Pienen konserttisalin takahuone tuoksui vienosti viskille. Muusikot olivat roudanneet soittimensa pieneen pakuun ja ajaneet tiehensä. Pullo lojui sohvalla väsyneen laulajan vieressä. Taksi tulisi kunhan ehtisi.
Vuodet olivat jättäneet jälkensä miehen kasvoihin. Juonteet olivat syviä ja yhä hien täyttämiä. Väsymys painoi harteita alas ja lievä ärtymys nousi jostain syvältä mielen sopukoista pintaan.
Turhautuminen ihmisten ahneuteen ja maailman epäoikeudenmukaisuus oli saanut hänet aikoinaan liikkeelle, puhdas otsaisena nuorukaisena hän oli ajatellut muuttavansa jotain maailmassa. Kitara istui hänen käteensä kuin valettu ja karhea olemus puhutteli kuuntelijoita samoin kuin hänen elämän makuiset laulunsa.
Vuodet vierivät ja Suomen seurakunnat tulivat tutuksi mutta ihmiset eivät muuttuneet. Sen sijaan tyhjyys omassa sisikunnassa alkoi kasvaa. Itsensä takia hän ei tätä tehnyt vaan ihmisten, jotka hänen laillaan etsivät jostain lohtua elämäänsä. Mutta ei hänestä olisi lohdun jakajaksi. Korkeintaan hän saattoi kulkea palan matkaa rinnalla.
Jotkut lauloivat Jumalasta, ikäänkuin heillä olisi hänestä jokin varma tieto. Hän lauloi ihmisestä ihmiselle sillä se oli hänestä rehellisempää.
Kaipausta joka kyti sisimmässä, hän ei osannut selittää, mutta siitä hän yritti laulaa.
Se vain oli kummaa, että vastausta ei tuohon ikävään ei mistään tullut. Kymmeniä ellei satoja kertoja hän oli huutanut tuuleen: -Näytä itsesi!
Pullo kilahti lattialle ja mies havahtui ajatuksistaan. Hän kirosi itseään ja omaa heikkouttaan. Samalla hän tajusi mitä oli olla ihminen, joka oli ketjun heikoin lenkki. Hän huokasi hiljaa ja painoi päänsä alas. Ehkä armoa riittäisi minullekin. Jospa en huutaisikaan enää vaan jäisin vain hiljaa kuuntelemaan, hän ajatteli.
Taksimies löysi nukkuvan miehen polviltaan takahuoneen sohvan äärestä. Hän oli nähnyt matkan varrella monenlaista eikä tämäkään hätkäyttänyt vaan hän istahti hiljaa sohvan ääreen odottamaan illan viimeisen asiakkaan heräämistä. Kuski katseli takahuoneen seinällä olevaa Krusifiksia ja huokaisi. Pieni pyyntö kohosi ylös sillä hän aavisti että illasta tulisi vielä pitkä.
Tämäkin tarina voisi olla totta….
Blogitaivas 
21/05/2013 13:10
Hieno, koskettava tarina. Siunausta ja Jumalan läsnäoloa kaikille Suomen gospel-muusikoille. On niin tavallista, että antaja väsyy. Kuka auttaa heitä, kuka laulaa heille?
TykkääTykkää
21/05/2013 14:58
Niin, onko meillä aikaa heikoimmalle lenkeille, siis ihmisten mielestä heikoimmalle vai kuljemmeko ohi?
Ei siitä saada kunniaa, kun pysähdymme elämässä väsähtäneen, kaiken antaneen kohdalla. Ei siitä kirjoitella päivän lööpeissä, mutta Jumalalla onkin toinen mittapuu.
Juuri siellä olisi avoimin kuuntelija ja antajakin hyvin oppineen sekä pärjänneen kristityn opettajaksi.
Elämä ei ole itsestään selvyys, jossa kaikki menee hyvin ja ennalta suunnitellusti. Me tarvitsemme armoa armon päälle ja toista ihmistä, kuuntelijaa, esirukoilijaa, kanssamatkaajaa.
TykkääTykkää
21/05/2013 16:01
”Tämäkin tarina voisi olla totta”, varmasti voisi ja on ollutkin monen kohdalla. – Ja saisi vielä useamman kohdalla olla.
Jeesus on sielläkin missä kukaan muu ei ole. Autuas on hän joka armoon joutuu turvaamaan, ja turvaa. Uskon onnelliseen loppuun, tahdon uskoa, koska Jumala on rakkaudessaan aina heikkojen puolella.
”Elämä ei ole itsestään selvyys” …. Sekin on hyvä, koska se riisuu ihmisen ylemmyydestään ja itsevarmuudestaan. Jumalan siunausta on joutua tajuamaan oma heikkoutensa/huonoutensa ja tulla tietoiseksi armon tarpeestaan ja lähimmäistensä merkityksestä elämässään. Aivan niin kuin Marttikin tuossa yllä, varmasti kokemuksestaan, toteaa!
TykkääTykkää