Aikoihin ei ole ollut varaa tilata mitään kristillistä viikkolehteä ja niinpä, lainakirjojen lukemisen lisäksi, käväisin seurakuntalainen.fi sivustolla, vanha tuttu.
Omasta kokemuksestani yli 13 vuotta sitten, jolloin jouduin rikoksesta syytetyksi 6 muun henkilön kanssa ottaessamme kantaa erääseen mielipidekirjoitukseen  tuli mieleeni tapaus Laajasalo. Meidän kohdallamme silloin Poliisi tutki asian ja tutkinnan tuloksena ketään meistä ei ”tuomittu”. Päätös ” Ei rikosta” selvityksineen saapui kirjallisena postissa. En ollut aikaisemmin joutunutkaan rikoksesta syytetyksi, enkä ole sen jälkeenkään. Silloinen ilmoitus eräältä kohdiltaan liittyy  myös Laajasalon tapaukseen.

Olen tuntenut suurta myötätuntoa piispa Teemu Laajasaloa kohtaan. En kertaa tässä mistä häntä on syytetty, mutta tahdon vaan sanoa että jälleen kerran tulee mieleeni kivi. Piispa Laajasalo on kirjoittanut artikkelin seurakuntalaisen sivulla ja minusta se oli hyvä. Siinä hän mm. sanoo että ”kirkon ja lähetystyön tärkein tehtävä on kertoa Jeesuksesta”! Lisään tähän vielä että piispa Laajasalo pyysi anteeksi tekoaan ja sanoi korvaavansa sen minkä oli väärin tehnyt. Moniko tekee niin?

Luin toistakin artikkelia, jonka kirjoitti Panu Pihkala aiheenaan ympäristö ahdistus. Ei se muuten liittynyt ollenkaan tuohon yllämainittuun asiaan mutta hän kirjoitti kaunista tekstiä seuraavasti:” Kärsimyksen ymmärtämisen tulisi johtaa meidät toimimaan myötätuntoisesti ongelmien lievittämiseksi. Tätä voi kuvata myös oman ristinsä kantamiseksi. – Joskus jokainen tarvitsee sitä, että joku kantaa ristiä hetken, kun itse ei jaksa!” Niin.

Edelleen olen lukenut Maaria Leinosen syvältä koskettavia runoja ja ajattelin, jälleen, lainata tähän yhden. Se sopii niin miehille kuin naisillekin, on pitkä mutta lyhennän sitä kirjoittamalla sen vähemmän runomittaan. Ei ole pakko lukea, mutta jos ajatuksella ja sydämellä lukee ei se ”tyhjänä palaa”. Sen innoittamana voi sitten vaikka kuunnella you tubesta ”Vain pisara Jeesuksen verta”.

Vailla Menneen Varjoa

He seisoivat hänen edessään kaikki kivi kädessä.
Tunteeton kivi valmiina irtoamaan, sinkoutumaan kohti häntä syntistä naista.
Hän tunsi miehet – kuinka ei olisi tuntenut vaikka liittyivät hänen seuraansa pimeillä kujilla
hiipivät auringon laskettua hänen ovelleen.
Siinä seisoivat samassa rintamassa: hallitusmiehet
kirjanoppineet ja fariseukset, leviitat rabbiinit kauppiaat ja tullimiehet. Kaikki. Kivi kädessä.
Ja he tunsivat hänet – kuinka eivät olisi tunteneet:
hänhän oli heidän syntinsä – jospa vain kansa tietäisi.
Ja siksi hän nyt seisoi tässä. He tahtoivat tappaa.
Joku Mooses oli käskenyt. Eivät he katsoneet häntä kohti eivät kastanjahiuksiaan eivät
revittyjä vaatteita. Tuijottivat tien tomuun tai pilviin
– tai sitä outoa miestä joka seisoi heidän välissään.
– Mitä sinä sanot, he tivasivat mieheltä?
Ei hän toki kieltänyt kivittämästä. Olihan Mooses käskenyt.
Mutta ”synnitön heittäköön ensimmäisen kiven”.
Ääni kuin tuulten huokaus Öljymäen rinteiltä.
Nainen peitti kasvonsa. Nyt se tapahtuisi. Tuli aivan hiljaista. Vain tuuli öljypuissa ja
etäinen lasten nauru kujilta.
Ja kun nainen lopulta rohkeni katsoa etäällä vilkkui tomuisia sandaalin kantapäitä
kiireesti poistuvia kyyryisiä selkiä sivukaduille pujahtavia.
Ja hänen edessään seisoi yksinään tuo outo mies
Katse kirkas kuin Gennesaret, ääni lempeä kuin oliivilehdon tuuli:
Mene, äläkä palaa entiseen se on anteeksiannettu. Kaikki.
Ja nainen jäi seisomaan siihen yksin  – kevyenä kuin untuva tuulen sylissä vailla menneen varjoa.
Edessä kasteenraikas aamunsarastus – edessä uusi Tie – ennenkulkematon

Kiitos Jeesus!