Olen jo jonkin aikaa tahtonut kirjoittaa rukoilemisesta, mutta en ole rohjennut. Laakson Tapion, lähes kaiken mainittavan sisältänyt, viimeisin blogi antoi rohkeutta ja ikään kuin pakottaa nyt aiheesta jotain sanomaan. Meinasin ensin kommentoida, mutta siitä olisi tullut liian pitkästi tekstiä, joten!
Tunsin aikoinaan erään helluntaiseurakuntaan kuuluvan sisaren joka tunnettiin esirukoilijan tehtävästään. Kerran tulin kysyneeksi häneltä kuinka hän jaksaa kaikkien niiden pyyntöjen kanssa joita hänelle esitetään, olin silloin aika nuori näissä uskon asioissa vielä. Hän vastasi ettei hän ota niitä rukousaiheita kantaakseen vaan jättää ne Herralle, ja lisäsi vielä että rukoilee niiden pyyntöjen puolesta joihin Pyhä Henki yhtyy. Silloin en oikein ymmärtänyt mitä hän sanoi koska minusta tuntui siltä että hän otti jotenkin kevyesti ihmisten hädän. Tänään ymmärrän paremmin.

Minulla oli ystävä, aivan muutaman kuukauden ikäisenä polioon sairastunut ja jaloistaan halvaantunut. Olin pyydetty ”vetämään” kristillisiä leirejä kesäisin erääseen lomanviettopaikkaan Pälkäneellä. Muistan kun näin tämän ystävän ensimmäistä kertaa. Olimme suuressa salissa jossa sekä ruokailimme että pidimme kaikki hartaus ym. ohjelmalliset tilaisuudet. Tytär oli mukanani näillä leireillä, hän oli silloin ehkä peruskoulun 2 luokalla. Istuimme jo pöydän ääressä paikallamme kun tämä ystävä tuli kainalosauvoineen sisään. Hän oli kaunis, loisti jotain sisäistä valoa ja hymyili kauniisti katsoen suoraan ja avoimin kasvoin eteensä. Sanoin hiljaa tyttärelleni:” Tuo täti on uskossa”. Ja niin oli. Hän oli yksi väkevimmistä esirukoilijoista joita olen koskaan tavannut. Hän oli ompelija ammatiltaan ja sanoi sen helpottavan hänen varsinaista työtään, eli rukousta. Pitkät päivät hän ompeli mm. helluntaievankelistoille vaatteita, miehille jopa paitoja jne. Ja rukoili. Todisti myös lauluillaan ja puheillaan, uskoi Jumalan hänet parantavankin ja ”todisti” siitä ilolla. Meni Benny Hinnin kokoukseen aikoinaan ja Hinn laskeutui lavalta nosti ystäväni sauvat kattoa kohti ja sanoi tämän parantuvan. Hän ei parantunut, vaikka minäkin uskoin että jos joku paranee jo pelkästään uskonsa voimalla ja sillä antautumisella jolla hän Jumalaa palveli niin se on hän. Ei parantunut. Vuosia myöhemmin kuulin että hän oli saanut aivohalvauksen ja kuollut siihen.

Itse olin aina pitänyt itseäni huonona rukoilijana, mutta silti olin kokenut joskus joissain rukoustilanteissa pakottavaa tarvetta rukoilla ääneen. Sain yllättävää palautetta. Kerrankin eräs vahvasti uskossa oleva, väkevästi aina esiintyvä mies alkoi lähes hillittömästi itkeä rukoukseni aikana. Olin silloin jo sen verran kokenut että itsekin tiesin rukouksen olevan todennäköisesti profetian hengestä. Ja niin oli. Itse oikeastaan olin aika järkyttynyt kun tajusin ketä se rukous kosketti, me emme oikein olleet tulleet toimeen keskenämme, mutta tämä vahva mies sai avun.

Rukousta on yhtä monenlaista ja yhtä moneen tarpeeseen kuin on meitä ihmisiäkin. Jumala käyttää meitä jokaista juuri oikealla tavalla ja ajalla. Täytyy vaan uskaltaa. Olen senkin kokenut kuinka Jumalan Henki on kehottanut mutta en ole uskaltanut ja kuinka sen kyllä muistan. Onneksi myös tiedän että ellen minä niin Jumala löytää kyllä jonkun toisen. Apua tarvitseva ei jää apua vaille, mutta parempi olisi jos hän saisi sen juuri silloin kun tarvitsee. Itse olen huono vastaamaan myöntävästi jos joku pyytää puolestaan rukoilemaan, en ole hyvä siinä. Yleensäkin olen aika riippuvainen Pyhän Hengen läsnäolon tunnosta voidakseni tehdä jotain. Tapion blogissa tuli ihanasti esiin kuuliaisuus. Todellisuudessa mikään ei ole meistä itsestämme lähtöisin vaan kaikki kaikessa vaikutta Jumala. Meiltä odotetaan vaan kuulevia korvia, herkkyyttä ja nöyryyttä. Julkinen rukous tms. julkinen Hengen vaikutuksesta tapahtuva toiminta ei todellakaan ole helppoa luterilaisuudessa. Olen itse kokenut jo pelkästään armolahjoista puhumisen sellaiseksi jota jotkut pitävät itsekorostuksena, kyllä se panee hiljaiseksi. Surullista, kun Jumalalla olisi niin paljon enemmän meille kaikille annettavaa. Rukoustakaan ei oikeastaan kovin tärkeänä armolahjana pidetä, mutta itse olen kokenut sen ihmeenä lähes joka kerta rukoillessani. Kuinka lähellä Herraa siinä saakaan olla.

”Tahtosi Herra tapahtukoon. Kädessäs, Jeesus, savea oon. Aivan kuin tahdot muovaile mua. Nöyränä hiljaa ootan mä Sua.
Tahtosi Herra, tapahtukoon. Syömmeni tutki, eessäsi oon. Irroita täysin kahleista maan. Alttiina auta Sua seuraamaan.
Tahtosi Herra tapahtukoon. Voimia anna väsynyt oon. Valta ja Voima Sulla on vain. Paranna auta, Vapahtajain.
Tahtosi Herra, tapahtukoon. Suo, että aina valmis mä oon. Hengellä täytä niin kokonaan. Sinulle että eläisin vaan!”

Joh.12: 24-26