Kuulin jokunen vuosi sitten jutun vanhasta miehestä joka kävi joka sunnuntai seurakunnan kokouksessa istuen salin taka-osassa. Tuo harmaanoloinen hiljainen mies ei vaikuttanut mitenkään toimeliaalta tai aktiiviselta seurakuntalaiselta. Ainkaan miltään evankelistatyypiltä hän ei vaikuttanut.  Kulkupelinään hänellä oli vanha rispaaantunut polkupyörä jolla hän sinkutti kaikki matkansa niin sateella kuin paisteella. Miehen ulkoinen olemus kuitenkin hämäsi seurakunnan vetäjää joka tavan takaa opetti seurakuntalaisia siitä että jokaiselle on oma paikkansa seurakunnassa ja muutenkin hän piti hyvää huolta lampaistaan. Sillä eräässä opetustilaissuudessa kävi ilmi että arjen keskellä tuo hiljainen mies sukkuloi ystäviensä luona ja toi heitä yksi kerrallaan seurakunnan kokoontumisiin. Kuulostellen ja jutustellen ihmisten kanssa elämästä hän vei Jeesuksen mukanaan kaikkialle missä hän liikkui. Hän ei ollut luonteeltaan massahurmaaja vaan hän omalla hiljaisella tavalla antoi Jeesuksen toimia oman elämänsä kautta muiden hyväksi.

Mies oli oivaltanut yhden tärkeän asian siitä millaisia me ihmiset olemme. Me tarvitsemme rohkaisua ja toistemme tukea kun etsimme oikeaa tietä elämällemme. Seurakunnan toimintaan lähteminen on nykyajan ihmiselle iso kysymys ja kynnys on korkealla. Siksi Jumala tarvitsee maanhiljaisiakin jotta hän saa kutsuttua laspiaan takaisin kotiin. Siksi jokainen voi olla lähetystyöntekijä ja evankelista oman arkensa keskellä.