, ellei sitten ole sellainen meno kirkossa, että ei itketä eikä naureta.

Ei itketä. Ei naureta. Mutta sehän kuulostaa kylmältä ja steriililtä. Äkkiä takaisin aiheeseen! Kirkko tarvitsee nenäliinoja. Ja nenäliinat tarvitsevat tunteita. Ilo ja itku takaisin!

Suru syntisyydestä johtaa mielenmuutokseen. No, tämä on tuttua ainakin vanhassa herätyksessä. Ja tätäkin tarvitaan. Synti ei ole leikin asia.

Mutta uskallan ottaa esiin tuon toisenkin tunteen: ilo, nauru, keveys, huumori. Eikö nekin kuulu elämään ja kirkkoon ja saarnaan ja koko messuun! Tämä on siis retorinen huudahdus!

Tämä ajatus nousi aamun Hesarista:”Päivän vinkkaaja”, ja aiheesta ”Kolinaa ja naurua”. Siinä haastateltiin improilun Suomen mestaria Roope Salmista. (Improilu on siis improvisoinnin viihdelaji). Roope S heittää muutaman ajatuksen, jotka mielestäni sopisivat hyvinkin nykypäivän saarnaajaan: ”Hyvä improaja pyrkii aina saamaan vastanäyttelijänsä näyttämään hyvältä. Paras improaja on se, kenen kanssa muut haluavat improta.”

Että kolahti! Saada näyttää toinen hyvältä, saada vedettyä muut iloiten mukaan.

Roope S sanoo tavoitteekseen saada yleisön purskahtamaan nauruun puolen minuutin välein. Tiedän, tiedän…tämä menee yli, tätä ei sallita kirkossa. Mutta, toisaalta, miksi ei? Tai ainakin kerran saarnan aikana…pari kertaa…muutaman kerran…usein! Ainakin haluaisin lisää iloa kirkkoihin ja saarnoihin. Jos uskomme, niin kuin Sanassa luvataan, niin ilo tulee kyliin ja kaupunkeihin. Toki itkukin, mutta myös ilo. Ja ilo etsii tapoja tulla ulos: hymynä, nauruna, liikkeenä, tanssina…Rukiisen leivän päälle on mukava saada juustoa ja makkaraa.

Ilmoitus messun alussa: ”Jäikö nenäliinat kotiin! Ei, hätää, suntio jakaa uusia taskunenäliinapakkauksia, joissa on kirkkomme kuva ja lause: iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.”


4 kommenttia

Mutta oliko se hengellistä

- Kuuntelin juuri harvinaisen kaunista musiikkia, hienosti soitettua, innoittavaa ja virvoittavaa.
– Mutta oliko se hengellistä?
– Siis mitä?
– Niin, laulettiinko siinä Jeesuksesta?
– Ensinnäkään siinä ei ollut sanoja ollenkaan, se oli soittoa.
– No, olivatko esiintyjät kristittyjä?
– En minä tiedä, kuuntelin netistä, nautin musiikista, en penkonut nimiä ja taustoja.
– Eipä vaikuta turvalliselta, älä korva pieni kuule mitä vain!

– Ihailin upeaa taulua, mahtavan herkkä värimaailma, jos olisi varaa, ostaisin.
– Mutta oliko se hengellinen?
– Siis mitä?
– Niin, oliko taulussa Jeesusta tai edes enkeleitä tai maisema Pyhästä maasta?
– Ei, mutta ne värit ja se tunnelma ja väkevä herkkyys, joka taulusta heijastui…
– Eipä vaikuta kovin hengelliseltä, älä silmä pieni katso mitä vain.

No huhhuh!

Ei kai tuollaisia keskusteluja käydä kuin Blogitaivaan pakinoissa. Paitsi niissä ajatuksissa ja alitajunnan syövereissä, joissa hengellisyys on kapeakatseista ja kapeakorvaista. Jossa ei tajuta, että luovuuden kauneus taiteen eri alueilla saattaa olla hoitavaa ja eheyttävää saarnaa Jumalan hyvyydestä, vaikka ei käytettäisikään ns uskonnollisia aiheita. Herramme on suurempi kuin sanat ja kuvat.

Mustavalkoinen uskonnollisuus rajoittaa Jumalan rikkauksien näkemistä, kuulemista, kokemista ja aistimista. Anna Jumalan luovuuden yllättää. Nauti kauneuden rikkaudesta.


12 kommenttia

Olipa kerran uskovainen,

joka ei pitänyt urkumusiikista, saati ylipäätään rauhallisista virsistä ja hartaasta istumisesta kirkon penkissä, eikä myöskään vuodesta ja pyhästä toiseen toistuvista messukaavoista. Mutta ei ole enää. Häntä ei kukaan ymmärtänyt ja niinpä hän vähitellen jäi pois kirkollisista menoista. Ja koskapa sai ymmärtää, että uskovaisuuteen kuuluu pitää uskonnollisista eli hartaista harrastuksista, niin hän myös luopui uskostaan.

Ja kerran oli sellainen uskovainen, joka innostui Raamatun pohjalta käyttämään ihmeellisiä lahjoja. Rukoili oudoilla kielillä. Julisti terveyttä sairaitten elämään. Kertoi sanomia, jotka koki saaneensa Jumalalta. Mutta ei ole enää. Hänelle näet sanottiin, että sellaiset lahjat olivat ja menivät, ettei niitä enää tarvita, kun on Raamatut ja kaikki. Jopa varoitettiin harhaopeista ja vääristä hengistä, itse paholaisesta. Niinpä hän luopui uskostaan.

Sitten oli sellainen uskovainen, iloluonteinen ja sosiaalinen, joka ujuttautui politiikkaan ja vaikutusvaltaisille paikoille haluten olla valona ja suolana vähän siellä ja täällä. Samainen tyyppi nautti taiteesta sen eri muodoissaan ja näki niissä Jumalan suurta luovuutta ja elämän kauneutta. Eipä ole enää. Hänet tuomittiin liian maailmallisena; olisi pitänyt istua vain uskovaisten seurassa, eikä sekaantua maailman asioihin. Hänkin luopui uskosta.

Olisi niitä muitakin varmaan, niitä uskosta luopuneita, ihmisten takia Jumalasta luopuneita.

Surullista! Pirullista suorastaan.

Sitä kyselen, miten olla aidosti uskovainen olematta uskonnollinen. Ja miten olla lähellä Jeesusta ja samalla ihmistä, jota Jeesus niin hurjasti rakastaa, että antoi henkensä hänen puolestaan. Taitaa olla aika lukea evankeliumit hiukan tarkemmin.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 1 343 muun seuraajan joukkoon