Elämä on ihmeellistä ja Jumala uskollinen. Välillä on jotenkin niin mitään sanomaton olo että itsekin ihmettelee – jos sitäkään. Aloin selailla Raamattuani etsien löytyisikö jokin mikä on hukassa. Raamattu on aarrearkku, silloinkin kun ei tunnu miltään. Psalmit ovat taattua täytettä elämän nälkään, mutta tutut ja rakkaat eivät nyt sytyttäneet ihmeellisesti. Päädyin Juudaksen  kirjeeseen. Pysähdyin. Juudas aloittaa:” Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli”. Mahtavaa, Juudas ei sano että hän on Jeesuksen ja Jaakobin veli, vaan Jeesuksen palvelija ja Jaakobin veli. Mikä nöyryys! Hän jatkaa:” kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastettuja, ja Jeesukselle Kristukselle varjeltuja”! Nyt tuntuu! Rauhan, laupeuden ja rakkauden lisääntymisen toivotuksen jälkeen hän jatkaa:”Rakkaani! Olen hartaasti halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme,  ja nyt tunsin, että minun oli pakko kirjoittaa ja kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka on pyhille kertakaikkisesti annettu.” Jatko muistuttaa siitä ettei ihminen ole miksikään muuttunut sillä:” Teidän joukkoonne on näet pujahtanut ihmisiä, joista jo kauan sitten on kirjoitettuna tuomio. Nuo jumalattomat kääntävät Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät ainoan Valtiaamme, Herramme Jeesuksen Kristuksen.”  Tuntuuko tutulta?

Monet maalliseksi mielletyt lausahdukset voidaan hyvin kääntää myös hengellisiksi. Ajattelepa tätä:” Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt”. Eikö pidäkin paikkaansa. Kun luit tuon otsikon niin mikä sinulle mahtoi tulla ensimmäisenä mieleesi? Ruoan puute, yksinkertaisesti nälkä tai nälänhätä. Totta on sekin kun sanotaan:” Olet sitä mitä syöt” ja ennen sanottiin niinkin että ”Leipä miehen tiellä pitää” ja minun isäni siskolla oli sanonta ”Ei nälkäistä nukuta”! Käännäpä nämä kaikki hengellisiksi.  Olen aika taipuvainen ajattelemaan asioista ”taivaan” kautta. Niinpä nämäkin edellä mainitut viittaavat mielessäni Elämän Leipään. En oikein usko että sellainen joka ajattelee uskonasioita, lukee Raamattua, rukoilee ja viettää aikaa hengellisissä ei muuttuisi sen myötä ja mukana ajan mittaan. Eikö muutos olisi ainakin tarkoitus. Kun ihminen uudestisyntyy, hän on uudestisyntynyt, vanhan pitäisi väistyä uuden tieltä. Ensirakkaus Jeesukseen on jotain sellaista mitä ei olisi osannut edes kuvitella, ja vaikka vuodet vierivät kokemus säilyy. Ei aina niin tuoreena ja sykähdyttävänä, mutta joka tapauksessa. Itse olen valmis tunnustamaan että tämä, ei mikään olo, on vihonviimeistä. Haluaisin olla palava ja elävä, haluaisin palaa Jumalan tulta ja kokea Hänen Pyhän Hengen tuulensa niin voimakkaana etteivät tämän maailman murheet, huolet, kivut ja jumalattomien melskaaminen minua horjuttaisi/väsyttäisi. Siksipä siirryinkin takaisin psalmeihin, mutta kiitollisena siitä että Juudas puhui Jumalan sanoja. On aikoja ja aikoja, mutta Jumala ei salli sen joka häneen uskoo suistua tieltä, jäädä nälkäiseksi ja yksin vaeltamaan.

Luontoihmisenä minua aina ilahduttaa kaikki missä luontoa kuvataan. Psalmi 104 on yksi sellainen. Herran luomistekojen ylistys! Tässä vähän alkua: ” Ylistä Herraa, minun sieluni! Herra, minun Jumalani, sinä olet ylen suuri. Olet pukeutunut loistoon ja kirkkauteen. Herra verhoutuu valoon kuin viittaan, hän levittää taivaat kuin teltan. Hän rakentaa yläsalinsa vetten keskelle, tekee pilvet vaunuikseen ja kulkee tuulen siivillä. Hän tekee tuulet sanansa saattajiksi, palvelijoikseen tulenliekit. Hän on asettanut maan perustuksilleen, niin ettei se ikinä horju. Psalmi on pitkä, mutta  ihana! Jotenkin, kaikesta siitäkin huolimatta että Jumala on ilmoittanut sanassaan kaiken niin kuin ne ovat, pahat ja hyvät, kaikessa, kaiken takana on suuri ja Pyhä Jumala joka sanoo meille Jeesuksen suulla ”Älkää pelätkö” sen lisäksi Hän on sanonut antavansa meille oman rauhansa kaikiksi ajoiksi ja vaiheiksi. Sen tähden: ”Enkö Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi! Enkö suurta auttajaani ylistäisi hartaasti. Pohjatonta laupeutta lapsilleen hän osoittaa. Isän sydän armahtaa, täynnä pelkkää rakkautta. Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan. Niin kuin kotka siivillänsä poikiansa peittelee, niin hän minut kädellänsä armiaasti suojelee. Äidinkohdussa ja antoi muodon, hengen, elämän, sieltä tähän hetkeen hän huostassansa hoiti, kantoi. Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.” – virressä on 12 säkeistöä, mitäpä jos laulaisit sen? 🙂 ?

Herra olkoon meidän kanssamme.