Mitäpä maailman pölyistä harteilla kun matkallaan on nähnyt kaikki tienvarren hohtelevat lehtoniityt, ja itse lähteensilmän.
Iltarusko taivaanrannalla oli huikaiseva, hiljaisuuden vallitessa sitä jäin ihailemaan. Ajattelin jälleen kuinka kaunis maailma onkaan. Tämä päivä oli aurinkoinen ja lintujen laulua täynnä. Henkilökohtaisesti ei tapahtunut mitään mullistavaa ja kun tuli ilta tunsin rauhaa ja kiitollisuutta. Suurta kiitollisuutta. Olemme rukoilleet tyttäreni kanssa Jumalan rauhaa itsellemme ja toinen toisillemme. Voimia ja kestävyyttä kaikissa niissä projekteissa joita joudumme läpikäymään, luottaen Jeesuksen sanoihin Hänen luvatessaan meille oman rauhansa. Kuinka hoitava se onkaan ja ylitse kaiken. Iltavirret, iltarukoukset, sanan paikat, mikä siunaus.
Joku ehkä kysyy:” Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?” Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole. Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen. Mutta Jumala antaa sille sellaisen varren kuin hän on nähnyt hyväksi, jokaiselle siemenelle sellaisen kuin sille kuuluu. ….. On taivaallisia ja maallisia ruumiita, mutta taivaallisten loisto on aivan toisenlainen kuin maanpäällisten.
Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin. Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se mikä kylvetään katoavana, nousee kuolemattomana. Mikä kylvetään heikkona nousee täynnä voimaa.

 

Maat metsät hiljenneinä ja meret tyyntyneinä kiittävät Jumalaa.
On laannut voima tuulen, vaikene puhe huulten. Vain sydän puhua nyt saa.
Nyt ihmettelen tässä, näin Herra, elämässä, lastasi talutat: Suot
armolahjojasi ja hoidat sanallasi. Ja joka päivä armahdat.
Aamusta aamuun herään, ja ilta illan perään, käyn rauhaas nukkumaan.
Voin päivän päivään liittää. Ja hyvyyttäsi kiittää. Et Herra, väsy auttamaan

(virrestä 546 ja 1 Kor.15: 35-43)