Viime aikoina olen joutunut pohtimaan suhdettani erilaisiin hengellisiin virtauksiin. Arki karsii kaikesta pois turhan hypetyksen ja elämän raadollisuus tunkee sisään ikkunoista ja ovista. Kirkkauden tasot ovat hiipuneet tuikuiksi, jotka hädin tuskin jaksavat valaista jalkojeni matkaa.  Armo on muuttunut käsin koskeltaksi elämäksi, kun tajuaa, että Jumala pitää minusta kiinni. Kristuksen elämä on kirkastunut samalla, kun omani on haalistunut. On hurjaa miten Armo tekee elämän taipuisaksi kuin heinä, joka pitää pintansa myrskyssä puiden kaatuessa ympäriltä.

Raamattu on varsin selkeä opettaessaan armolahjoista. Kun Jeesuksen puheet, toiminta sekä Paavalin opetus laitetaan rinnan, muodostuu kuva seurakunnasta, joka rohkeasti ja lapsenomaisesti turvautuu Jumalaan ja toimii Jeesuksen antaman mallin mukaan. Sana lupaa, että saamme pyytää Jumalalta kaiken mitä tarvitsemme.

Kun mietin tätä kaikkea ja katson kirkkoamme sekä yhteiskuntaa, jossa kirkkomme toimii, herää kysymys, että missä on kaikki Pyhän Hengen työ ja luottamus Jumalaan. Miten Kirkko on tämän kahdentuhannen vuoden aikana onnistunut häivyttämään Pyhän Hengen persoonan pois ihmisten arjesta. Tarkoitan Pyhän Hengen työllä aktiivista ihmisten toimintaa kuten rukousta ja parantamista. Sellaista työtä joka synnyttää opetuslapseutta.

Toinen kysymys nousee mieleeni, kun tarkastelen nopeasti leviävää maailmanlaajuista karismaattista liikettä. Onko liikkeiden siipiensuojissa vaanimassa toinen vaara, äärikarismaattisuus, joka keskittyy pelkästään armolahjoihin ja suuriin johtajiin. Onko vaara, että Ihminen unohtaa elävänsä syntisessä maailmassa syntisenä vaikkakin lunastettuna, kun hän tavoittelee uusia hengellisyyden tasoja ja kirkkautta. Vieraantuuko osa Kristityistä pois tavallisen ihmisen arjesta jättäen tavallisen, Jumalasta vieraantuneen kadunmiehen ja naisen ilman evankeliumia, tuottaessaan ihmeitä ja parantumisia omissa piruntorjuntabunkkereissaan. Vai kykeneekö se jalkautumaan kaduille ihmisten luo niinkuin sen kuulusi tehdä. Millaista on se kasvu Kristittynä, jota me uskoon tultuamme tarvitsemme? Ja kuka sen kasvun antaa. Missä menee omavoimaisuuden ja Jumalan antaman voiman raja. Osaammeko elää niin, että saamme kaiken Jumalalta eläen jatkuvasti armon varassa,

Miten siis tasapainotella näiden kahden asian, suoranaisen penseyden ja ylikarismaattisen kiihkoilun välillä. En voi moittia niitä herätysliikkeitä, jotka arvostelevat ja irtisanoutuvat kaikesta karismaattisuudesta kun seuraan millaisia ilmiötä nykykarismaatisissa piireissä esiintyy.

Raamattu ei kuitenkaan tue karismojen hyllyttämistä. Pelastuskysymystä niistä ei voi yksittäisen uskovan kohdalla tehdä mutta kokonaisen yhteisön kohdalla Pyhän Hengen työn hylkiminen johtaa väistämättä toiminnan näivettymiseen koska seurakunnan luontaiseen kehittymiseen kuuluu Pyhän Hengen lahjat ja toiminta.

Itse olen New Wine-liikkeen piiristä löytänyt jonkinlaisen tasapainon näiden asioiden välille. Liikeen perusidea on rohkaista ihmisiä toimimaan omissa seurakunnissaan ja viemään evankeliumia eteenpäin. Usein opetuksissa toistuu sanonta ”elää Kristittynä arjessa” eli kohdata ihmisiä ja todistaa Jumalan valtakunnan todellisuutta jokapäiväisessä elämässä. Olemme menettäneet rohkeuden ilmaista omaa uskoamme ja sen tärkeintä olemusta, Kristuksen rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. Emme enää toivota siunausta tai kysy että saanko rukoilla puolestasi. Emme tee sitä edes seurakunnan tilaisuuksissa. Kuitenkin juuri tällainen ruohonjuuritason karismaattisuus olisi sitä parasta lajia. Siinä Jumalan Henki saa vapaasti tehdä työtään.  Suurin ihme ja armolahja on osoittaa armeliaisuutta ja rakkautta toista ihmistä kohtaan joka tilanteessa. Vain Pyhä henki voi tehdä tällaisen ihmeen.