ja ehkäpä Jumalassa myös. Olen moneen kertaan kierrellyt, mutta taas pysähtynyt toteamaan, että ohittamattominta Jumala-suhteen rikastumisessa on löytää Hänet lohduttajana. Rikastumisella ajattelen tässä hengellisen maaperän runsautta, joka kuvaa sisäistä elämää esiin tulevien hyvien asioiden pohjana.

On tuskallista yrittää kasvattaa itsestään hedelmällisiä hengellisiä hyveitä, jos maaperä on täynnänsä kivuliaita kiviä, kovettunutta muokkaamatonta maata, kuolleita unelmia ja rehottavaa rikkaruohoa.

Alkukesän siivousprojektissa löysin opetussarjan kyynelten parantavasta voimasta. Nyt kun olen sitä kuunnellut vuosien tauon jälkeen, olen taas saanut kohdata Jumalaa uudella syvyydellä. Ei ole kyse suorituksesta, jolla saa uuden tason, jotta peli etenee jouheammin, vaan jostain yksinkertaisen nerokkaasta. Jumala vain haluaa olla hyvä minua kohtaan. Jumala rakastaa pientä ihmistä.

Häntä kiinnostaa minun rehellisyyteni, luottamukseni, avoimuuteni. Hän ei vaadi nähdä suorituksia, joilla perustelen kelvollisuuteni. Toki hän iloitsee, jos minäkin iloitsen jostain saavutuksesta, mutta ennenkaikkea hän haluaa minun ymmärtävän, että häntä kiinnostaa kyyneleeni, kipuni, ajatukseni.

Jumala toivoo, että luotan hänen rakkauteensa niin paljon, että uskallan olla rehellinen ja annan hänen lohduttaa. Hän haluaa opettaa erottamaan hedelmällisen surun tukahduttavasta. Jumalassa on lohdutus. Kyllä kyyneleet tekevät hyvää, itkeminen on sallittua (kunhan ei mahdottomasti niistä kaverin olkapäähän). Heikkoudessa on voimaa, heikkouden piilottelu vahvistaa kovuutta. Jumala on ihmeellisen pitkämielinen ja uskollinen. Hän kääntyy puoleemme ja kuulee kaipuumme, olkoon elämä ajautunut kuinka kivikkoiseen erämaahan tahansa. Hän luo uutta.