Jokin minua paljon suurempi voima oli lätkäissyt Pekka Lindqvistin kirjan Juutalaisuus meidän kuopuksen työpöydälle. Siinä kirja oli odotellut, että jonakin hetkenä nappaan sen sormiini. (Kuten tiedätte, pöydillä olevat esineet harvoin siirtyvät yhtään mihinkään paitsi silloin, kun niitä tarvittaisiin.)

No, avasin kirjan, ja jo heti johdannossa (s. 30–33) näytti siltä, että tässähän kirjoitetaan eräästä minulle suht tutusta uskonnosta.

”Kaikki eivät suinkaan pitäneet temppeliä oikean uskon tyyssijana. Hasmonilainen ylipappi Jerusalemissa oli Qumranin yhteisön silmissä ´Paha pappi´, ei oikean uskon vartija.” Näinhän tämä näyttäisi menevän nykymaailmassakin. Luterilainen ylipappi eräässä Aurajoki-varren taajamassa on moneen muuhun yhteisöön kuuluvien silmissä ”Paha pappi”, ei oikean uskon vartija. Nyky-qumranilaiset puolestaan ovat helposti temppeliuskovien raskaan kritiikin kohteena. Ei mitään uutta auringon alla.

Heti edellisen virkkeen lainauksen jatkona näyttää Juutalaisuus-kirjassa tulevan profetia: ”Kun temppeli pappeineen katosi maisemista – – ei ortodoksiaa ollut olemassa muualla kuin teoriassa.” No justiinsa niin, tuumiskelen minä. Katoaako suuri temppeli nykymaisemasta? Tai suuret temppelit? Kun pirstaleet ovat riittävän pieniä ja riittävän eripuraisia, niin mikä on kristinuskoa? Viime vuosina olen angstaillut sitä, että protestanttisessa maailmassa ortodoksiaa on niin moneen lähtöön ja ihan kaikki perustelevat oman ortodoksiansa Raamatulla. Tietenkin.

Mistä pulman purkajainen? kysyy tämä lukija. Ja jo Lindqvistin kirjan seuraavalla sivulla tulee mahdollinen ratkaisu. ”Sanotaan, että juutalaisuus ei ole ei ole ortodoksiaa eli oikeata oppia vaan ortopraksiaa eli oikeaa toimintaa.” Innostun. Voihan Juutas, näin tämän homman pitää mennäkin. Jeesus antoi eläessään muutamia käskyjä. Eritoten hän oli huolissaan maailman vähäväkisistä, leskistä ja orvoista. Heistä huolehtiminen tulee vahvasti esiin jopa Jeesuksen kertomuksessa viimeisestä tuomiosta. Usko eletään todeksi, sitä ei teologisoida todeksi:

”’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’”

Olen pohtinut paljon sitä, kuinka paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos kristityt vaikkapa vain Suomessa panostaisivat hyvän tekemiseen vaikkapa vain 75 prosenttia siitä ajasta ja energiasta, jonka he panostavat oman opillisen näkemyksensä puolustamiseen tai omine näkemyksineen hyökkäämiseen. Jopa Paavali suhtautui opillisiin erimielisyyksiin käytännöllisesti. ”Toinen pitää yhden päivän toista parempana, toinen pitää kaikki päivät yhtä hyvinä; kukin olkoon omassa mielessään täysin varma.” Opillinen kinastelu jää helposti vain kinasteluksi. Ja jokaisesta kristittyjen välisestä riidasta eräs sarvipäinen kaveri hymyilee iloiten tuuheaan partaansa.

Lindqvist viittaa kirjansa johdannossa Louis Jacobsiin viitaten, että ”juutalaisten dogmien dogmi on oikea vaellus”. Oikea vaellus muistuttaa minua Jeesuksen lähetyskäskyn konkreettisemmasta käännösversiosta. ”Kulkiessanne tehkää kaikista kansoista minun opetuslapsiani.” En halua kyseenalaista lähetysorganisaatioiden työtä, päinvastoin. Mutta jospa kaikki tavalliset kristityt vaeltaisivat elämässään niin, että muut ihmiset henkäisisivät: ”Vau, noin pitää elää. Tuohon porukkaan minäkin haluan liittyä.” Silloin oltaisiin semmoisessa ortopraksiassa, että Yläkerrassa ei tarvitsisi raastaa hiuksia ihan niin paljon kuin siellä arvattavasti nyt tehdään, kun meidän kristittyjen edesottamuksia seurataan.

Kummallista, kuinka samanlaiselta meidän nykyihmisten uskonelämä näyttääkin noihin menneen ajan juutalaisiin verrattuna. Hyvä kirja saa ajatukset laukkaamaan.

*  *  *  *

Tutustu Pekka Lindqvistin kirjaan tästä.