Tämä otsikko vainoaa minua vuodesta toiseen. Mietin, että merkitseekö se omistamista vai kuulumista. Olen nykyisin seurakuntani luottamuselimissä jäsenenä ja aktiivinen maallikko. Mutta ruuhkavuosina yhteys seurakuntaan oli hyvin ohut ja oli katketa lähes kokonaan. Samalla myös kuva Jumalasta oli vääristyä.

Mutta mitä nuo kaksi asiaa ilmentävät minusta nyt seurakuntalaisena. Omistanko jollain tapaa omaa seurakuntaani. Vai olenko jäsen, jolla on jonkinlainen rooli seurakunnassa, jonka joku muu omistaa. Jos näin on, kuka on omistaja.

Valtakunnallisesti, ulkoapäin tarkasteltuna, on vaikea sanoa kuka käyttää valtaa kirkossa. Seurakunnissa vallankäyttö on keskitetty kirkkoherralle ja luottamushenkilöille, mutta kirkon hallinnollisia linjoja ja niiden vetäjiä on vaikea havaita. Piispat, papit, hiippakunnat ja kirkolliskokoukset ovat suloisessa sekamelskassa sosiaalisen ja tavallisen median kommenttikentissä ja kirkosta irralliset henkilöt ja tekijät sekoittavat soppaa lisää.  On selvää, että kun seurakunta virkoineen on etääntynyt ihmisistä palvelulaitokseksi, myös ihmisten rooli seurakunnan jäseninä hämärtyy. Jos jäsenyydestä puuttuu tunne, että oma panos ei ole tärkeä tai merkittävä seurakunnalle on se helppo jättää huomiotta ja sopivan kimmokkeen tultua jopa erota kirkosta tajuamatta oikestaan sitä, että samalla erotaan jostain, joka on osa omaa ympärillä olevaa yhteisöä.

Joskus, jopa  kaupan jäsenyys on tuntunut merkittävämmältä kuin se, että kuulun seurakuntaan. Sen jäsenyyden kautta tulee kontakteja toisiin ihmisiin sekä taloudellista merkitystä. Valitettavasti vain etukortti ei pelasta ketään. Mutta kuukausittain tilille kolahtava bonus, olkoonkin, että se on palautusta  kalliista ruuasta ja palveluista, tuntuu se mukavalta ja menee säästöön kun muuten ei palkasta jää mitään käteen menojen jälkeen.

Kaupassa käynti perustuu tarpeeseen ja riippuvuuteen kun omalla takapihalla ei ruokaa kasva eikä ompelukone enää surraa vaatteita kodinhoitohuoneessa. Samalla tavalla ihmisen tulisi olla riippuvainen seurakunnasta. Jumala tarkoitti, että meillä olisi ympärillämme yhteisö, jonka kautta Kristus voi kohdata meidät. Hoitaa, lohduttaa ja parantaa. Seurakunta itsessään ei pelasta ketään, mutta tässä arjen myllerryksessä se on tarkoitettu olemaan heikon ja rikotun ihmisen pelastusvene, joka pitää meidät armossa ja pelastuksessa kiinni.

Mutta mikä menee pieleen ja miksi seurakunta ei näyttäydy tällaisena pelastusveneenä. Millainen on oikea pelastusvene?

Oikeassa pelastusveneessä on airot jokaiselle penkkiriville ja töitä tarjolla jokaiselle penkinpäässä istuvalle. Vene ei liiku minnekään, ellei veneessä istujat tartu airoihin.  Seurakunta ei ole passiivinen merellä kelluva lautta, joka ajelehtii tuulten ja merivirtojen armoilla. Seurakunta on toimiva ja aktiivinen yhteisö, joka etenee ja pelastaa veneeseen kaikki veden varaan joutuneet. Ilman tätä aktiivista toimintaa vene ei täyty soutajista. Päinvastoin se tyhjenee, koska se ei etene kohti pelastusta ja nekin ihmiset jotka ovat olleet kyydissä hyppäävät pois.

Pelkästään se, että on meillä seurakunta ja sielä tarjolla airot ja vene, ei tuo ihmisiä seurakuntaan ja pelastukseen. Jonkun on tartuttava ensimmäisenä airoihin ja annettava kasvot yhteisölle ja oma työpanoksensa, jotta vene liikkuisi. On huhuiltava ja etsittävä muita, jotka tahtovat pelastua päästä mukaan. Seurakunnalle on määriteltävä kasvot ja merkitys, jotta se havaittaisiin myrskyn, jota maailmaksi kutsutaan, keskeltä ja sillä tulee olla selkeä ja näkyvä sanoma, jotta ihmiset ymmärtävät minne se on matkalla. Sen on oltava niin houkutteleva, että sen kyydistä ei halua jäädä pois. 

Lienee turhaa muistuttaa että Seurakuntavenekin tarvitsee navigointiapua, ravintoa, lämpöä ja valoa. Ilman Pyhää Henkeä ja Raamattua on paraskin vene eksyksissä ja ilman suuntaa. Silloin ei soutajienkaan määrä auta matkalaisia yhtään vaan vähitellen soutajat nääntyvät ja palastusveneestä tulee pahimmillaan kuolemanloukku matkalaisille.

Kun puhumme seurakunnasta puhumme silloin evankeliumista ja Kristuksen ruumiista maan päällä. Siksi vastaamme kaikesta hänelle ja saamme samalla vastauksen siihen kuka omistaa seurakunnan ja kenelle minä kuulun.