Starttasin autolla Lidlistä ja tulin etuajo-oikeutettuun risteykseen, jossa minulla oli taka-ajovelvollisuus. Hiljensin ennen risteystä. Pyörätietä oli tulossa kolme poikaa fillareineen, iältään pikemminkin kuudes- kuin seitsemäsluokkalaisia. Yksi pojista hiljensi vauhtinsa mateluksi ja heti oivalsin, että nyt tapahtuu jotakin. Poika lähes pysähtyi pyörineen auton eteen ja näytti sormikkaassa piilottelevaa keskisormea minulle. Hän myös huusi jotain, mistä en saanut selvää. Langetin poikaan kahtalaisen katseen. Toinen puoli katseesta oli kiukkuinen pojan käytöksestä. Toinen puoli oli ylimielisen säälivä. Oliko toi susta muka ihan oikeesti hauskaa!
Muutamaa päivää myöhemmin astuin ulos Kookaupasta. Silmäkulmasta näin, että pikemminkin viides- kuin kuudesluokkalainen poika kierähti kaupan tuulikaapin lattialle. Käännyin katsomaan tarkemmin, ja siinähän poika virui ja piteli nilkkaansa. Pojan kaveri oli vieressä. Mielessäni häivähti, että tässä on nyt jotain hämärää. Myönnän, että takaraivossa vilahti harmistus. Pakkoko sen juuri nyt oli olemattomaan kynnykseen kompastua. Millä mä nyt tuollaisen hepun kotiin raahaan, kun en ole edes autolla liikenteessä.
– Satutitko sä jalkasi?
– Joo, vastasi poika ja käännähti lattialla toiseen asentoon.
Varmaankin heppua täytyy sitten auttaa, tuumin. Poika kierähti uudelleen ja nousi sitten kuitenkin pystyyn ja otti pari askelta.
– Ei se mitään ollut, hän sanoi.
Katseeni saattoi ilmentää pienoista ihmetystä.
– Ei sitä oikeesti sattunut, toisti poika – Tollasia pitäisi olla enemmän!
Olin vieläkin pihalla tilanteessa.
– Niin että tuollaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän.
– No hyvä, ettei oikeasti sattunut. Ehdin jo miettiä, että reppuselässäkö minä sinut kannan kotiin.
Miksi pojat tekivät niin kuin tekivät? Halusivatko he selvittää, välittääkö kukaan heistä. Olivatko tempaukset pojille ominaisia hetken mielijohteita. Kumpikin poika näytti tavalliselta. Kumpikin halusi kiinnittää huomiota itseensä. Toinen antoi itsestään paljon epämiellyttävän vaikutelman, mutta toisenkin käytös oli omituista. Psykologisia, sosiaalipsykologisia ja ehkäpä hormonaalisiakin selityksiä olisi helppoa esittää.
Minua kummastuttaa tapauksissa se, että aavistin jotain tapahtuvaksi. Kummallakin kerralla olin omissa ajatuksissani; mieleni ei mitenkään haravoinut ilmapiiriä. Havainnot pojista ja silmänräpäykselliset aavistukset tulivat jostain.
Kuopuksen kanssa aloimme lukea Christopher Paolinin kirjaa Eragon. Siinä poika löytää lohikäärmeen munan. Kun lohikäärme kuoriutuu, pojan ja lohikäärmeen välinen kommunikaatio tapahtuu ajatuksilla. Mitäpä, jos fantasiakirjallisuus pohjautuukin uskomattoman vahvasti todellisuuteen. Jospa nonverbaalia viestintää onkin enemmän kuin me osaamme, haluamme tai uskallamme uskoa.
Mihin perustuvat rukous ja vaikkapa tiedon sanojen tai profetoinnin lahja? Ei kuulemma pidä paikkaansa, että ihminen käyttää vain 10 prosenttia aivokapasiteetista. Mutta mitä aivot oikein puuhailevat tuolla päänupissa? Mihin kaikkialle ne ovat yhteydessä? Vaikuttaa siltä, että aivoilla on monia yhteyksiä ulos älypuhelinten tapaan. Puhelimesta usein luulemme, että yhteys on vain joko wifin tai puhelinverkkoyhteyden kautta. Mutta yhteyksiä onkin enemmän.
Jos aivoyhteyksiä on arvaamattoman paljon, herää myös toisen suuntainen kysymys. Ketkä tai mitkä yrittävät yhteyttä meidän aivoihimme?
Blogitaivas 
17/03/2017 16:13
Niin millaisen vastaanottimen Jumala meille antoi? Miten elää ihmeessä tajuten elävänsä ihmeessä. Karismaatikkona minulle kaikki on ihmeellistä. On ihmeellistä että olen juuri tässä ja voin kirjoittaa täällä vaikka minun ei pitänyt alunperin kyetä moiseen. On ihme että olen ylipäätään olemassa.
Mutta kokemus mitä kuvaat, on tuttu ja uskon, että kuulemme jollain tasolla sekä toisiamme, että myös sitä Jumalan ääntä tai viestiä. Miksi, ehkä tässä kohtaa siksi, että sinä huomaisit ja kirjoittaisit tästä, mutta myös siksi, että pojan, sielä eteisessä, usko ihmiseen palautuisi. Poika tuli huomioiduksi ja autetuksi pelkästään sillä, että olit aidosti läsnä.
Asiasta heinälatoon, lapset haluavat että olisimme läsnä. Olen tänään käynyt keskustelun jossa ilmeni, että pienen pojan huonon käytöksen takaa löytyi yksinkertainen syy. Pikkusisaruksista ei ole kuin taakkaa ja iskä on aina töissä. Yksinäisyys ja huomion tarve teki levottomaksi ja ärtyisäksi. Onneksi lapsi oli älykäs ja osasi sanoittaa miksi on tylsää ja paha mieli. Lapset on fiksumpia kuin aikuiset, he ymmärrtävät mitä puuttuu hyvästä elämästä ja he tekevät sen näkyväksi. Lapsi ei niele huonoa kohtelua vaan reagoi…
Eli tää on ISO aihe! Kiitos kun jaoit!!!!
TykkääLiked by 1 henkilö
17/03/2017 16:27
Voiko sitä ylipäätään tietää, mitä voi tietää? Aavistuksemme ja intuitiomme perustuvat tiedostamattomaan aivojen toimintaan. Aikanaan koulukodissa sivarina sain todistaa aika usein paitsi poikien huonoa käytöstä, myös kokeneiden työntekijöiden oikeaan osuneita aavistuksia poikien tarpeista ja haluista. Ajatusten, tarpeiden ja tunteiden syvimmät lähteet taitavat olla meiltä piilossa, olivatpa ne omia tai toisten. Käytös, joka osoittaa huomiontarpeen, on mutkikkaiden mentaalisten seikkojen ilmenemä.
Voimme hurskaasti sanoa, että keskisormea näyttelevät pojannassikat tulee kohdata rakkaudella ja ymmärtämyksellä. Itse olisin kuitenkin soittanut tööttiä moiselle **ttuilijalle. Hanki apua, jos kerran tarvetta on! Älä kuormita minua minua typeryydelläsi, en ole syypää huonoon oloosi!
Vai olenko sittenkin? Mikä tuollaisessa tilanteessa olisi oikea tapa vastata pahaan hyvällä? Ja mitä tehdä, kun on lopen väsynyt teiniangstissaan (iästä riippumatta) konstaileviin pentuihin – itse olen eräässä elämänvaiheessa nimittäin sitä ollut.
TykkääTykkää
17/03/2017 19:39
Varsin hyviä kysymyksiä. Kuka tahtoo parempaa kristilliyyttä ?
TykkääTykkää