Siinä se monttu aina on, jokapäiväisellä reitillä. Se vaikeuttaa etenemistä mennen, tullen. Siinä se monttu aina vain on.

Seisahdun kädet taskussa montun reunalle.

– Hä-häh! Mikset täytä sitä? kysyy ääni.

Vilkaisen montun pohjalle. On sitä yritetty täyttää. Sinne on kertynyt työkaluja. Monttuun heitettyjä. Metalliset ovat ruostuneet, puiset ovat lahonneet, muoviset ovat halkeilleet. Romua yhtä kaikki.

– Sas sä se! vastaan äänelle ja annan sille piut-paut.

Nytkin montun reunalla on muutamia työkaluja.

Jään tuijottelemaan montun pohjalle. Mahtaisiko montun saada täyttymään pelkillä työkaluilla? Media on täynnä montuntäyttötyökaluja. Kaikki mainokset ovat täynnä montuntäyttötyökaluja. On henkisiä ja materialistisia montuntäyttötyökaluja. On Kela-tuettuja, ja tukemattomia vasta on lukemattomia. On enkeleitä ja dieettejä ja uusi elämän iKäyttöjärjestelmä.

Seison montun reunalla. Siinä sattuu olemaan nyrkin kokoinen kivi. Potkaisen sen monttuun. Montusta kuuluu metallinen kilahdus.

– Auts, pääsee suustani.

Katselen ympärilleni. Työkaluja kyllä on, mutta missä on se aines, jolla montun oikeasti saa täyteen?

Katselen ympärilleni. Joen takana näkyy ikivanha kirkko. Kirkon vieressä lököilee matala ja moderni seurakuntatalo. Otan askeleen.

– Hei, mihin sä lähdet? Jää tähän!

Ääni vaikuttaa hätääntyneeltä.

– E. Mä menen seurikselle soittamaan Landolaa. Saatan laulaa pari haikeaa veisuakin. Pärjäile.

– Hei kuule, odota. Ei ne sua sinne tahdo.

– Itteppä pyysivät.

Loikin yli valtatien. Autojen vuo vie kohti kaupunkia. Kävelen toiseen suuntaan. Tunnen olevani vastavirrassa. Siitä saa voimaa.