Pieni ylämäki vei minut taas Katariinankirkon hautausmaalle. Siellä on aina kynttilöitä. Enkelikynttilät valaisivat pienen enkelin, joka istui marraskuisella graniitilla. Vielä ei ole routa. Pari naista käveli ohitseni, kun kumartelin kännykkäni kanssa haudalla. Valokuvaushommissa.
Katariinankirkon hautausmaalla on aina kynttilöitä. Olen aina pitänyt hautausmaista. Lukioikäisenä päädyin jostain syystä Porin vanhalle hautausmaalle. Siellä oivalsin hautausmaiden rauhan. Minulla on vain yksi kauhukokemus haudoista. Olin noin kymmenenvuotias, ehkä alle. Menimme kummitätini kanssa katsomaan viikinkihautaa Dragsfjärdissä. Kummitäti halusi, että seison hetken haudan edessä. Hän halusi kaitafilmata minut siinä. Pakko oli seistä, kun en osannut sanoa, että pelottaa. Koko kymmenen sekunnin mittaisen ikuisuuden odotin, että sarvikypäräinen ja takkupartainen viikingin haamu hyökkää miekkoineen kimppuuni.
Eikä se mikään viikinkihauta ollut. Varmasti vain viikinkiaikainen. Äijät olivat olleet kuolleina toista tuhatta vuotta, ja ruumiitkin satavarmasti poltettu hautaamisen yhteydessä. Ashes to ashes, dust to dust. Sen tiedän nyt, kun olen ollut arkeologisilla kaivauksilla viikinkiaikaisilla haudoilla. Haudasta löytyy poltettua luuta, keramiikan palasia, pronssisia korunpalasia. Hirmuhyvällä onnella tikari tai miekka.
Hautausmaa oli hiljainen ja rauhallinen. Kävelin hiljaksilleen sen halki. Bussipysäkki kutsui, mutta vielä käännyin katsomaan graniittisten kivien rivistöjä. Kivissä oli ristejä, elämän merkkejä. Kirkko kurkkasi perääni portin holvista.
Kohta olin bussipysäkillä Hämeentien varressa. Katuvalot olivat oranssit. Rekka jyräsi ohi. Koko maa jytkähti sen alla. Mietin, huomaakohan bussikuski minut tässä hämärässä, vaikka minulla oli heijastin. Mieleeni muistuivat kirkonmäen kynttilät.
Joku kyllä huomaa.
Blogitaivas 
15/11/2014 10:26
Kaunis teksti, kauniit kuvat, muistoja nostattavat.
Puolivuotiaasta 8 vuotiaaksi asti kotini sijaitsi hautausmaan tuntumassa. Muut lapset pelkäsivät, minä en. Hautausmaat ja tyhjät kirkot ovat olleet minun hiljaisuuteni ja hiljentymiseni paikkoja siihen asti kun vielä pystyin niihin omatoimisesti menemään. Ehkä mikään tässä nykyisessä elämässäni ei niin vaikeaa olekaan kuin se että ei voi mennä ja olla yksin lempipaikoissaan. Kuinka sitä kaipaankaan.
Mieleeni tulee jostain runostako (?) lause ”hiljaisuus sun nimes muinen, kuin lemmityn mun kaikuu huulillain”.
Hiljaisuuden ja kauneuden syvän kokemuksen ja rauhan toivoisin vastaavat kaikuna sieluni kaipuuseen. Voisin ajatella kuiskaavani tuuleen kutsuen hiljaisuuden avaruuden läsnäoloa ympärilleni ja sen vastaavan kutsuuni.
Siinä on kaikki, Jumala ja Taivas, iankaikkisuus, lepo ja rauha. Lämmin hellyys ja suuri syli.
TykkääLiked by 2 people
15/11/2014 15:55
Naurahdin. Olen kuljeskellut poikasena samalla Porin vanhalla hautuumaalla, vesitornin katveessa. Enkä ole pelännyt minäkään, vaikka muistan että joidenkin hautojen äärellä oli kolkko tunnelma. Uudella hautausmaalla vietin kerran illansuun laskien parhaan kaverini kanssa puuristejä. Kovin pelottavaa ei ollut sekään. Pikkupoikien mielessä ei ehkä liikaa liikkunut hautausmaan käytännöllinen, saati uskonnollinen merkitys.
Tapaan lukea ikätietoja haudoista. Joku on elänyt pitkään, toinen lyhyesti. Tuossa lepää aviopari, jolla oli huomattava ikäero. En aikuisenakaan saa ajateltua, että hautausmaa olisi ruumiiden säilytyspaikka. Muistojen ja muistamisen paikkana sen hahmota kyllä. Hyvä niin.
Olen ollut pari kertaa läsnä, kun ihminen kuolee. Ensimmäisellä kerralla auto-onnettomuuden uhri kuoli silmieni edessä. Kyytiläinen kuoli sittemmin sairaalassa. Läsnä olevista kymmenistä ihmisistä olin ensimmäinen, joka ylipäätään ilkesi työntää päänsä onnettomuusajoneuvoon. Toisella kerralla veneilijä sai sydänkohtauksen ja olin elvytysryhmässä se, joka hoiti yhteyttä hätäkeskukseen.
Kuoleman kohtaaminen näin läheltä on jättänyt jotenkin selittämättömän tyhjän tunteen. Siinä on surua ja tietoisuutta elämän rajallisuudesta. Kovin ahdistava tunne se ei kuitenkaan ole ollut. Hautausmaalla kuljeskelussa on paljon samaa, oikeastaan yllättävän paljon. En ole hätäinen hautausmaalla enkä ole ollut erityisen hätäinen kun olen ollut läsnä ihmisen kuollessa. Kokemukset ovat toki olleet pysähdyttäviä, mutta niin on myös kuljeskelu hautojen välisillä käytävillä.
En ihannoi kuolemaa enkä varsinkaan ole kauhuromantikko. Maallisen elämän päättymiseen liittyy mielessäni lepo. Kuolemaa edeltävät hetket toki voivat olla järkyttäviä, sitä en kiistä. Mitä sitten lienee se kuoleman jälkeinen elämä? Se on salaisuus, jossa piilee toivo. Ehkä hautausmaalla onkin hyvä toivoa.
TykkääLiked by 3 people
15/11/2014 16:54
Minä olin papan vieressä, joka oli minulle rakas ja tärkeä kun hän kuoli.
Hänen kodittomaksi jäänyt koira on sittemmin ollut minulla.
Oli Ortodoksi ja koko hautaustoimiyus poikkeaa ev.lutista merkittävästi.
Aina kun olen Vaasassa vien sinne pienen terrierin, kukkia ja kynttilän.
Laulamme Miskan kanssa virren ja jotenkin ajattelen, että hän pääsi
kaipaamansa vaimon luo taivaaseen ja on liikuttavaa laulaase laulu heille.
Se terrierin jättäminen on yhtä tärkeä traditio,
koska hän oli ammatiltaan biologi, joka oli omistanut elämässään 7 terrieriä
ja minä sain niistä hänen mielestä kamalimman ja minusta rakkaimman.
Papalle terveiset Katrilta ja Miskalta.
TykkääLiked by 1 henkilö
16/11/2014 09:39
Juhan blogin otsikko on kuin ihmisen perustarve: saada kuulua johonkin, tulla kuulluksi, nähdyksi,vuorovaikutukseen.
Ja alussa Jumala huhuili puutarhassa Missä olet? ja ristillä langennut ja Jeesuksesta turvaa hakenut ihminen sai lupauksen ”jo tänään olet kanssani paratiisissa”. Siihen väliin mahtuu se etsikkoaika, kun Jumala totisesti huhuilee ja hakee huomaansa.
TykkääTykkää
16/11/2014 16:01
Mieleenjuolahdus Teron kommentista: Minäkin dissasin jossain vaiheessa kotomaisia hautausmaita, koska ne näyttivät minusta harmailta lähiöiltä. /0-luvun taloja suorissa riveissä, ei kuitenkaan betonielementeistä vaan graniitista. Puolassa törmäsin hautausmaahan, jossa hautamuistomerkit olivat kokolailla erilaisia. Zakopanen kieppeillä kuvanveisto eli ja voi hyvin, mikä näkyi myös hautausmaiden eläväisinä muistomerkkeinä. Niihin verrattuna suomalaisen kyljelleen nostetut tiiliskivet toki näyttävät vähän tylsähköiltä. Nyttemmin olen oppinut, että suorakulmaisissa lähiöissäkin on elämää,
Virpi, taisin kätkeä tuon nähdyksi tulemisen aika taivaasti tekstiin. Ensin olivat naiset, jotka kulkivat ohi. Jotenkin minua vähän nolottaa kuvata hautausmaalla ja vielä pimeässä. Mutta kärähdin siitäkin. Kuitenkin Jumala näkee minut siinä hautakiven varjossakin eikä varmaankaan ole äkäinen toimistani. Jumala myös näki pelkoni viikinkinhaudalla. Sen oli nähnyt myös kummitäti, mutta filmasipa kuitenkin.
Entäs se rekkakuski? Jos hän ei olisi huomannut minua?
No tunnustettakoon, että rekka huristeli nelikaistaisen kadun toista reunaa. Mutta silti tuli kolkko olo, kun koko katu nytkähti rekan painon alla.
TykkääTykkää