On kaksi maljaa. Toinen käsittämättömän tuskan ja kärsimyksen pimeä malja ja toinen, yhtä sanoinkuvaamattoman ilon ja kirkastuneen riemun malja!

Ihaninta mitä tiedän on Jumalan iäti voimassa oleva sana. Raamatun ensimmäiset sanat jo siunaavat ja sykähdyttävät sydän juuriin saakka. ”Alussa Jumala Loi taivaan ja maan!” Riemulla saan lukea kuinka kaikki jatkuu kunnes pääsen sen kauneimpaan kohtaan..
”Ja Jumala sanoi!”

”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme…Ja Jumala loi ihmisen kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät”!
Kaikki minkä Jumala loi, oli kaunista, puhdasta ja hyvää! Mutta kertomus jatkuu. Juuri nyt olemme viettämässä pääsiäistä.

Minun pääsiäiseni on yleensä hiljainen. Saan kokea sen mahdollisimman läheisesti Herrani kanssa. Varsinkin pitkänperjantain.
Jo lapsuudessani, siitä asti kuin muistan, pääsiäinen on koskettanut sieluani enemmän kuin mikään muu kristillinen juhla. Elän vahvoin tuntein, niin kuin kaikki luovat ihmiset. Lapsuuden koskettavista virsistä on jäänyt vahvasti mieleeni virsi:” Murhemielin, kyynelöiden oppilasta kaksi käy. Mestariaan ikävöiden, Jeesusta ei enää näy. Mutta katso, kulkeissansa HÄN käy heidän rinnallansa. Seurassansa vaeltaa. Kohta murhe kaikkoaa.”

Jumala loi ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen. Se on ihmeellistä, valtavaa! Siksi uskon myös että ihmisillä on alusta asti ollut suuri tarve ilmaista kaikkea kokemaansa ”tuhansin kielin”, kuvin, sanoin ja sävelin. Koen että luovuus on yksi suurimpia Jumalan armolahjoja ihmisille. Ja kuitenkaan, niin paljon kuin ihminen on pyrkinytkin elämää kuvaamaan, joskus mikään ilmaisu ei tunnu riittävän. Ei sanat eikä sävelet. Ei ihaninkaan ihmisen saavutuksista.

Pitkäperjantain aamuni alkoi siten että olin juuri aloittamassa hampaiden pesua kun yht´äkkiä sydämeni täytti voimakas murhe, melkein fyysinen. Minut täytti murhe erään ystävän vaikeasta ja pitkäaikaisesta elämäntilanteesta. Samassa koin olevani yhtä hänen tuskansa kanssa. Olin saman maljan ääressä, jossa olin saanut tietää hänen jo pitkään olleen. Kokemus oli hyvin vahva. Siinä istuin ja itkin. Vain Jumala tietää mistä syvimmiltään oli kysymys. Ja kuitenkin sisimmässäni koin lepoa ja rauhaa. Tunsin tarvetta ravita itseäni olemalla lähellä Pyhää Henkeä.

Iltapäivällä tuli tytär ja meillä molemmilla oli suuri halu ja tarve rukoilla. Saimme kokea valtavaa Pyhän Hengen läsnäoloa. Kiitos, ylistys ja Kunnia kumpusi meistä kohti Jumalaa, Pyhän täyttäessä maljaamme ylitsevuotavasti riemulla ja ilolla. Tytär lähti mutta koko illan sain tuntea ja kokea olevani jumalallisen rakkauden, hellyyden ja taivaallisen lohdutuksen ympäröimänä. Rakastin Jeesusta enemmän kuin koskaan olen voinut ymmärtää. Hän Oli väkevästi, mutta hyvin hienotunteisesti läsnä ja koin, Hän elää! Hän ei koskaan kuole! Hän elää ja täyttää meidän maljamme ilolla, riemulla ja voimalla sen sijaan että se olisi vain kärsimyksen täyttämä. Me saamme elää Hänen kanssaan ikuisesti!

Siis! ”Enkö Herraa, Jumalaani riemuvirsin kiittäisi! Enkö suurta auttajaani, ylistäisi hartaasti!” virren 270 sanoin!

Lopuksi vielä Anni Korpelan runon säkein!

Tänä aamuna säteilevänä

Tänä aamuna säteilevänä
sydän autuas ihmettelee,
miten jokainen ruohonkorsi
niin säihkyy ja kimaltelee
ja pieninkin kukanterä
on aamuun nostanut pään
ja sen lehdissä kasteisissa
kuin Jumalan hymyn nään.

Tänä aamuna säteilevänä
sydän pyytäen kumartuu;
Suo, Jumala, minunkin loistaa
kuin ruoho, kukka ja puu
ja julistaa suuruuttasi
ja säteillä rakkauttas.
Minä tahtoisin lakkaamatta
olla armosta autuas!