Taivas työntää  veden sekaista räntää. Aamu oli kirkas ja pikku pakkanen oli koristellut kasvit kimaltelevalla kullalla. Tuuli enteili  kuitenkin muutosta. Harmaan pilvimassan mukana vyöryi syksyn ensimmäinen lumisade, joka muutti kaiken valkoiseksi. Lumen mukana tullut valo läikähti jossain sielun sopukoissa ja lohdutti. Pian sade kuitenkin muuttui rännäksi ja vedeksi.

Maiseman  on vallannut märkä ja raskas hämäryys. Kipu on läsnä vahvempana kuin koskaan. Äskeinen ilon läikähdys tekee olosta vielä kurjemman.

Jokainen meistä kantaa mukanaan oman elämänsä kipeitä varjoja. Asioita jotka enemmän tai vähemmän satuttavat ja aiheuttavat meille kipua. Tuntuu siltä että aika ei parannakkaan kaikkia haavoja. Päinvastoin, jotkut haavat vain tulehtuvat ja alkavat märkiä.

Saarnaajan kirjassa meille maalataan kuva elämästä sellaisena kuin se on aina ollut. Tässä ajassa mikään ei ole pysyvää. Rikkaus ja rakkaus, kaikki häviää kun ajan aalto pyyhkii niiden yli. Saarnaaja kehoittaa meitä nauttimaan siitä mitä meillä on tässä ja nyt. Mutta miten, kuinka tarttua hetkeen ja elää täysillä kun sisällä tuntuu olevan lakkaamaton kipu ja loppumaton räntäsade.

Olen pohtinut syksyn aikana tätä omaa kipuani ja sitä miten elää sen kanssa. Olen yrittänyt etsiä aikaa ja paikkaa, jossa ensimmäinen haava on tullut. Jotenkin oma kipuni kurkottaa yli ajan sinne ihmisen tarinan alkuun saakka. Sinne missä kaikki luotu ja luonnollinen muuttui Jumalasta irralliseksi häpeän ja orjuujen kaltaiseksi vaellukseksi. Sellaiseksi jossa lapsenkaltaisuus poljettiin tiedon, järjen ja sääntöjen alle. Jossa ihminen otti otteen omasta elämästään ja vallan toisesta. Hetkeen, jossa ihminen tajusi olevansa alasti luojansa edessä ja häpesi sitä. Sieltä löytyy oman kipuni juuret. Jokin minussa olisi  halunut kasvaa kohti toisia ihmisiä ja kohtii Jumalaa, mutta ihmisyyden haavat tarttuivat jo pieneen lapseen ja kasvoivat mukana.

Jokin omassa kivussani sivuaa Paavalin ja Pietarin häpeää. Järjellinen ratkaisu kaikkeen olisi ollut kieltää Jeesus ja kivittää ne jotka vaatisivat minut tilille siitä. Jatkaa matkaani ja mennä kalaan. Tehdä niin kuin itsestäni tuntuu ja pelastaa se mitä pelastettavissa on.  Antaa maailman viedä mennessään ja ansaita maailman mitan mukaan oma osani kunniaa ja nautintoja.

Mutta olen kuin toisetkin opetuslapset, en voi lähteä, koska  joudun toteamaan saman kuin Pietari, ”Kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.  Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.”

Uskon että monet meistä elävät tällaisessaa jännitteessä, joka pakottaa meidät takertumaan Jeesukseen ja Jumalan sanaan, koska omat järkeilymme johtavat aina takaisin pimeyteen. Omat fyysiset ja hengelliset kipumme  eivät katoa tai parane, vaan ne on jätettävä Jeesuksen hoidettavaksi. Oma hengellisyytemme on lopulta koettava täydellinen konkurssi samalla tavalla kuin Pietarilla ja Paavalilla. Meidän oma hyväksyttävä oma kapinallisuutemme ja antauduttava Pyhän Hengen hoidettavaksi kokonaan ja täysiaikaisesti, koska muuten me hukumme.

Danielin kirjassa kuvataan kuinka mikään mitä ajattelemme tai teemme ei pysy salassa Jeesukselta, koska meidän tiemme kulkee aina varjojen kautta.

Hän paljastaa syvimmät salat,
tietää sen, minkä pimeys peittää,
hänen luonaan asuu valo. -Dan 2:22-

Tuo raamatun kohta on valtavan armollinen. Jeesus tietää meidän kipumme ja kyvyttömyytemme. Vain hän voi olla valo. Me olemme se pimeys. Mutta hän haluaa olla meissä ja meidän kanssamme. Varjo kertoo sen missä on valo, sen missä on Jeesus.