Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Helppoheikki

14 kommenttia

Heikkinä on joskus niin helppoheikkimäinen olo. Vähän niin kuin olisi pihalla, tai siis torilla myymässä käytettyjä makkaroita. Mitä pitäisi tehdä? Voisin vaihtaa nimeni eli ottaa käyttöön kakkosnimeni, Hannu. Näistä nimistä muuten koostuu lyhenne hhh, lausutaan hoohoohoo. Että silleen! Tuo vaihtoehto on kyllä hankala. Paperisota ja kaikki. Uusi tutustuminen ihmisiin. Tulisiko myös uusi identiteetti, radikaalimpi, nuorekkaampi, lennokkaampi kenties! Pitäisikö sittenkin harkita?

Toinen vaihtoehto on tarttua nimeä sarvista, hyödyntää siihen assosioidut jutukkeet. Helppoheikki! Hm…Heikki, jonka kanssa on helppo olla, vaihtaa mielipiteitä, rupatella, jonka kanssa aika kuluu helposti, jonka tekemät jutut ovat helposti sulatettavia, joka luo elämään helpotusta ja helpottavaa ilmapiiriä, jonka saarnatkin on helposti ymmärrettäviä. Joka siis on kaiken kaikkiaan helppo jätkä. Täähän on wow- juttu.

Eipä tässä Hannuksi muututakaan. Sitä paitsi hanhena oleminenhan on kuin olisi matkalla kynittäväksi ja pataan, ellei sitten omista Hannustakin sen onnekkaan ominaisuuden.

Mitä siis tämä lyhyt blogini opettaa? Iloitse nimestäsi, jolla sinut tunnetaan. Iloitse siitä, että et ole pelkkä sotu- numero, tilastokappale. Löydä nimestäsi ja samalla itsestäsi se kaunis, komea, ihana, upea ja luova persoonallisuus, jollaiseksi Jumala on sinut luonut. Jeesus kutsuu meitä nimeltä, ja se kutsu on täynnä lämpöä ja ihastusta. Hänen seurassaan nimemme tunnetaan myös Taivaassa.

Mainokset

Kirjoittaja: H H Hilvo

pastor, who loves to preach and teach and pray, because God is so good

14 thoughts on “Helppoheikki

  1. Jostain muistui mieleeni: ”Jos joku joskus jotain, mutta kun kukaan ei koskaan mitään, vaan jokainen aina vaan!” – no tuo oli nyt joku jostakin, mutta kahden ja puolen sekunnin miettimisen jälkeen Heikin tekstin luettuani päätin, että tämä vaikka voisi sopia tähän – mene ja tiedä?

    ”Toivo.”

    Miten tuo sana tuntuu jotenkin tutulta. Yritänpä vähän repostella termiä.

    Ja ihan jo heti alkuun. En minä niin itsekeskeinen ole, kuin äkkinäiseltään saattaisi päätellä, vaikka yritin useammaltakin taholta mm. herrojen Qoogle ja Wikipedia puoleen kääntyen saada selvitystä asiaan, mutta en saanut.

    Ei vielä lapsena mutta varhaisnuorena olin, jos en nyt katkera mutta harmissani äidille ja isälle kun olivat antaneet tällaisen epämiehekkään nimen – Toivo!

    Muut kylän ja koulun pojat kun olivat Erkkejä, Hannuja, Kalleja, Matteja, Pekkoja Ristoja j.n.e. eli miehekkään nimisiä.

    No eipä se nyt enää haittaa, vaan asia on kääntynyt päälaelleen.

    Raamatullisessa mielessä toivosta ei tässä yhteydessä liene tarpeen enempää sanoa, sen merkitys on todennäköisesti selvää kaikille tätä elämää uskon ja/tai uskonnonkin ”siipien suojassa” tarkasteleville.

    Mutta onko tämä kenellekään tuttua?:

    Muistojen syövereistä muistan jo kauan sitten lukeneen jostaini että muinaissuomalaisuudessa sana toivo tarkoitti uhria ja toivottaminen uhraamista.
    Myös se kohta saaliseläimessä, johon osuva nuoli varmimmin tappoi saaliseläimen – oli toivo.

    Olisikohan muistikuvassani mitään perää?

    Tykkää

  2. J. W. Snellmanin sukutaulussa taisi lukea, että ei nimi miestä pahenna, jos mies ei nimeä. Hyvää loppuviikkoa.

    Tykkää

  3. Jesaja 43:1: …minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun.

    Kun olin lapsi ja nuori, asuimme teollisuuskaupungissa. Asuinalue oli uusi ja talot kauniita, vaan eivät herraskaisia. Naapuriperheiden isät olivat Into, Voitto ja Taisto. Näistä kaksi ensimmäistä olivat veljekset. 1980-luvulla elämä oli työläiskaupungissakin punaista enää vain nimeksi.

    Minäkään en lapsena ja nuorena erityisemmin tykännyt nimestäni. Minun kaverini ovat keskimäärin Mikoja, Markoja ja Sareja ja Sannoja. Minä olen Tero. Nimi se on tämäkin. Ei tuiki tavallinen, ei ani harvinainen. Joskus, jostain etäisen seksuaalisesta syystä pohdin, että entä jos olisin syntynyt tyttönä. Yksi pohdinnan teema on ollut nimenomaan nimeni. Olen (tietääkseni) saanut etunimeni erään toisen henkilön mukaan, joten minkähän niminen tyttö tai nainen olisi siinä päätynyt nimeni esikuvaksi.

    Miehestä saadaan nykyään naisen näköinen ja päin vastoin. Siihen minä en usko, että sukupuoli tykkänään muuttuisi lääketieteen keinoin. Olennainen osa kuitenkin tuosta sukupuolen muutosta on nimen vaihto. Suomessa miehellä pitää olla miehen nimi ja naisella naisen. Arvatenkin tämäkin asia muuttuu vielä. Odotan vain, koska tapaan jossakin pienen pojan nimeltään Alicia tai Eufrosyne.

    Nykyään etunimensä voi vaihtaa. Minusta käytäntö on ihan hyvä esimerkiksi siinä tapauksessa, että vanhemmat ovat onnistuneen antamaan jonkin täysin kummallisen nimen tai sellaisen nimen, joka aikain saatossa saa jonkin inhottavan sivumerkityksen. Pääsääntöisesti nimi kai kuitenkin on jotakin ominta omaa, osa juuri sitä minuutta, joka on kutsuttu. Ei nimi miestä pilaa, ellei mies nimeään. Yritän kantaa vastuuni!

    Tykkää

  4. Kiitos, Tero! Vieno taitaa muuten olla sellainen nimi, jota annetaan miehille ja naisille.

    Tykkää

  5. Näin tiedän olleen. Sittemmin se kai on jäänyt vain naisille, enkä tiedä, monelleko sitä nimeä on viime vuosina annettu. Suvustani löytyi aikanaan, mutta hän kuoli jo 70-luvulla. Vaan nythän nuo vanhat nimet ovat jälleen muotia. Vieno-nimisiä poikia väestörekisterikeskuksen nettipalvelu kertoo kastetun hiukan vaille 2300, nuorimmat aivan näinä vuosina.

    Monia nimiä kuuluu olevan joitakin kappaleita vastakkaisella sukupuolella. Väestörekisterikeskuksen nettisivu kertoo esimerkiksi, että vuosina 1980-1999 on kastettu alle viisi miespuolista Elinaksi. Yksi tahi jokunen Siljakin löytyy. Suomen noin 13 885 Riikasta 1 – 4 on miehiä. Siskoni tytär oli saada erittäin hauskan etunimen, joka löytyy suvustamme 1700-luvulta kirkonkirjojen perusteella. Nimiviranomainen, ryökäle, kielsi sen. Kyseinen nimi ei olisi tullut kutsumanimeksi, mutta olisi kai sitäkin joutunut elämänsä aikana selittämään.

    Tykkää

  6. Heikki

    Ellei isäni olisi ollut 1930 luvulla silloisessa Suomen mutta nykyisin Venäjään kuuluvassa Karjalassa metsätyönjohtajana, olisin vieläkin Toivo VIENO!

    Mutta onneksi siellä oli ja on kai vieläkin Torasjoessa koski – nimeltään Vihmakoski.

    Tykkää

    • Heikki ja Toivo. Minun isävainajani sodassa kaatuneen veljen nimi oli Vieno, häneltä jäi orvoksi 2 v. poika.
      Isäni äiti lienee ollut melkoinen unelmoija kun antoi isälleni etunimeksi Kauno. Toinen nimi oli Ilmari ja sitä isäni kuitenkin aina käytti, niin kuin kaikki muutkin paitsi mamma. Isä oli mammalle aina Kauno.

      Isoäitiä kutsuttiin mammaksi koska niin oli Turun puolessa tapana ja kerrottakoon vielä sekin etteivät isäni ja sisaruksensa koskaan sinutelleet äitiään eli mammaa, joksi he häntä olivat lapsesta pitäen kutsuneetkin. Muistan kuinka itse aika pieni ollessani kysyin mammalta saako häntä sinutella? En muista mitä hän vastasi.

      Vanhoista nimistä muuten puheen ollen, mamman nimi oli Amanda Wilhelmiina. Nimet jotka ovat jälleen muotia. Mamma ei tykännyt nimestään ja häntä on kutsuttu, tahtonsa mukaan, ”Helmiksi”, muunnos Wilhelmiinasta. Mielenkiintoisia nämä nimi jutut :)
      Ja mikähän se blogin varsinainen aihe taas olikaan? ;)

      Tykkää

  7. Kun en saa blogia kirjoitettua niin kommentoinpa vielä vähän tätä nimi asiaa.

    Monilla ihmisillä on ikäviä kokemuksia nimestään, joten on kaunis ja lohdullinen tämä Heikin blogi.
    Meillähän on taivaassa vastassa nimi jota emme nyt tiedä, mutta se kuvaa ehkä kaikkein parhaiten sitä mitä Jumala on itse kustakin ajatellut ja miksi tarkoittanut. Ajattelen että koska me syntiin langenneina menimme rikki, tarvitsemme taivaassa uuden nimen jolla ei ole tämän maailman rasitteita?

    Minulla ei oikeastaan ole nimeä ollutkaan. Lapsuusperheessäni olin neljän veljen ainoa sisko ja minua nimitettiin vain ”tytöksi”. Sukulaiset sentään käyttivät nimeänikin. Avioliitossani minulla ei taaskaan ollut nimeä, olin nimetön ja mitätöity.
    Lempinimen sain ensimmäistä kertaa K24 kommentoidessani sen antoi mainio mies Lauri sukunimeltään Frosti, – ”Tuutikki” voi kuinka se lämmitti mieltäni :)

    Oman nimeni löysin vasta 50 vuotta täytettyäni ja kirjoitin sen löytymisestä itkuisen runonkin. Sitten opettelin pitämään siitä, samalla kuin opettelin olemaan minä. Olen löytänyt itseni, tiedän kuka olen ja mitä, ja minulla on oikein kaunis nimi. Todella kaunis ja minulle sopiva yhdessä toisen nimeni kanssa. Sukunimenikin olen vaihtanut v. 2000.
    Tunnen olevani ehjä minä.

    Tykkää

  8. Tähtiä on taivaalla miljardeja ja sanotaan, että Jumala kutsuu nimeltään niitä kaikkia, joten emme voi olla Jumalalle persoonattomia luomuksia. Silti, viimeistään vanhainkodissa tässä maanpäällisessä elämässä kadotamme identiteettimme siinä määrin, että voisin kuvitella olevani nelos huoneen ykköspaikka minusta puhuttaessa.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s