Lepäilen makuuhuoneeksi muuntuneessa olohuoneessani, oikaisten selkääni ja lepuuttaen istumisesta turvonneita jalkojani. Katselen ikkunastani ulos pihalle istuttamaani, nyt jo suureksi kasvanutta pihlajapuuta. Muutamien todella läkähdyttävien päivien jälkeen lämpö on ulkona laskenut rajusti ja alkaa sataa tihuttamalla. Tuuli käy myrskyisästi ja pyörittää runsaassa kukassa olevaa isoa puuta. Olen onnellinen. Tiedän että kotini on kaunis ja pihani myös. Olen tehnyt näiden eteen paljon työtä sen 24 vuoden aikana jonka olen saanut tässä asua. Nautin tuloksesta. Tunnen olevani kotona ja olen kiintynyt tähän (kalliilla alueella olevaan), isojen rikkaiden talojen ympäröimään asuntooni ja asuinpaikkaani.

Tämä ei kuitenkaan ole minun, minä en omista tässä muuta kuin henkilökohtaisen omaisuuteni, joka ei ole arvokas. Asun kotikaupunkini vuokra-asunnossa. Haluaisin asua tässä elämäni loppuun saakka, mutta näitä taloja odottaa ikänsä puolesta peruskorjaus, joka tarkoittaa sitä että tästä on muutettava siksi aikaa ainakin pois. Tunnen huolta ja surua – minun kotini, minun pihlajani ja kaikki pihani kauniit istutukset! –  Mihin mahtuvat kaikki maalaamani taulut jotka ovat niin paikkansa jo löytäneet jne. Minun, minun, minun omani.
Mikään ei ole minun, mitään en omista. Olenko uskovana kiinni omaisuudessa, olenko kiintynyt ”maailmaan”?

Tunnen miehen joka vaelsi paikasta toiseen omistamatta mitään, edes kattoa päänsä päällä, ei edes vakituista vuokra-asuntoa. Häntä seurasi vain muutama uskollinen ystävä suurten kansanjoukkojenkin kerääntyessä hänen ympärilleen. Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi hänelle:” Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Tämä mies jolle sanat osoitettiin oli nimeltään Jeesus, ja hän sanoi hänelle:” Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.” Hän kutsui ihmisiä seuraansa ja kun hänellä meni hyvin ihmiset kuulivat kutsun. Kun hän joutui vainotuksi suurin osa jätti hänet yksin. Hän myös koki ihmisjoukkojenkin ympäröimänä olevansa yksin, yksin maailmassa, koska oli kotoisin taivaasta. Hän kaipasi Isäänsä ja oikeaa kotiaan. Hän oli todellinen kahden maan kansalainen ja koti-ikävä oli hänen ainainen seuralaisensa.

Nyt aamulla kun heräilin, mielessäni oli erikoisen tuntuinen virsi, onhan nyt kevät kuitenkin kukkeimmillaan, eikä virsi tuntunut sopivan ollenkaan tähän aikaan, mutta koska se ei mielestäni poistu, runoilen sen tähän oman mieleni mukaiseksi.

Oi Herra,
luoksein jää jo ilta on,
ja kadonnut on valo
auringon.
Ken muu mua murheissani lohduttais, kelt turvan hädässänsä
sielu sais.
On ilo maallinen kuin varjo vaan, ei ole täällä mitään pysyvää
vain Sinä Herra,
sinä luoksein jää.
Sun Herra, ristisi mua
valaiskoon.
Sen valon tieltä varjot häviää.
Eläissä kuollessa sä
luoksein jää.

Sitä mukaa kuin nämä rakennukset huononevat, rappeutuvat korjausten hitaudesta ja puutteesta, tänne myös asutetaan aina vaan huonompiosaista kansanosaa. Alussa ei niin ollut. Kaupunkien ongelmana usein on että asuinalueet pääsevät/päästetään slummiutumaan ja ongelmat sitä mukaa voimistuvat. Kuinkahan kauan, nuo isot ja rikkaat, tässä ympärillä kestävät tätä pientä yhteisöä joka aiheuttaa olemassa olollaan jatkuvaa häiriötä.
Me kaikki asukkaat saamme samanlaisen häiritsevän joukon leiman, minä muiden mukana. Se ei tunnu hyvältä, ei!

Olen pysytellyt erossa tästä muusta porukasta, aivan olosuhteittenikin vuoksi, mutta aamulla mietin pitäisikö minun uskaltaa mennä tuonne pihalle ja heittäytyä Jumalan hulluksi! Ruveta kuin Johannes kamelinkarvaviitassaan huutamaan:” Tehkää parannus, kääntykää hyvät ihmiset omaksi parhaaksenne, Te olette hukkumassa, te olette hukassa ilman Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, jonka Jumala lähetti maailmaan syntisiä pelastamaan! Antakaa pelastaa itsenne Jeesuksen nimessä ja veressä, antakaa pelastaa itsenne!” Vai pidänkö oman vanhurskauteni salassa.

Tunnen myös miehen, joka ei hävennyt julistaa evankeliumia vaikka se ei ollut ihmismielen mukainen, ja vaikka hän oli oppinut ja arvossa pidetty henkilö. Hän oli saanut rabbin koulutuksen ja hänen johtotähtenään olivat olleet arvostettujen juutalaisten oppineiden selitykset ja suullinen perimätieto. Hän oli, mutta hän, kuten hänen mestarinsakin joutui ulkopuolelle leirin totuuden ja veren evankeliumin vuoksi. Hän kertoo ”Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle”! Hän koki saman kohtalon kuin hänen mestarinsa, väkivaltaisen kuoleman. Me tiedämme hänen nimensä, hän oli Paavali. Ja on, niin kuin mestarinsakin nyt, todellisessa kodissaan, pois täältä murheen ja kuoleman varjon maasta.

Jos otan kiitoksella vastaan sen mitä minulla nyt on, voin varmaan ajatella että se on Jumalan lahjaa, suurta lahjaa. Josta kuitenkin on oltava koska tahansa valmis luopumaan sen kaikkein kalleimman aarteen tähden. Huomaan että niin kuin talo vaatii peruskorjauksen, niin minäkin. Perus korjausta vaatisivat nämä onnettomat ihmisetkin tässä ympärillä, nämä jotka ovat aivan hukassa elämänsä kanssa. En tiedä kuka se tulee olemaan joka ilosanoman heille kertoo, ”en kai se vain ole minä”?!

Toivottavasti siihen löytyy joku muu, joku toinen, joku paremmin sopiva! Joku Johannes tai Paavali. Paavali joka julistaessaan muuttumatonta evankeliumia ei kysynyt miellyttikö se ihmisiä vai ei. Hän ei voinut muodostaa sanomaansa sen mukaan mitä ihmiset toivoivat tai odottivat. Hän oli kuin vanhan testamentin profeetat, sidottu sanomaansa. ”Sinun tulee puhua minun sanani heille, kuulkoot tai olkoot kuulematta” ”Puhu, minkä minulta saat puhuttavaksesi”! Ei siis edelleenkään tänä päivänä tule(tulisi) välittää kenestäkään joka on eri mieltä Jumalan sanan kanssa, eikä varsinkaan katsoa Henkilöön vaan julistaa rohkeasti ja peräänantamattomasti puhdasta Jumalan Sanaa.

Tarvitseeko minun taloni peruskorjausta? Tämä missä fyysinen asumiseni tapahtuu on oikeasti kalliolle rakennettu, mutta onko minun taloni myös. Minun Hengellinen kotini? Sisäinen maailmani? Helluntain läheisyys on minulle elintärkeää. Minä rakastan helluntain henkeä, Kallista Pyhää Henkeä ja odotan sitä hartaammin ”kuin vartijat aamua”! Tiedän että Isä ja Poika ovat minussa mutta tarvitsen päivittäin uutta voimaa, Pyhän Hengen koskettavaa läsnäoloa, sellaisena kuin olen, heikkona, köyhänä, vajaana, sairaana jne.

Oi, tullos Henki helluntain, suo meille taivaan tulta. Me voimaa pyydämme nyt vain, Oi Jeesus, yksin sulta. Kuin raikas aamukaste tuo, taas luontoon virvoitusta. Niin sieluun kaipaavaan nyt suo, OI Herra, lohdutusta.

Tarvitsen voimaasi Jumalani, tuon uuden voitelun helluntain. Tulkoonpa hiljaa tai myrskyn lailla, tarvitsen voimaasi Jumalain!

Raamatun kohdat ovat Luukkaan evankeliumista, Galatalaiskirjeestä ja Hesekielin kirjasta. Sen verran tuttuja ne ovat että helposti löytää, ainoastaan tuo kirjeen galatalaisille kohdan tähän merkitsen koska se ON hyvä ja lukemisen arvoinen Gal. 1:11-24 ja meneehän se koko kirjekin siinä saman tien 🙂 ! Siunattua helatorstaita kaikelle kansalle!