Olen opettaja ja törmään aina silloin tällöin tilanteeseen, jossa joudun miettimään tarkkaan sanavalintojani opettaessani uskontoa. Uskonto on koulumaailmassa alistettu mielenkiintoiseen asemaan. Opettajan tulee kertoa ja esitellä neutraalisti uskontoa ikäänkuin suomalaisen kulttuurin osana. Se ei saa olla siis tunnustuksellista opetusta. Mikäs siinä, se on mahdollista ja näin myös itsekin toimin. Huvittavaa vain on että lapset lukiessaan raamattua löytävät siitä suuria totuuksia ilman että opettaja mitenkään itse julistaa tai evankelioi. Sana tekee sen itse.

Hyvä esimerkki vuosien takaa on kahden tytön keskustelu, jota kuuntelin luokassa välitunnin aikana. Edellisellä tunnilla oli käsitelty luomiskertomusta. Kyse oli siitä miksi Jumala sallii pahuuden ja miksi hän ei yksinkertaisesti tee ihmisistä hyviä. Toisen tytön vastaus hämmästytti minua viisaudellaan. Hän vetosi siihen että Ihminen on Jumalan kuva ja siihen kuvaan tulee kuulua valinnan vapaus ja toteutuakseen se vaatii sen, että on oltava mahdollisuus tehdä myös pahaa. Jumala ei halunnut marionettia kaverikseen. Tuo 12 vuotiaan pohdinta kolahti minuun.

Maailmassa ei ole kyse siitä että hyvä ja paha pitäisi olla jonkinlaisessa tasapainossa vaan siitä että voimme valita ketä seuraamme ja haluammeko tehdä hyvää vai pahaa ja vielä, jos voimme tehdä hyvää onko merkityksellistä vai merkityksetöntä se jos jätämme tekemättä sen.

Mutta  mietin hiljaa mielessäni, että jos vetoamme uskonnon opetuksen puolesta sen takia pelkästään, että se on suomalaista kulttuuria, niin se on kyllä masentava syy ja näky. Minä en lähtisi Suomalaiseen messuun sunnuntaina klo 10 pelkästään kulttuurin nälkääni sammuttamaan sillä se ei sielä sammu sillä sen verran vähän se taidenautintoja tarjoaa. Enemmänkin se herättää joskus, jopa säälinsekaisia tuntemuksia ellei se olisi jotain paljon enemmän ja tärkeämpää. Usko ei ole kulttuuria eikä tapoja, Usko laittaa käheä-äänisen papin laulamaaan epävireisesti liturgiaansa yhdistäen seurakunnan ylistämään Jumalaa. Siitä on kulttuurikokemukset kaukana, mutta se olennaisin, Jumalan kasvojen edessäolon kokemus tekee siitä eheän, eheyttävän kokemuksen jossa Jumalan armo tulee todeksi.

Pelkkänä kulttuurina Kristillisyys olisi kuollut jo aikoja sitten. Jumalan sana ja Pyhä Henki tekee kaikesta elävää ja toimivaa. Uskonnon tunneilla saa opettaja olla neutraali mutta Sana ei ole sitä koskaan ja lapset erityisesti ymmärtävät sitä.