Kovin erilaiselta näyttää se kirkon uudistuminen jonka kuvittelin olevan käsillä. Arkkipiispa avasi kirkolliskokouksen puhumalla Avioliittoteologiasta ja sen nykyaikaistamisesta. Hän tahtoo näin tukea humaania ja tasa-arvoista yhteiskuntaa ja ennenkaikkea osoittaa omalta osaltaan suvaitsevaisuutta niitä ihmisiä kohtaan jotka tahtovat sitoutua läheiseen kestävään ihmissuhteeseen.  Mäkisen avaus ei ollut yllätys. Kirkko hakee paikkaansa yhteiskunnassa jonka arvot muuttuvat hurjaa vauhtia. Kirkon isät yrittävät hakea sellaista keskusteluyhteyttä ihmisiin joka toisi Jumalan keskelle arkea. Tarkoitus on hyvä mutta onko se tie taivaseen jos jotain olennaista muuttuu?

Ihmisen psyyke on merkillinen asia ja emme voi mestaroida asioita toisten puolesta.  Mitä voimme tehdä kun ihminen kaikesta meidän hyvittelyistämme huolimatta löytää Raamatusta tuomion omille teoilleen. Oli se sitten mitä tahansa ihmisen ja Jumalan väliin tulevaa asiaa  Mitä voimme tehdä kun ihminen tajuaa kaikista selittelyistä huolimatta olevansa syntinen.  Ihminen kokee huonouden Jumalan edessä  valtavana.  Silloin hän tajuaa tarvitsevansa armoa enemmän kuin ikinä.  Kaikesta huolimatta hän joutuu lähestymään asiaa Jumalan näkökulmasta ei humanismin. Raamatun sana tulee edelleen kohti huolimatta omista valinnoista. Hän, syntinen ihminen kokee Jumalan koko lain päällään ja hakee armoa. Siinä ei opilliset tulkinnat juuri auta. Hänelle on julistettava evankeliumia, ei humanismia!

Voiko tämän pohjalta lähteä luomaan uutta teologiaa avioliitosta? Muuttaako Kirkon siunaaminen mitään. Voiko se muuttaa ihmisen kokemuksen  synnistä Kun se perustuu uskoon kolmiyhteisestä Jumalasta ja  nousee raamatun sanasta.  Me elämme syntisessä maailmassa, jossa iso osa ihmisistä ei koe tekevänsä syntiä  eivätkä koe tarvetta armoon, onko oikein tyynnyttää heidät tähän olotilaan?

Erään ystäväni kokemus tällaisesta kertoo yksilön tuskasta Jumalan kasvojen edessä, tuskasta kun oma keho ja mieli kapinoi Jumalaa vastaan. On kyse eräällä tavalla periksi antamisesta, ei himolle tai irstailulle vaan ihmisen luonnolle. Sille samalle luonnolle jolle me kaikki olemme  antaneet periksi ennenkuin tajusimme tarvitsevamme armoa, päästäksemme Taivaaseen.

Pääseeko tämä ystäväni taivaaseen? Asia ei ole minun ratkaistavissa eikä sinun! Asia on hänen ja Jumalan välinen, Voinko julistaa hänelle synninpäästön? Tässä mennääkin jo hieman kimurantimpaan suuntaan. Jeesus ei käännä kenellekään selkäänsä, mutta Ihminen voi kääntää omansa.  Mitä on aito katumus ja parannus? Jos tietää synnin mutta ehdoin tahdoin jatkaa sitä, mitä siitä seuraa?

Toisaalta itse tiedän olevani koko ajan syntinen, ja synninpäästön jälkeenkin löydän itseni puuhailemassa omien helmasyntieni kanssa. Luontoni elää jatkuvassa kapinassa Jumalaa vastaa ja sen tiedostaminen tekee kipeää.

Täydellisen Jumalan edessä olemme täysin aseettomia ja tuomittuja. Olemme puhtaasti armon varassa joka käänteessä. Ainoa mahdollisuutemme on pitää katseemme kiinni Kristuksessa. Olemme Pyhiä vaikka emme ole vielä puhtaita synnistä.  Jumalan edessä matkaaminen  kohti pyhyyttä tekee meistä kelvollisia ottamaan vastaa Pyhyyden.

Kirkon suhteen tämä merkitsee sitä että se ei voi tehdä tyhjäksi tätä kipuilua muuttamalla sitä mitä Raamatussa sanotaan. Täydellinen Jumala ei ole jättänyt Sanaa, jossa hän ilmoittaa itsensä, suojatta.  Epätäydellinen ei voi lähteä oikaisemaan Täydellistä. Savi ei voi neuvoa valajaansa.

Rakastan ystävääni kuten lähimmäistä kuuluu rakastaa. Hän tuntee Sanan ja joutuu kärsimään sen takia kuten me kaikki joudumme. Haluan muistuttaa, että emme ole vielä pelastuneita vaan olemme kulkemassa pelastusta kohti. Pelastus kohtaa meidät siten kun Täydellinen saapuu ja joudumme punnittavaksi sanojemme ja tekojemme tähden. Luste erotellaan viljasta ja poltetaan.

Voin luottaa että Pyhä Henki toimii puolustajana ja neuvonantaja. Siksi minä keskityn Kristukseen koska hän on ainoa toivoni!