Kun saavuin hotellihuoneeseen, huomasin, että varpaita kuumotti kummasti.

– Ei tule mitään, tuumailin. – On kerrassaan tyylitöntä, jos minut on tilattu ulkomaille asti workshoppiin puhumaan ja joudun puhumaan hyvin haudutetut villasukat jalassani.

Piti siis ottaa metro jonnekin, jossa kuvittelin, että olisi sukkia. En tunne Kööpenhaminaa yhtään, joten päädyin reissaamaan asemalle, joka minusta oli mahdollisimman lähellä aluetta, jonka kuvittelin olevan kaupungin keskusta. Tulin maan pinnalle pienellä torilla. Torin ohi kulki suuri katu. Valitsin suunnan viimeaikaisten ajatuskuvioitteni perusteella. Vastavirtaan on mentävä.

Silta meni yli veden. Vesi oli varmaan jokin meren uloke. Onko Kööpenhaminassa edes jokea? Kunnon kaupungeissa on joki, joten ehkä vesi sittenkin oli joki, koska kaupunki vaikutti jossain määrin kunnolliselta.

Pyöriä virtasi vastaan. Vaikka ei ollut vielä edes kunnolla hämärä, jokaisen fillarin nokalla välkkyi vilkkusilmä. Polkupyörien paljouden keskellä huomasin äkkiä, että olen yksin. Kukaan ei tunne minua tässä kaupungissa. Huomenna minun pitäisi nähdä yksi tuntematon ihminen hotellin edustalla. Siinä kaikki. Ja siinä minä kävelin, polkupyöriä tulvivassa omassa tyhjiössäni. Minulla oli yksi selkeä tavoite keskellä ei mitään. Pitää seurata varpaita, jotka ehkä vievät minut sellaiseen paikkaan, josta saan edustuskelpoiset sukat.

Tuolta tulee enemmän ihmisiä kuin tuolta. Vastavirtaan. Aha, taas näkyy lisää vettä. Tästä vedestä voi ottaa valokuvankin. Mikähän tuo historiallisen näköinen talo on? Keitä nämä kaikki pyöräilijät ovat? Mistä ovat tulossa ja minne menossa?

Äkkiä etu-oikealla oli rakennus, jonka pystyin määrittelemään tavarataloksi. Hei, tässä maassa, tässä kulttuurissa on jotain tuttua. Tavaratalo, materialismin katedraali. Oho, tuolla loistaa punaisella ”H&M”!  ”H&M”:hän tarkoittaa ihan kotisuomeksi, että Halpoja&Mukavanraikkaita sukkia. En kuitenkaan mennyt halpaan. Jatkoin tassuttelua, enkä päätynyt mihinkään. Käännyin kulkemaan takaisin kadun toista puolta. Vastaani tuli ruokakauppa. Valitsin hyllyiltä juustonaksuja ja kaksi tölkkiä olutta siltä varalta, että hotelliyö kiusaa unettomuudella. (Ai niin, olen viimeksi syönyt sämpylän yhdeksän tuntia sitten. Pitäisikö löytää ruokaa?)

Menin ostoksineni kassalle. Kassatyttö näytti väsähtäneeltä ja muutenkin kassaelämä tuntui tutulta. Tuli minun vuoroni maksaa. Tökkäsin kortin koneeseen. Naputtelin tunnusluvun. Pieleen tietenkin. Jokin maisemassa näytti tutulta. Ei, kassatyttö oli yhtä tuntematon kuin muutkin kööpenhaminalaiset. Kukaan mukaan ei näyttänyt tutulta. Sitten oivalsin.

– Hey, this machine speaks Finnish!

Kassaneitonen vilkaisi minuun kummissaan.

– This bank card machine speaks Finnish, toistin.

Tyttö naurahti. Hän ei ehkä yhtään tajunnut, mitä höpisin.

Aamupäivällä Helsingin lentsikkakentällä pankkikorttivempele oli puhunut minulle espanjaa. Naureskeltiin sitä myyjän kanssa. Nyt keskellä minun Köpis-tyhjiötäni suunnilleen samanlainen tekninen rakkine kehottaa minua poistamaan kortin itsestään ihan suomen kielellä.

Pakkaan ostokseni ja lähden kaupasta. Vasta tavaratalon ovella oivalsin, että varmaan kortin mikrosiru oli aktivoinut suomen kielen pienen kööpenhaminalaisen ruokakaupan kassalla. Muutamat äidinkieleni sanat saivat minut tilanteeseen nähden järjettömän onnelliseksi. En olekaan yksin. Minulla on täällä kummallisessa tyhjiössä kaveri, jonka kanssa voin kommunikoida suomeksi. Pankkikorttimaksuvempele!

Löydän tavaratalosta itselleni sukat. Kolmet saisi kuulemma kahden parin hinnalla. Tyydyn ostamaan vain yhden parin. Villasukille tulisi paha mieli, jos yrittäisin korvata laadun määrällä!