– Ja mikäs soitin saisi teille olla?
– No, se kultainen harppu!

– voi, voi, meillä on harput kokonaan loppu, mutta kävisikö haitari?
– eikös se haitari ole syntinen soitin…tulee mieleen polkat ja jenkat…

– vai, että polkat ja jenkat, mutta entä rummut, niistä lähtee komia ääni?
– rummut, onkos täällä Taivaassa rumpujakin, ei rovasti puhunut niistä mitään…

– puhuiko rovasti sähkökitaroista?
– annas, kun muistelen..juu, sanoi se, että kunnon uskovainen ei kuuntele kitaramusiikkia, vaan harrasta urkujen soittoa, siinä sielu lepää ja kyllä minä muistankin, miten tuli niin raukea olo lämpimässä kirkossa, kun kuunteli urkuja…

– no, täällä ei tule raukea olo, täällähän on ilo ylimmillään, enkelitkin tanssivat
– mutta enhän minä osaa tanssia, syntiä se oli sekin, ei kai täällä tanssita

– sitä tanssimistahan on niin monenlaista, ei kaikki tanssi ole syntiä
– juu, mutta minähän en tanssi, tulin tänne lepäämään, en hyppimään, ja kyllä se rovasti lupasi rauhallista ja perinteistä urkumusiikkia

– mistähän kirjasta se sellaista lupasi?
– siitä suuresta kirjasta tietysti!

– luittekos itse sitä kirjaa, siis sitä Raamattua?
– ai, minäkö, ja miksi, sitä vartenhan ne papit on olemassa, ne lukee meille!

– kuulkaahan nyt, minä lähetän teidät takaisin maailmaan, ja ensi töiksenne lukekaa se iso kirja, erityisesti Psalmit, ja aloittakaa lopusta, Psalmista 150!
– mutta…

– ja nyt menoksi!

Ja niin ystävämme heräsi unesta, meni kirjahyllyyn, puhalsi pölyt Raamatun kannesta ja etsi Psalmin 150. No, ohhoh, hän huokasi, tällaisteko se usko onkin! Enpä tiennytkään. Mutta nyt tiedän. Täytyypä soittaa rovastille.

Se puhelinkeskustelu vaatisi oman bloginsa!