Syksy alkaa omenoineen, pihlajapuineen, niin kuin Juhan mukavissa kuvissa tällä sivulla 🙂 . Kuinka pian varsinainen ruska sitten alkaa silmiä hivellä, jää nähtäväksi. Kevät ja syksy, parhaat ja mielenkiintoisimmat vuodenajat. Olen usein sanonut harrastuksistani että tärkein niistä taitaa olla katselu. Sitä voi aina harrastaa ja aina se tuntuu yhtä ihmeelliseltä, en kyllästy katselamaan samaakaan maisemaa, luonto on ihmeellinen. Minulle Jumalan puhetta.

Olen nyt vertaillut kahta pihlajaa ja mietiskellyt kuinka erilaisia ne ovat. Toinen, meillä mökkipuuna, on rehevä, vihreä ja täynnä mehevän näköisiä marjoja, niitä on niin paljon että oksat eivät meinaa jaksaa kantaa. Toinen on tässä asuntoni pihalla. Sitä näyttää vaivaavan jokin tauti. Se on huonokuntoinen ja siinä on hyvin vähän surkean pieniä marjoja, se myöskin on jo kellastumassa ja tiputtelee lehtiään. Mökkipuu on saanut kasvaa siihen ja siinä mihin se on halunnut, mutta tämä toinen on tähän istutettu. Maapohja niillä on samankaltainen, mutta toinen näyttää hyvinvoinnin perikuvalta ja toinen hyvin surulliselta. Oikeastaan minäkin suren tämän kituvan puun puolesta, auttaisin sitä mielelläni mutta en osaa. Näiden kahden välillä on suuri ero. Jokin tässä kituvassa minua säälittää. Voiko puuta kohtaan tuntea myötäelämistä?

Kirjoitan tätä lauantai-iltana. Huomenna, jos Herra suo ja tytär on terveempi ja jaksaa, menemme käväisemään sen paremmin voivan puun maisemassa. Tunteellinen höpsö kun olen ja inhimillistän lähes kaiken mikä Luojani kädestä/ajatuksesta/sanasta on lähtöisin mietin voinko tuntea vilpitöntä iloa tuon rehevän puun katselemisesta, vai muistanko koko ajan tämän kituvan, huonosti voivan. Olen muutakin ajatellut. Kuinkahan monin ajattelee nyt enemmän kuin aikaisemmin, maailman tilanteesta johtuen, kuinka suurenmoista on että meillä on vapaa isänmaa? Kiitetäänkö Herra Jumalaa nyt hartaammin kaikesta siitä hyvästä jota meillä tässä kauniissa maassa on? Rukoilemmeko enemmän Jeesusta tuntemattomien puolesta kun lähes naapurissa ollaan sodan kynnyksellä?

Herra, kiitos isänmaasta, kiitos luomakunnastasi, kiitos rauhasta ja kaikesta minkä olet luonut iloitaksemme sinun hyvistä teoistasi! Kiitos elämästä Herra!

Tuhansin kielin , oi jos voisin ma Jumalaani ylistää. Ja Hälle kiitokseen kuin soisin, mun mielen maasta ylentää. Niin riemuiten ma puhkeisin Herralle kiitos lauluihin.
Mut heikko on mun kiitokseni, ylistysuhrin köyhä on. Oi, jospa yhtyis virteheni myös Luomakunta loputon. Ihmeitä Luojan lausumaan, Herralle tuomaan kiitostaan.
Oi, kuule köyhä kiitokseni, mun Jumalani armoinen. Paremmin soipi säveleni kun luokses pääsen taivaaseen. Tuhansin kielin silloin oi, autuitten kiitos Sulle soi!