Istun olohuoneessamme ja poden olkapäävammaa. Ulkona paistaa aurinko ja hiihtokeli olisi mitä parhain. Harmittaa, mutta vain harmittaa, sillä asiat voisivat olla pahemminkin.

Kaaduin kolme viikkoa sitten murtomaasuksilla Kuusamossa, Pyhävaaran laskussa pahasti ja oikea olkapää meni sijoiltaan. Vanhana hiihtäjänä en osannut arvata lähtiessäni laskuun, että karvapohja l. skinpitokarvalla varustettu suksi voisi takertaa kovassa vauhdissa johonkin ladulla, joka muuten oli hyvässä  kunnossa. Mutta niin vain kävi, että toinen suksi nappasi hieman kiinni ja sitten mentiin. Mitään ei voinut tehdä. Vauhtia oli paljon ja tajusin vain pari kolme kovaa iskua kehooni ja sitten lojuin rähmälläni ladulla.

Paikalla oli heti muutamia venäläisiä turisteja, jotka kysyivät englanniksi tarvitsenko apua. Härmäläisenä miehenä kokosin romujani ja ylpeyttäni lumesta ja vastasin, että ei tässä mitään apua tarvita. Päänuppi oli sen verran sekaisin, että meni hetki ennenkuin tajusin naamani olevan veressä ja oikea käsi ei totellut kunnolla. Kipu oli olkapäässä melkoinen.

Pian vierelle laski mies, jonka kanssa olin jutellut aikaisemmin ja hän ehdotti heti hätäkeskukseen soittamista. Totesimme,  olkaluun olevan pois paikoiltaan ja myöhemmin sairaalassa totesin, että yrityksemme vetää sitä paikoilleen oli oikean suuntainen mutta tuhoon tuomittu yritys. Luu oli hypännyt niin tiukkaan olkanivelen taakse,  ettei ongelmaa ensin erottanut röntgenkuvistakaan kunnolla.

Jouduin myöntymään siihen, että apua tarvitaan paikalle  ja pian nökötin tienposkessa odottamassa ambulanssia.  Ensin saapui paikalle Rukan paloasemalta ensivasteauto ja pääsin lämpimään 15 asteen pakkasesta ja pian tuli myös ambulanssi. Harmikseni en nähnyt tämän jälkeen kyseistä miestä kiittääkseni häntä avusta.

Kokemus avun soittamisesta oli merkillinen. Istuessani ambulanssissa tajusin oman avuttomuuteni ja että en voi millään tavalla vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu seuraavaksi.  Vähitellen minulle alkoi  selvitä myös se miten varjelus oli ollut matkassani. Tuosta vauhdista olisi voinut käydä paljon pahemmin. Nyt sain kävellä ambulanssiin!

Päätin hyväksyä oman avuttomuuteni ja kiittää Jumalaa että olin hengissä. Tiesin että olkapäässä voisi olla hyvinkin vakavia vaurioita mutta paria naarmua kasvoissa lukuunottamatta olin kunnossa. Antautuminen tuohon avuttomuuden tilaan antoi rauhan ja hätäännys väistyi pois mielestä.

Iltapäivä ja ilta kului Kuusamon terveyskeskuksessa, taksissa ja Oulun yliopistollisessa sairaalan päivystyksessä. Lääketipan laitto hieman helpotti kipua ja muutenkin pötköttely sängyllä helpotti. Röntgenkuvia otettiin vähän joka kulmasta ja lopulta tuijotin riskinoloista miestä sänkyni päässä. Tiesin että tämä kohtaaminen tulisi olemaan kivulias. Olkapään paikalleen laitto oli kova operaatio koska hiihtolenkin ja pakkasen puremat lihakset olivat kiristyneet ja jumittaneet olkavarren tiukasti paikalleen. Pitää antaa täysi tunnustus lääkärille ja mieshoitajalle kärsivällisyydestä ja periksiantamattomuudesta, sillä lopulta lääkkeiden ja fyysisen voiman avulla lihakset antoivat sen verran periksi, että luu luiskahti paikoilleen.

Kaiken tämän keskellä juttelin ihmisten kanssa. Omat poikani olivat tuoneet Kuusamon terveyskeskukseen minulle kuivia vaatteita ja matkalaukussa oli ollut päällimmäisenä Profiden paita jossa lukee isolla Jeesus on Herra. Tämä paita päällä siis möllötin selälläni päivystyksessä. Se päällä oli jotenkin luontevaa puhua ihmisille varjeluksesta ja suojelusenkeleistä. Jostain sain voimaa siunata ääneen melkein jokaista ihmistä, jonka kohtasin ja sanoa jotain rohkaisevaa. Parasta oli että kukaan ei pannut pahakseen, olin ilmeisesti niin pahassa jamassa muiden silmissä, että se sallittiin. Se, että autettava tarjoutui rukoilemaan ja siunamaan puhutteli ihmisiä.

Kun näin jälkikäteen mietin omaa oloani niin se rauha, joka ambulanssissa laskeutui ylleni oli samanlaista rauhaa, jonka koin nuorena kun ensimmäisen kerran olin seurakunnan nuortenillassa ja päätin, että jään tänne.  Vain Pyhä Henki voi antaa sellaisen rauhan.

Oma avuttomuuteni pakotti antautumaan ja pyytämään apua. Samalla se oli antautumista myös Jeesukselle. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. Tämä avaa tien Pyhälle Hengelle ja näin Hän alkaa toimia ihmisen kautta. Jumalan edessä meillä ihmisillä ei ole Hänelle mitään tekoja annettavana, ei hyviä eikä pahoja. Ainoa mitä meillä on annettavaa on oma itsemme ja koko elämämme.