Viimeiset viikot ovat olleet itselleni hankalia, vaikka elämä itse on sujunut ihan kohtuullisesti. Olen ollut enemmän tai vähemmän hukassa. Elämä muuttuu, enkä osaa ole oikein heittäytyä  mukaan. Ikääntyminen on viisikymppiselle järkytys sillä muutokset omassa kehossa ovat isoja ja nopeita. Urheilijana huomaan että lihakset eivät palaudu enää entisellä tahdilla. Se mikä viime kesänä oli helppoa on nyt haastavaa. Olen kompuroinut ja loukannut itseäni enemmän kuin koskaan kuluneen vuoden aikana ja syönyt särkylääkkeitä kuin karkkeja. No on myönnettävä, että liikunta pelastaa monelta vaivalta ja moni ikätoverini on huomattavasti haastavammassa tilanteessa. Mutta kyse on siitä, että ihminen herää omaan rajallisuuteensa konkreettisesti.

En pelkää ikääntymistä, mutta toissapäivänä, kun laitoin keskimmäisen pojan auton ja muutokurman kanssa matkaan kohti etelää, jokin sisälläni meni paikoiltaan. Ikäänkuin omat rajoittuneisuus olisi kirkunut olemassa oloaan. Kun auto lähti pihasta, minun voimani ja kykyni valuivat hiekkaan, koska en yltäisi suojelemaan enää omaa lastani.

Suhde Jumalaan on merkillinen. Luojamme ja Isämme tahtoo suojella ja lujittaa suhdettaan lapseen, kun taas me maalliset isät haluamme, että lapsemme itsenäistyvät ja irottavat otteensa perheestään ja löytävät oman polkunsa. Kuitenkin hätä ja huoli on itselläni päällimmäisenä tunteena. Tajusin, ettäolen taas  tilanteessa, jossa ainoa asia johon voin luottaa on Jumalan johdatus.

Elämme hektisessä maailmassa, jossa tavoittelemme jatkuvasti jotain. Yhteiskunta odottaa meiltä jatkuvasti suoriutumista ja osaamista. Itse elämä hukkuu maailman ääniin. Emme osaa tartua hetkeen ja nauttia siitä. Nauttia siitä, että elämä virtaa suonissani ja olen olemassa. Sen sijaan huolehdimme ja murehdimme tulevaa ja kipuilemme omaa kyvyttömyyttämme.

Matti Nykäsen toteamus, elämä on ihmisen parasta aikaa, sisältää valtavan viisauden. Tämä elämä on arvokas ja sisältää iankaikkisuuden siemenen. Tämä ainoa elämämme alkaa tässä ajassa ja maailmassa ja sen syvin tarkoitus ei ole olla tuottava ja menestynyt, fiksu ja filmaattinen, vaan se, että oppisimme tuntemaan Jeesuksen  ja luottamaan häneen.

Evankeliumi on Jeesus ja kaikki oikeastaan alkaa vasta sitten kun olemme kohdanneet hänet.

Muistan Kahil Gibranin kirjoista kertomuksen jalan jäljistä hiekassa. Ensin jälkiä on kaksi, ihmisen ja Jeesuksen, Kun ihmiselle tuli vaikeat ajat hän huomasi, että hiekkaan syntyi vain yhdet jäljet ja hän soimasi Jeesusta sanoen, että missä olit kun minulla oli vaikeaa? Jeesus vastaa, että silloin minä kannoin sinua.

Kun omat voimani valahtivat hiekkaan jouduin huokaamaan Jeesukselle, Auta! Ja niihän se menee, että vasta kun joudumme nojamaan kaikessa Häneen, silloin vasta hän voi ottaa meidät kokonaan kannettavakseen.