Tämän tekstin aloittaminen on vähän kuin Muumipapan elämänkerran kirjoitus. Alkuun ei meinaa päästä millään. Onneksi paperia ei nettiaikana kulu, vaan ainoastaan kahvia ja buranaa.

Olen saanut jo nuorena kutsun rakentaa seurakuntaa. Toimia sen kaupungin parhaaksi jossa asun. Mutta nyt ahdistaa. Ei pelkästään oma räpeltämiseni elämän melskeessä, vaan myös tämä jatkuva Kristittyjen etääntyminen toisistaan Suomessa. Ajatukseni kumpuavat siitä, mitä olen viimeisen vuoden aikana kuullut kommenteina ihmisten suusta ja sosiaalisesta mediasta. Elämme aikaa, jolloin sielunvihollinen lyö kiilaa yhä syvemmälle suomalaisten kristittyjen väleihin.  Kiivailun ja ylemmyyden tunnon henki valtaa alaa. Ylemmyydentunto on inhimillinen puolustusmekanismi kun tunnemme olevamme uhattuja ja joku polkee meille tärkeitä arvoja. Kun arvojamme poljetaan, heikko itsetuntomme pakottaa meidät puolustautumaan niin, että painamme vastustajamme alas. Tämä on hyvin inhimillistä. Mutta muistammeko että Jumalan Pyhä Henki on takaajamme kaikessa mitä teemme ja meidän ei tarvitse koskaan musertaa ketään vaan voimme aivan rauhassa antaa tilaa myös heille, jotka ovat kanssamme eri mieltä.

Toinen ahdistuksen aihe on kun ihmiset pukevat ylleen martyyriyden viitan, vaikka heidän oma uskon taipaleensa ei ole millään tavalla uhattuna. Ihmiset eivät tunnu  ymmärtävän sitä, että Jeesuksen opetuslapselle ei ole ominaista olla marttyyri. Marttyyrin viitta on varattu niille jotka ovat uhranneet henkensä uskonsa takia.  Usko ei voi kokea marttyyrikuolemaa, ainoastaan uskovainen. Me emme katso maailmaa häviäjän silmin ja siksi meillä on varaa olla armeliaita ja rakastavia  Olemme voittajan tiimissä, Jeesuksen joukoissa. Se, että tunnemme surua ja ahdistusta oman kansakuntamme puolesta, ei tarkoita sitä, että olisimme itse  kokemassa tappion. Ei, vaan jokainen pelastettu on aihe suureen juhlaan ja siksi evankeliumin julistaminen ja Jumalan rakkaudesta puhuminen on tärkeämpää kuin kiivailu tai tappiomielialan julistaminen.  Kiivailumme vie aikaa kaikkein tärkeimmältä asialta eli siltä miten kohtaamme ihmisiä arjessa lähellämme.

Kiivailu ja huonojen uutisten levittäminen tappaa rakkauden, jota Jumala haluaa osoittaa kauttamme.  Jokaisen Kristillisen yhteisön on löydettävä tapa, jolla puhua oman ympäristönsä ihmisille Jumalasta ilman, että kuoleman haju tunkee sisään ikkunoista ja ovista. Jeesus ei lyönyt ihmisiä helvetin lieskoilla vaan hän paransi ja näytti millainen on rakastava Jumala.  Jeesuksesta ja rakkaudesta puhuminen ei ole lällyä ihmisten mielistelyä vaan todellinen rakkaus on radikaali, ihmistä muuttavaa voima, joka tulee suoraan Jumalalta. Sen välikappaleeksi tarvitaan ihminen, joka suostuu rakastamaan! Vain rakastava ihminen voi välittää totuuden. Viha ja kiivaus poikii vain lisää vihaa.

On aika hylätä keskinäinen kiivailu ja toisten kyttääminen ja luotettava Jumalaan siinä, että hän käyttää kaikkia niitä, jotka tunnustavat Jeeesuksen Herrakseen, oman valtakuntansa laajentamiseen! On siis otettava Pyhä Henki vastaan ja ryhdyttävä töihin!