Lapsena koin olevani ainutlaatuinen ja kuolematon. Askeleeni oli kevyt ja katseeni huoleton. Muisto autojen renkaiden kiillottamasta savisen tien kuumasta pinnasta paljaiden jalkojen alla ja rannetta viiltävävästä tunteesta, joka johtui sulaneesta lumesta villatumppujen suussa, palauttaa minut hetkeksi pienen pojan valloittamattomaan maahan. Mietin koska menetin tuon tuon tunteen, sillä samalla kun menetin sen, olin menettää koko elämäni.

Lapsen valloittamaton maailma alkaa jostain iäisyydestä, jota hän ei muista ja se tavoittaa iankaikkisuuden Jumalan rinnalla pelkäämättä ja arastelematta Häntä, Maailmankaikkeuden Herraa. Lapsi ymmärtää salaisuuden, joka kätkeytyy Jeesukseen. Minä ymmärsin sen ja muistan sen vielä. Muistan sen Pyhäkoulu-Veikon äänenpainoissa, jotka vakuuttivat minut siitä, että Jeesus on hyvä paimen. Muistan sen totisista aikuisista, jotka seuroissa hiljentyivät rukoilemaan juhlallisesti. Muistan sen isosta kirkosta, jonka yläparvella heitimme kuperkeikkaa kesken Jumalanpalveluksen ja muistan sen iltarukouksesta, jota ilman emme koskaan voineet mennä nukkumaan. Mutta en muista milloin menetin lähes tuon kaiken. Lapsuuden, jolloin pyysin Isältä häpeämättä kaikkea ja sain sen mitä tarvitsin.

Jossain vaiheessa kasvoin aikuiseksi ja lakkasin lähes kokonaan uskomasta omaan iankaikkisuuteeni. Samalla lakkasin pyytämästä. Lapsekkuudesta tuli lapsellisuutta ja pyytämisestä julkeaa. Avoin armollinen usko hiipui epäileväksi nöyristelyksi ja välipitämättömyydeksi. Tämä on monen lapsenuskoisen kohtalo, mutta sen ei tarvitse päättyä näin, sillä ainakin minä olen saanut kokea Jumalan uskollisuuden ja sen että hän jaksaa kyllä odottaa lapsiaan takaisin. Lapsen usko on lahja jota voi pyytää Isältä. Se on luottavaisuutta, joka on köyhien ja kaikkensa menettäneiden uskoa. Uskoa jota ei enää kukaan voi ottaa pois.

Mietin kenelle kirjoitan tätä. Tiedän, että Jumala rakastaa sinua ja hän on olemassa. Anna Jumalalle mahdollisuus ja lähde liikkeelle kohti elämää!