Mä luojalta kaksi kättä sain
Luoja sanoi: Ylistä niillä!

Temppeli oli matala ja ruma elementtirakennus kahden suuren kadun risteyksessä. Seisoskelin temppelissä sivuseinustalla ja katselin lasiseen eteisaulaan. Aurinko paistoi kirkkaasti tutun nuoren naisen takaa sisälle. Aurinko piirsi muuten tummaksi jäävälle naisen hahmolle puhtaan hopeiset, terävät ääriviivat. Aniliini paita ja siniset farkut saavat väriä vain vaivoin. En tiennyt, mitä nainen ajatteli, kun muut lauloivat ylistyslaulua salissa. Hän seisoi eteisessä, mutta hänen varjonsa kurottautui oviaukosta sisään.

Minulla oli temppelissä hirmuinen rummuttamisen tuska. Nurkassa seisoi käyttämättömänä konga ja jokin vielä eksoottisempi rumpu. Lisäksi minulla oli hirmuinen valokuvaamisen tuska, mutta paikka oli outo ja seurakunnasta kuitenkin puolet minulle tuntematonta. En rohjennut rummuttaa tai kuvata. Seiso siis, kärsi ja rukoile.

Suurinta tuskaa valokuvaajansielulleni aiheuttivat kädet. Ihmiset lauloivat ja rukoilivat kädet kohotettuina. Temppelin ikkunat olivat katonrajassa, ja vain kädet ranteesta ylöspäin loistivat valossa. Käsillä oli tumma tausta. Katselin käsiä. Luoja oli ne taitavasti muovailllut. Päässäni alkoi soida Jukka Leppilammen laulu: Mä Luojalta kaksi kättä sain. Luoja sanoi: Rakasta niillä. Muistin myös 92-vuotiaan taiteilijan Wladyslawin Tove Janssonin novellista. Hän piirsi enää vain käsiä, koska käsiin mahtui koko ihmisen elämä. Kädet ovat sielun peili.

Temppelissä kohotetut olivat aidosti Luojaansa ylistäviä käsiä.

Minä vain en voinut taivaltaa poikki temppelin toiselle seinustalle ja kuvata Luojan-luomia käsiä. Salissa laulettiin täydellisestä vapaudesta, mutta temppelin seinä piti minusta kiinni. Rukoilin jotain. Taisin pyytää jotain vielä suurempaa kuin rummuttaminen tai kuvaaminen. Jos en voi tehdä mitä haluan, anna enemmän!

Kuukausi sitten jouduin kinkkiseen tilanteeseen eräässä seminaarissa. Jaoin edellisen päivän antia seminaariväelle Raision Vapaakirkon salissa. Puhuttiin suurista asioista, Jumalan itse kullekin antamista tehtävistä. Äkkiä ukrainalainen seminaarin vetäjä kysyi: Mitä sinä aiot tehdä? Mietin kaksi sekuntia, ehkä vain yhden mutta tosi pitkän. Minusta tulee Suomen paras gospelvalokuvaaja. Tulkki yritti kääntää sanani venäjäksi. Väitti mokoma, että aion alkaa kuvata gospelmusiikkia. En puhunut musiikista. Tarkoitin evankelioivaa valokuvausta, oikaisin himpun verran ylpeänä siitä, että oivalsin käännösvirheen, vaikka en osaa venäjää lainkaan.

Vielä kuvani eivät evankelioi. Mutta ehkä ennen pitkää osaan kuvata Luojan muovailemia asioita niin hyvin, että kuvia voi kutsua evankelioiviksi. Tietenkin olen aivan varma siitä, että juuri tänä iltana temppelissä olisin saanut maailman parhaat valokuvat. En vain tiennyt, voiko tilaisuudessa kuvata.

Voi elämän kevät! Jumala antaa kyllä tilaisuuksia.

Kädet olivat temppelissä yhä koholla. Laulu alkoi loppua. Temppelin seinä oli kestänyt painoni. Itse asiassa huomasin äkkiä oloni muuttuneen paljon kevyemmäksi. Kuvaamisen pakkoa ei ollut. Rummuttamisvimmakin oli jäänyt jonnekin.

Illan puhuja kutsui ihmisiä esirukoiltaviksi. Tulkaa. Pyytäkää paljon ja odottakaa paljon. Minä huomasin, että olin jo saanut paljon. Olin saanut rauhan. Olin saanut aiheen tähän blogiin ja vieläpä toiseenkin tekstiin. Rukoukseni oli kuultu.

Luoja loi ihmiselle kädet ylistämistä varten. Ylistää voi laulaen ja rukoillen kädet koholla. Ylistää voi myös tanssittaen sormia tietokoneen näppäimistöllä. Ylistää voi rumpua hakaten, ja ylistää voi painamalla kameran laukaisinta.

Sä Luojalta kaksi kättä sait  ylistä niillä.