Kesänkähmässä, en muista millloin, olin menossa lenkille Vuokatin vaaroille kun radiosta tuli uusintana Jari Sarasvuon radio-ohjelma joka käsitteli ihmissuhteita ja rakkautta. Miehen tapa käsitellä aihetta koukutti ja oli pakko virittää puhelimesta radio päälle ja unohtaa Raamattutunti, jota olin aikeissa kuunnella. Minua puhutteli miehen yltiöpäinen rehellisyys. Minua samalla kiehtoi ja ärsytti hänen tapansa käyttää hengellistä termistöä koska kuvamme uskosta ja ilmeisesti myös uskon kohteesta erosivat radikaalisti.

Radio-ohjelman jälkeen jäin miettimään Sarasvuon ajatuksia, koska ajattelin lähes samalla tavalla kaikesta mitä hän puhui ihmisestä.  Sarasvuo uskoo ihmiseen ja rakkauteen. Hän ei puhu humanismista eikä itserakkaudesta vaan aidosta rakkaudesta toista ihmistä kohtaan ja hän asettaa toisen ihmisen tarpeet oman edun edelle. Minua on puhuteli myös se että hän ei tyrmää tai halveksi Jumalaa tai häneen uskovia vaan antaa tilaa hengittää ja pohtia asioita kuulijan omista lähtökohdista.

Jari Sarasvuosta tulisi loistava paimen  mihin tahansa seurakuntaan, voisi kuvitella että tunnustutuminen johonkin kirkkokuntaan uskovana tekisi hänestä yhtäkkiä uskovien silmissä hyväksyttävämmän ja ärsytys hänen persoonastaan katoaisi, ainakin osaksi, täysin tuskin koskaan, koska kaverissa on särmää! Mutta tässä onkin se Jumalan heittämä haaste, voinko rakastaa lähimmäistä nimeltä Jari Sarasvuo, joka on rehellisesti sitä mitä on? Minulle usko on Pyhän Hengen antama lahja ja itse en ole sitä itselleni järjestellyt. Pitäsikö minun siis vaatia Jari Sarasvuota muuttamaan itsensä samanlaiseksi kuin minä. Taidan jättää homman väliin ja Jumalan huoleksi. Sillä välin voin kuunnella edelleen hänen osuvia juttujaan  ihmisistä ja ihmisyydestä sekä rukoilla hänen puolestaan sillä hän minun asemassani tekisi saman koska myös hän tahtoisi hyvää minulle. Sarasvuo on yksinkertaisesti hyvä jätkä.