Tänään minua siunaa moni asia. Luukkaan evankeliumi, viimeaikaiset kokemukseni, kohtaamiset, runot ja itse Elämä.
Useaankin kertaan vuodessa mieleeni nousee Marian kiitosvirsi ”Minun sieluni suuresti ylistää Herran suuruutta, minun Henkeni Riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani” jne. Mutta ajankohtaan liittyen juuri nyt, on ihana lukea Jeesuksen ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta. Luukkaan evankeliumin luku 24 on otsikoitu ”Kirjoitusten täyttyminen” siitä jakeet 44-53.

Jeesus aloittaa sanoen opetuslapsilleen:” Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut! Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne Voiman Korkeudesta”! Näin sanoen hän avasi opetuslasten mielet vielä kerran, maanpäällä ollessaan, ymmärrykselle.

Olen kyllä joskus ihmetellyt kuinka oli mahdollista etteivät opetuslapset jo kaiken tapahtuneen jälkeenkään ymmärtäneet tarpeeksi siitä mikä tarkoitus Jeesuksella oli heille ollut ja oli, kuten koko maailman kaikkeudelle. Mutta niinhän se on, meidänkin kanssamme.

Vaikka meillä, tässä ihanassa maassamme, onkin Jumalan armosta ollut pitkä historiallinenkin tieto Jumalan Sanasta ja mahdollisuus lukea ja kuulla myös Raamatun Sanaa, niin tarvetta sanan jatkuvaan tutkimiseen, uskossa pysyäksemme tarvitsemme. Ja nimenomaan tuon luvatun Voiman, Pyhän Hengen kanssa, jota ilman kirjoitukset eivät avaudu. Ja silti ymmärryksemme, ihmisinä, kaikesta tästä huolimatta on rajallinen ja nimenomaan ilman Jumalan Hengen vaikutusta.

Jumalan seurakunta on vertaansa vailla oleva ja siunattu paikka, silloin kun se on parhaimmillaan, Hengellisenä kotina. Kun sama rakkaus Jeesukseen yhdistää seurakunnan paimenta ja seurakuntaa. Eikä ainoastaan näin, vaan että Pyhä Jumalan Henki saa synnyttää todellista perheyhteyttä kaikissa Jumalan lapsissa.
En kirjoita ensimmäistä kertaa että meillä on sellainen. Ja kuinka toivoisinkaan, ettei kenenkään, koskaan missään olosuhteissa tarvitsisi kokea yhteyden katkeamista, yksin jäämistä tuosta siunatusta yhteydestä. Ettei kukaan unohtuisi silloinkaan, kun hänestä tulee heikko ja autettava. Juuri silloinhan hän entistä tärkeämmin tarvitsisi rakastavaa ja välittävää yhteisöä.

Kun kuitenkin elämme myös tässä maailmassa meillä jokaisella on, kaikesta Jumalallisesta huolimatta, myös oma ainutlaatuinen elämämme. On sen ilot ja surut jopa syvät murheet. Olemme ihmisiä ihmisten maailmassa. Joten kun olen näillä sivuilla niin paljon jo paljastanut itsestäni, niin viimeaikaisten kokemuksieni purkamiseksi, sallikaa vielä tämä. Muutama pieni miete itseltäni, runoiksi niitä ei voi kai sanoa, vaikka kun luin presidentin rouvan Jenni Haukion 3 runokirjaa, ne jotenkin rohkaisivat ajattelemaan että runolla voi olla monta muotoa.

Alustukseksi, taidenäyttelyissä on yleensä aina vieraskirja johon näytteille tuoja toivoo ihmisten laittavan nimensä ja mielellään myös muutaman sana siitä mikä teos tai kokonaisuus itsessään on heissä herättänyt, sielua kenties koskettanut. Oman kirjani etusivulle olen ikään kuin johdannoksi kirjoittanut:” Tein muistoistani taulun, varjotun elämän laulun, sinisen hämärän maasta”. Ja sitten seuraavaa:

”Syksy, tuo tyyni äiti pyyhkii/kesän haurastamat hiukset poikansa,/ihmisen otsalta/ ja aika, tuo arkinen vaimo/josta ei osaa erota hyväilee/ ihmisestä esiin sen mitä ei voi määrittää/ väri/olemuksen/ytimen/sen mitä ei näe/sen mikä väreilee.”

”Taiteilijan intohimo luoda on yhtä voimakas ja ehkä voimakkaampi kuin kaksi väkevintä viettiä: nälkä ja rakkaus – niin, se on näitä kahta voimakkaampi”

Jos minun, Tuulikki Helinä Wallinin, olisi annettava motto elämälleni, ne olisivat mitä todennäköisemmin nuo kolme. Liisa Laukkarisen runo, Helvi Hämäläisen miete ja oma ajatelmani, jonka annoin motoksi keväällä 2004 julkaistuille kirjoituksilleni ”Leijutuksia” antologiassa.

Ja ne kaksi mainittua ajatelmaa (runoa?) samalta sivulta:
Aamulla:
Yön tummuus liukenee hiljaa/aamun vaalenevaan sineen./Lumen valkaisemat puut/ piirtyvät toisiaan ja taivasta vasten./Yöllinen taiteilija on tuntenut suurta riemua./Aamussa soi Telemann, fagotti ja nokkahuilu/ – Odotan lintujani.
Liikutus:
Pari sanaa,/ kaksi kaunista lausetta/ja olin myrskyn silmässä./Kuinka en ollut niitä koskaan,/koskaan kuullut./Sain silmänräpäyksen hetken/katsahtaa valoon/Paratiisin häivähdyksen./Ja kaikki oli taas ennallaan./Miksi

Ja ettei Tärkein: Tie, Totuus ja Elämä unohtuisi:

Ihmeinen Jeesus. Kuningas Herra. Eloni annan käteesi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina. Verellä ostit omaksi mun.
Sinua Jeesus seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi, Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee. Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun. Ylistän Herraa mä ainiaan.
Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni! Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus, Sinulle soikoon kiitokseni.
(Margaret J. Harrisin sanoitus ja sävellys)