”Harvemmin on niin paljon omaa aikaa kuin pitkien pyhien aikana, se tuottaa monenlaista. Muun muassa valon ja varjon vaihtelua. Tai, kuten nyt viimeisen vuorokauden ilmastonmuutoksen suurella iillä. Pakkanen vaihtui vesikeliin, eilinen pimeys taivaanrannan aurinkoon jne. Jotkut tykkäävät pakkasesta ja lumesta, minut houkuttelee terassilleni lämpö ja valo.
Olen useammankin kerran ajatellut luontosuhdettani, kuinka tärkeä se minulle on. Jopa niin että päästessäni tuohon ovenrakoon istumaan ja katselemaan eteeni avautuvaa pihaa, katua ja pientä metsikköä koen luultavasti jotain samaa kuin oli kuningas Saulin ja Daavidin suhteessa aikoinaan. Se mitä näen ja koen luonnossa on minulle kuin Daavidin soitto Saulin mielen rauhoittamiseksi :). Kaikki turhanaikaiset myllerrykset ajatusten tasolla tasaantuvat ja tunne on kuin vasta saunasta tulleella?! En tosin ole enää vuosiin sitä tunnetta päässyt kokemaan, mutta muistan sen kyllä.

Katselin taivasta jota en väsy katselemasta. Oli kaksi toisistaan poikkeavaa näkyä. Oli kevään sininen korkeampi taivas, jossa oli lähes liikkumattomana valkoisia pilvilampaita, ja matalammalla kulki nopeaa tummempaa pilveä kuin paksuna savuna, jota aurinko värjäsi eri väreihin. Sininen taivas lampaineen pysyi tyynenä kun tämä savuverhotaivas vimmatusti eteni. Ja taivaanrannalla puiden latvojen alapuolella oli kullanhohtoinen aurinko. Oli siinä hyvä palata jengoilleen, tyyneyteen ja varmuuteen olennaisesta.

Mainiota on seurata myös rakkaita pikkulintujani. Sinitiaiset ovat lemmikkejäni. Mielessäni olen nimittänyt ne lintumaailman pohjalaisiksi. Ne ovat sisukkaita, pelkäämättömiä ja pitävät puolensa isompiaan vastaan suurella varmuudella omasta olemassaolonsa oikeudesta :). Siinä me taas olimme, linnut ja minä, katsellen jumalallista panoraamaa taivaan pilvissä. Linnut, syötyään tarpeekseen, istuivat pihlajapuun oksilla ja aivan lähelläni olevassa isossa Punakanukka pensaassa ja me kaikki olimme yhtä hiljaa, katsellen samaan suuntaan, eli taivasta kohden. Meidän yhteinen Luojamme on kehottanut ottamaan oppia sekä kedon kukista että pienistä linnuista. Minä yritän oppia.
Ehkä otan myös opikseni saamani viestin jossa minua viisas mies lohdutti sanoilla:” Älkäämme hätkähtäkö liplatusta vesilasissa”! 🙂 Terveisiä hänelle jos sattuu lukemaan!

Oli minulla viime yönä jotain syvällisempääkin mielessäni, mutta tyydyn nyt tähän kun tässä on hyvä olla. Oli kuitenkin, jälleen laulu mielessäni mutta kun sitä aloin etsiä hengellisestä laulukirjasta, niin huomasin sanojen muuttuneen. Laulukirjalle tehtiin vuonna -92 sama juttu kuin virsillekin, sanat ”uudistettiin”? Ja nyt on taas uudet kirjat eri kristillisillä yhteisöillä. Olen joka tapauksessa omasta mielestäni saanut elää rikasta elämää sekä virsien että hengellisten laulujen laulajana ja oppijana. Mikään asia kohdallani ei ole ollut turha vaan kaikki on koitunut ”niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat” ja tämän sanon suurella nöyryydellä ja kiitoksella!

Laulun kerto menee näin:” Nimi yli kaikkien on Jeesus. Ei maailmassa kauniimpaa. Ei nimi toinen armoa voi antaa. Jeesus vain voi pelastaa.”

Oi, tunnetko tuon ihmeellisen nimen, joka antaa autuuden. Ja jonka ylistystä kansat laulaa, yli maan ja merien?
Tuo nimi loistaa aamutähden lailla, hädässä ja yössä maan. Se toivon liekin sytyttävi jälleen, kun se pääsi sammumaan
Se lohdun täällä murheiselle antaa, rauhan suuren lahjoittaa. Sen voimasta myös myrsky hurja taukoo, levon täyden sielu saa.
Kun toiset nimet kalvenneet on aivan, nimi Jeesus, vielä jää. Sen kauneutta kautta iäisyyden, lunastetut ylistää.

Nimi yli kaikkien on Jeesus. Ei maailmassa kauniimpaa. Ei nimi toinen armoa voi antaa. Jeesus vain voi pelastaa!

”Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niin kuin kirjoitettu on: Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra.” 1.Kor. 1:30-31 v.k.

Tähän olisi ollut soveliasta lopettaa. Kuitenkin vielä yksi runo Uuno Kailaalta

SIELU

Minä kuoleman mereen hukuin./ Minä vaivuin syvyyteen/ udun himmeän kaltaiseen/ ja sen pohjalla sidottuna nukuin./
Niin tuli eräs vaeltava veli,/ se sielu, jonka Jumalalta sain,/ joka riippui ristillä ruumiissain,/ kun vielä se elämässä eli./
Oli surullisin surullisista./ Tuli tummissa verhoissaan./ Mikä kauneus katsoikaan/ mua silmistä pohjattomista./
Hän lausui: Viholliseni,/ miten sinua rakastan./ Sinä vihastutit Jumalan./ Tulin taas. Tulen ristilleni.