Nainen Eerikinkadulla syyskuussa

Eerikinkadun tuomiokirkon puoleisessa päässä käveli viisikymppinen nainen. Käveli lenkkareissa, farkuissa ja hupparissa. Reppu kulki selässä. Nainen oli värikäs mutta ei räikeä. Hän kulki kevyesti ja määrätietoisin askelein. Oli selvästi tulossa jostain ja menossa johonkin. Vaikka matka kestäisi 30 vuotta, hän menisi, kevyesti ja ilman suuria murheita.

Katselin naista bussin ikkunasta. Ehkä kymmenen sekuntia, kunnes liikennevalot vaihtuivat. Hänestä tarttui minuun jotain. Positiivista kateutta.

Kyllä minäkin kuljen aika suoraan ja näennäisen päämäärätietoisesti. Kyllä minäkin olen värikäs. Mutta minua alkoi surettaa se, että minulla ei ole naisen tavoin päämäärää kolmen kadunkulman tai kolmen vuosikymmenen päässä.

Ehkä joku kuitenkin joskus katsoo minua bussin ikkunasta. ”Siinäpä päämäärätietoisen näköinen kaveri kävelee kevein askelin. Mihin lie menossa?”

Mihin lienen menossa? Se tässä on ongelma. Kun on aika hyvä aika monessa asiassa mutta suunta puuttuu.

 

Mies hiekkatien mutkassa syys–lokakuun vaihteessa

Olin lenkillä. Reittini kaartoi juuri metsikön hämystä uudelle peltoaukealle. Minua kohti juoksi mies. Yritin tunnistaa miestä. Outo oli.

Kun oltiin jo melkein kohdakkain, huomasin, että äijähän hymyilee koko kasvojensa voimalla. Jalat näyttivät jo painavat, mutta ilme kasvoilla oli kevyt ja kantava.

Ei, kyllä se varmaan minut tuntee, kun noin hymyilee.
Vaan outo oli.

Miehen käsi nousi. Ensin ajattelin, että nostaa vain moikatakseen. Sitten hän näytti siltä, että haluaakin antaa läpyn. ”Gimme five!”

Ei sentään, moikattiin vaan.

Juoksu jatkui. Eri suuntiin mentiin. Eivät olleet kevyet minunkaan jalkani. Mietin ainakin puolentoista kilometrin matkan (juoksunopeudellani siis noin puoli tuntia), että mikä saa ihmisen hymyilemään tuntemattomalle vastaantulijalle niin iloisesti. Vaikka jalatkin painoivat.

Siinäpä kuitenkin hölkkäilin. Välillä poimin kännykällä valokuvan maalaistien pientareelta. Aurinko paistoi. Ja kävelläkin saatoin, jos jalat tuntuivat painavan liikaa. Eipä siinä kummempaa määränpäätä tarvittu.

 

Mies mäessä lokakuun puolivälissä

Kävelin alas mäkeä. Olin viettänyt koko päivän kauppakeskuksessa työhommia tehden. Odotellut, että auto pääsee vastaanotolta. Sillä oli ollut kremppaa. No, auto oli nyt saatu ja viety minua tavallisemmalle kuskilleen. Pyyhälsin kohti bussipysäkkiä parahultaista myötämäkeä. Farkut olivat punaiset, oranssi huivi lepatti ja tennarit vilkkuivat näkökentän alarajalla turkooseina.

Yhtäkkiä huomasin, että askel oli kevyt. Ei se alamäestä johtunut vaan mukavasta olosta.

Ei minulla vieläkään bussipysäkkiä kummempaa määränpäätä ollut. Bussimatkan toisessa päässä odotti koti ja kotihommat. Korvat humisivat koko päivän kuuluneen tavaratalomusiikin jäljiltä. Mutta siinäpä kävelin. Varmaan joku katsoi minua ohi mennessään: ”Siinäpä päämäärätietoisen näköinen kaveri kävelee kevein askelin. Mihin lie menossa?”

Kädet taskussa loikin. Omine tuntemuksineni. Omassa kropassani. Kädet syvällä farkkujen taskussa. Pärskähtäisiköhän tämmöisessä tilassa luovuuden merestä laulu, joka menisi duurissa? Voisin jättää sen vapaasti ilmaan soimaan ja tarttumaan ihmisiin. Itseenikin jonain sellaisena päivänä, kun aurinko ei ihan samalla tavalla paista.

Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni. (PS. 119: 105)