”Pyhä Henki on paras terapeutti”, kuulin kerran sanottavan. Tähän on helppo uskoa, jos tuntee jotain Pyhän Hengen luonteesta.

Mutta entä ihmiset jotka eivät Pyhän Hengen apua vielä tunne, mutta janoavat Jumalan apua. Kenen puoleen he kääntyvät? Varmastikin myös Jumalan omiksi tunnustautuvien puoleen. Minkälaisia vastauksia he saavat? Minkälaisia vastauksia olen itse osannut antaa? Ehkä joku joskus sanoo Jeesuksen myötätuntoa ja sisäistä tasapainoa etsivälle: sinun on paras hakea ammattiapua jättäen ilmaan käsityksen, että kristittyjen yhteydellä ei tässä tapauksessa ole vastausta. Tuskin kukaan näin voi antaa ymmärtää, kun on kontakti Jumalaan, joka ihmisen sielusta kaiken ymmärtää.

En sano, etteikö inhimillisellä viisaudella kootusta ammattiavusta ole apua.(Ihmismielen puoskareista en tässä yhteydessä yritäkään sanoa muuta kuin, että rukoilen vain että ihmiset varjeltuisivat näiltä… tässä monimutkaisessa maailmassa ) Kuitenkin parhaimmankin avun ja pätevimmänkin ohjauksen jälkeen ihminen jää jotenkin puolityhjäksi, jos Jumalan kohtaamisessa ei pääse kasvamaan. Tätä tyhjyyttä voi peittää ja sen olemassaolo voi olla painuksissa, mutta ajoittain tulee hetkiä, jolloin aito jumalakaipuu nostaa päätään. Toivottavasti silloin on ympärillä ihmisiä, tai edes yksi, jonka kautta ja ehkä kanssa saa vahvistua ja mennä eteenpäin ystävyydessä Jeesuksen kanssa.

Onkohan taas jotenkin luettelonomaisesti ilmaistu…Vakuuttuneesti sanon ja ilmoitan että kyllä jumalakaipuu nostaa päätään. No, anteeksi, paremmin en osaa ilmaista omaa havaintoa elämästä. Pintaraapaisukin ihmiskunnan historian kokonaiskuvaan riittää huomaamaan, että ihminen on aina etsinyt jumalaa, palvonnan kohdetta.

Olin ilahtunut Ilkan tekstistä Kuninkaasta. Siinä oli syvällisesti hahmotettu ristin merkitystä. Kuka tai mikä on jumalien joukossa se, joka olisi samaan pystynyt kuin Jeesus. Nykyinen raadollinen todellisuus pirstoutuneessa maailmassa ei ole  todistus siitä, etteikö Jeesus olisi totta. Keskeneräinen maailma on vain…keskeneräinen maailma, monine vivahteineen, virheineen ja onnistumisineen, ihmisen hyvyyteen kykenevää kauneutta ilmentävä sankaruus ja pahuuteen sortuva raukkamaisuus – kaikki tämä on välimaastoa matkallamme todelliseen hengelliseen kotiin. Tällä matkalla Kolminainen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki haluaa meitä vahvistaa – uskomaan häneen ja kylvämään hyvää. Vahvistaa meitä kysymään aina uudestaan ja uudestaan Pyhän Hengen apua. Vaikka kuinka joskus putoaisimme, on paras tilanteiden korjaaja aina kanssamme. Ei väkisin tuputettuna apuna, vaan parhaana vapaaehtoisuuteen perustuvana yhteytenä.

Itse ajoittain, säännöllisesti, väsyn omiin kipuiluihin elämän pyörteissä. Hiljattain muistin miten Paavali rohkaisi Timoteusta 1.Tim6:6: ”Tyytyväisyys yhdessä jumalisuuden kanssa on suuri voitto”. Ja haluan muistaa, että minun on hyvä olla Jumalan edessä tyytyväinen. Pienistäkin askelista. Tämä ei tarkoita, että kannattaisi luovuttaa ja jättää tavoitteita syrjään. Mutta jos ponnistelusta ja tyytymättömyydestä tulee elinpiirin täyttävä uuvuttava suo, on unohtanut jotain elämässä oleellista: lepo Jumalan läsnäolossa on hyvinvoinnin lähde. Siihen kannattaa aina palata, jos se on jäänyt syrjään. Jeesuksen avaama yhteys antaa levon. Levon jossa on lupa olla aito. Jossa saa antaa surun ja levottomuudenkin tulla pintaan ja huuhtoutua pois.