Jäin pohtimaan kahta Ilkan kahta aikaisempaa blogia, jossa hän prosessoi lukemaansa ja kuulemaansa blogimuodossa. Ilmaan jäi roikkumaan itselleni kaksi tuttua ja tärkeää teemaa. En varsinaisesti käy tässä vastaamaan Ilkalle vaan paremminkin puntaroin mitä pelastusvarmuus ja seurakunta yhdessä minulle avaavat sanaparina.

Illalla nukkumaan mennessä, juuri ennen nukahtamista käy usein niin, että mielessä pyörinyt ongelma tai ajatus saa jonkinlaisen ratkaisun tai vastauksen. Mietin illalla  pelastusvarmuutta ja itsevarmuutta siltä kannalta kuin Ilkka ne rinnasti. Nuo kaksi asiaa kun eivät edes sanaleikin tasolla oikein asettuneet itselleni rinnakkain tai vastakohdiksi. Ne ovat minulle kaksi eri asiaa. Mutta jos käännän tuon itsevarmuuden hengelliseksi ylpeydeksi, joka nostaa ihmisen muiden yläpuolelle saa asia aivan uuden ulottuvuuden.

Luin aamulla jutun Savonsanomien nettisivulta Tsekkiläisestä kaverista, joka ihmetteli miten suomalaiset uskaltavat luottaa toisiinsa ja jättää tavaroita julkisilla paikoilla naulakoihin tai tanssilavalla juomamukin ikkunan reunalle ilman että tavarat häviävät tai mukeihin syljetään. Hän ihmetteli myös kuinka ihmiset palauttavat löytötavarat poliisille ja sitä kautta oikeille omistajilleen. Juttu tarjosi selitykseksi suomalaisten keskinäisen tasa-arvon ja tasaisen tulonjaon. Vaikka olemme peruskateellista väkeä, olemme suurin osa kansasta samalla viivalla elämämme kanssa. Tasa-arvo synnyttää keskinäistä luottamusta. Seurakunnan yksi olemus on luottamus niin Jumalaan kuin myös ihmisiin. Luottamus saa alkunsa Jumalan hyvyydesta ja rakkaudesta. Armo asettaa meidät tasa-arvoisiksi, koska olemme kaikki sitä vailla! Toisaalta, jos armoa aletaan säätelemään ihmisen toimesta, siitä tulee lyömäase.

Jumalan edessä me olemme kaikki samalla viivalla. Uskovien elämä on kilvoitusta, jossa olemme tasa-arvoisia, meillä ei ole itsellämme mitään ja uskonkin saamme Pyhän Hengen lahjana. Olimmepa synnintunnon syövereissä tai riemuitsemassa armon saaneneina onnemme kukkuloilla, vain Kristuksen kautta ja hänen verensä peseminä voimme saada pelastuksen ja iankaikkisen elämän itsellemme. Siihen ei vaikuta omat tunteemme tai mitkään ennalta laaditut armon tai autuuden järjestykset. Armo tulee Jumalan äärimmäisen rakkauden teon seurauksena ilmaisena mutta ei halpana. Sen uskominen ja omistaminen on Jumalan tahto ja sen tyhjäksi tekeminen synti!

Tuo viimeinen ilmaisu on raju väite. Mutta jos käännän asian esille niinkuin F.G. Hedberg kehottaa (22.8.1844) äitiään: ”Mitä kurjempi ja arvottomampia me olemme, sitä lujemmin ja lapsellisemmin pitää meidän turvautua siihen armoon ja vanhurskauteen, jonka meidän Jeesuksemme on meille ansainnut ja jo kasteessa meille ilmaiseksi lahjoittanut. Tämä tietenkin täytyy uskoa, muutoinhan teemme Jumalan armon valheeksi, josta suuresta synnistä Jumala Kristuksen tähden meitä varjelkoon!”

Jään miettimään tuota kaikkea edellä kirjoitettua ja syntiä käsitteenä. Mietin myös, että mikä on se kipukohta johon yksittäinen kristitty törmää. Jos uskon Jumalaan ja Jeesukseen niin miksi en uskoisi myös armoa osakseni. Miksi on vaikea uskoa itseään kelvolliseksi ottamaan armo vastaan. Paavali piti itseään kaikkein suurimpana syntisenä ihmisenä vainottuaan Jeesuksen seuraajia ja kieltäessään näin Messiaan. Paavali oli ollut lain suhteen mitä vanhurskain ja tunnollisin ihminen mitä oli elänyt. Mitään virhettä Jumalan lain suhteen hänestä ei ole löydettävissä silti hän piti itseään syntisenä. Mitä on siis se kun havaitsemme silti olevamme syntisiä Jumalan edessä?

Vai onko  kuitenkin kyse  vielä syvemmästä epäilystä eli onko Jumalaa edes olemassa. Uskon että tämä jälkimmäinen on se nykyihmisen suurin ongelma. Usko Jumalaan, on loikka tuntemattomaan ja se on mahdollista vain antamalla Jumalalle ohjat omaan elämään. Se on halua tehdä parannus eli mielenmuutos. Se on oman syntisyyden ymmärtämistä. Tästä seuraa muutos, joka pitää meidät Jumalan yhteydessä. Voima tähän tulee Jumalalta. Usko Jeesukseen on Isän lahjoista suurin.

Seurakunta on paikka, jossa tuo parannuksen teko on mahdollista. Seurakunta yhteisönä muodostaa Kristuksen ruumiin niin koko maailman tasolla kuin paikallisesti. Silloin puhutaan kaikista uskovista ilman kirkkokuntarajoja. Tässä olemmekin yhteisönä rampauttaneet tätä Kristusruumista hajottamalla kristikunta riidoilla erikokoisiin kioskeihin. Mutta sielä missä keskitytään riitojen sijasta Jeesukseen, tapahtuu yhä ihmeitä ja ihmisiä tulee pelastuksen tielle.

Seurakunnan pitäsikin parhaimmillaan olla koti jossa ihminen tulisi hengellisesti ravituksi ja kohdatuksi joka elämän tasolla. Seurakunnan tulisi näkyä ja kuulua ympäristöönsä. Jeesus tulisi kirkastua seurakunnan toimesta.

Seurakunnan keskeisin tehtävä onkin evankeliumin julistaminen ja opettaminen. Siis pelastaa ihmisiä Jumalalle. Seurakunnan keskellä ihmisen tulisi tuntea että täällä Jeesus elää ja täällä jaksan uskoa ja omistaa pelastuksen itselleni.