Me ihmiset ajamme itsemme joskus umpikujaan itsemme kanssa. Kukaan ei uhkaa eikä mikään tunnu painavan meitä alas, mutta siitä huolimatta kaikki asiat tuntuvat vaikeilta ja lähes mahdottomalta. En puhu nyt masennuksesta vaan siitä selittämättömästä pahan  olon tunteesta, kun kaipaamme jotain, mutta emme edes tiedä mitä ja silti tavoittelemme jotain. Se on yksinäisyyden ja hämärässä kulkemisen kirous ja erämaa, johon ihminen eksyy.

En tiedä kuinka moni tunnistaa tämän olotilan. Se on se suunnaton orpouden olo joka huutaa jotain isompaa ja vahvempaa rinnallemme. Yritämme kaikella tavalla tyydyttää tai tukahduttaa tuon kaipauksen. Emme osaa antaa sille nimeä emmekä tiedä sille lääkettä.

Ihminen ei ole luotu olemaan yksin ja siitä huolimatta me löydämme itsemme yksinäisyydestä. Jopa isossa ihmisjoukossa katselemme ihmisiä kuin vieraita.

Mistä on kyse? Lapsuuden täyttymättömistä toiveista? Rakkauden ja läheisyyden puutteesta? Vaikeasta lapsuudesta vai epäonnistuneista ihmissuhteista?

Ihminen on rikki!

Meidän olemuksemme on tarkoitettu olemaan yhteydessä maailman Luojaan ja kaikkein pyhimpään. Mutta emme voi tässä luonnollisessa olotilassamme olla yhteydessä siihen voimaan, jota sielumme ja henkemme kaipaa. Ihminen on ruumis, sielu ja Henki. Tuo Henki on peräsin Jumalalta ja se kaipaa yhteyttä omistajaansa. Joskus muu olemuksemme herää huokaamaan sen kanssa. Se saa meidät etsimään yhteyttä, joka tyydyttäisi kaipuumme. Maailma on täynnä uskontoja, mutta vain yksi Jumala on lähtenyt etsimään yhteyttä itse. Jeesus tuli maailmaan ja hän sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Hän tuli korjamaan yhteyden, jotta voisimme täyttyä Jumalan läsnäolossa hänen Hengellään ja saamaan rauhan sielullemme.

Jumala voi täyttää pohjattamalta tuntuvan yksinäiyytemme ja tuoda lohdun. Emme ole enää orpoja.