Älä soimaa pimeyttä vaan sytytä kynttilä!

Vuorokausi New Wine elämää Himoksella on takana ja siskolikan pojilla on iltavilli. Naapurimökillä yli kymmenpäinen nuorisolauma grillaa makkaroita hersyvän naurun säestyksellä. Ennen yöpuulle painumista kelailen päivän tapahtumia. Tänne tultaessa päätin, että jätän ponnistelemisen ja yrittämisen pois. Väsynyt mieli ja sielu kaipasi Pyhän Hengen uudistavaa voimaa ja kotiinpaluun tunnetta. Jokaisella meillä on oma viitekehyksemme ja on ilmeistä, että voin allekirjoittaa ne arvot, jotka täällä kohtaan. On helppo lukea arvot NW:n sivuilta, mutta sivut eivät pysty välittämään sitä miten niitä eletään todeksi. Sitä miten Jeesus tulee seurakunntansa välityksellä lähelle ja lohduttaa. Lohtu on se jota tällä hetkellä eniten tarvitsen.

Aamun ensimmäinen kohtaaminen toi eteeni tuon avauslauseen Simo Lintisen suulla. Omaan pimeyteeni syttyi valo, joka valaisi sisintäni ja paljasti pienen pojan, joka yli 40 vuotta sitten etsi toveruutta ja lohtua. Pienen pojan, joka alkoi elää miellyttääkseen muita ja on tehnyt sitä siitä lähtien. Pyhä Henki hellävaraisesti näytti asioita, joista tarvitsin vapautumista ja anteeksiantoa, jotta voisin olla taas oma itseni, lapsi joka kirkkain silmin jatkaa matkaansa.

Tuon näky silmissä olen tehnyt matkaa koko päivän. Tähän liittyy kaikkeen liittyy 2.Kuningastenkirjan 6.luvun kertomus Profeetta Elisasta joka pyytää, että Herra avaisi hätääntyneen palvelijan silmät näkemään millaiset ovat Jumalan sotajoukot näkymättömässä maailmassa. Raamatun kohta on ollut itselleni tärkeä, sillä se toisaalta kertoo siitä, että on olemassa jotain mitä emme näe ja sen, että olemme sodassa. Sotaa käydään meistä. Kun rukouspalvelija lähestyi minua tuolla raamatunkohdalla tiesin että Jumala on kuullut minua. Oli vapauttavaa jättää omat taakat ja synnit Jeesukselle ja kuulla synninpäästö toisen suusta ja saada siunaus.

Päivän seminaari sisälsi riemukkaita kohtaamisia Some-maailman ystävien kanssa mutta sen kaiken kertominen vaatii oman jutunsa ja jospa sen joku meistä blogitaivaan lampaista kirjoittaakin.

Iltatilaisuus meni sydän kevyenä ylistäessä vaikka, joku saattoi tulkita märät silmäni toisinkin. Koin, että olin vihdoin vapaa ylistämään Jumalaa, niinkuin minun se kuuluu tehdä, katsomatta ympärilleni ja miettimättä muut tekevät. Ainoa jota halusin ylistää ja miellyttää oli Jumala. Voihan joku kysyä, että pitääkö Jumalaa miellyttää, vastaan siihen jo etukäteen, että en tiedä, mutta sitä minä minä haluan tehdä!

Ilta päättyi kahteen merkilliseen kokemukseen. Minulla ei aikaisemmin ole ollut lempivirttä, mutta Simojoen Pekka tutustutti minut vuosi sitten virteen 600 ja siitä lähtien sen sanoma, johtuen virsirunoilijan kohtalosta, on ollut minulle tärkeä ja rakas. Aamulla löysin siitä Katajaisen kansan tekemän version joka toi mieleen sen valon jossa virren tekijä on saanut olla keskitysleirin pimeässä maailmassa. Kun sitten Illan rukouspalvelussa ylistybändi yllättäen alkaa soittamaan kyseistä virttä avutuivat viimeisetkin padot sisimmästäni mielessäni. Sydämeni sopukoista nousi kiitos ja sanat avoin valtakirja sekä ajatus viedä oma paikkakuntani Jumalan eteen. Niiden kanssa menin Rukouspalveluun.

En tiedä kuinka moni on ollut vastaavassa tilanteessa mutta tässä kaksi esirukoilijaa laittoivat kätensä olkapäälleni ja alkoivat rukoilla puolestani ja minä suljin silmäni. Tunsin kun joku kolmas liittyi rukoilijoiden joukkoon ja laski kätensä päälleni kohta tunsi miten ympärilläni oli joukko rukoilijoita. Kun sitten avasin silmäni ketään kolmatta tai ketään muitakaan ei näkynyt ja taisin olla melko hölmön näköinen kysyessäni ettei teitä olekaan kolmea. Isä oli Pyhässä hengessä ottanut minut syleilyynsä lohduttaen lastaan. Sitä mitä hän sillä avoimella valtakirjalla tekee, se jää nähtäväksi.