Kristinusko ei ole valloittajien uskonto. Kristinusko ei tee ihmistä vahvaksi, menestyväksi ja pärjääväksi. Kristinusko ei kasvata johtajia eikä edistä kenenkään uraa. Kristinusko ei ojenna ihmistä ylhäältäpäin eikä lue lakia syylliselle, joka on jo tehnyt parannuksen. Kristinusko ei jyrää toisin uskovaa eikä käännytä ketään, ei edes rajalta. Kristinusko ei kyttää ja juorua Somessa. Kristinusko ei herjaa eikä etsi vikoja toisesta, eikä kirjoittele pilkallisesti toisista kristityistä..

Jeesus pani merkille, että vieraat pyrkivät aterialla asettumaan parhaille paikoille. Niinpä hän esitti heille vertauksen:  ”Kun sinut on kutsuttu pitoihin, älä asetu kunniapaikalle. Joku vieraista saattaa olla sinua arvokkaampi,  ja isäntä, joka on teidät molemmat kutsunut, tulee sanomaan sinulle: ’Anna tämä paikka hänelle.’ Silloin joudut nolona siirtymään viimeiselle sijalle. Ei — kun sinut kutsutaan, valitse pöydässä kaikkein vaatimattomin paikka. Silloin isäntä tulee ja sanoo sinulle: ’Ystäväni, siirry tänne lähemmäksi’, ja sinä saat suuren kunnian kaikkien vieraiden nähden. Joka itsensä korottaa, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Kristinuskosta ei pitäisi tulla paha olo eikä sen pitäisi ajaa ketään pois luotaan. Jos sinulle on tullut paha olo Kristinuskon takia, et vielä  ole kohdannut Jeesusta, vaan ihmisiä, jotka kuvittelevat tuntevansa Jeesuksen.

”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.  Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.”

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Juttelin jokin aika sitten tuttavani kanssa ja keskustelu kääntyi kummankin elämän vaiheisiin. Tietyssä vaiheessa polkumme ovat ottaneet päinvastaisen suunnan. Itse olen lähtenyt etsimään elävää suhdetta Jeesukseen mutta hän on jättänyt seurakunnan ja uskon kokonaan. Siinä kun oma menneisyyteni kumpusi hyviä muistoja ja kokemuksia seurakunnasta. Hän kertoi kasvavasta pahasta olosta. Hän oli lopulta kokenut että se mitä hänelle oli opetettu ei lopultakaan ollut totta.

Nyt hän oli tyytyväinen omaan elämäänsä johon ei kuulunut uskonto kuin etäisesti sukulaisten kautta.

Kun katselen ympärilleni ja kuulostelen uskovaisten puheita ja tapoja en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Oma taustani evankelisessa liikkeessä ja sen armokäsitys sai tuon keskustelun jälkeen aivan uudenlaisen arvon. Perheessämme elettiin normaalia maalaistalon arkea. Jumala oli se joka toi turvan ja auttoi säilyttämään näköalan ja horisontin avoimena. Jeesus oli kuoleman voittaja ja armahtaja. Usko oli minulle nuorena iloinen asia. Vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt että Pyhän Hengen todellisuudesta ei juuri puhuttu niin sekin oli luontevasti läsnä. Aikuisiällä minut ajoi Jumalan luo takaisin tuo lapsuuden ja nuoruuden uskon kaipuu. Ystäväni taas pakeni uskoa oman historiansa takia.

Herää kysymys, ymmärrämmekö Jumalan tahdosta yhtään mitään. Miten Jumalan rakkaus voi saada ihmisen voimaan pahoin? Onko se mahdollista? Mielestäni ei pitäisi.