Istun poikani opiskelija-asunnossa ja katson hänen elämäänsä. Tavaroita ja esineitä hyllyssä. Tuttuja ja uusia, käytettyjä ja tuliterä soittimia telineissään. Keittiö oli äsken ihan nuoren miehen keittiön näköinen, mutta tiskiharja ja rätti teki ihmeitä.

Elämä on samalla ihanaa ja kamalaa. Maailman vuorovedet kuluttavat meitä ja emmekä mahda niiden voimille mitään. Olemme kiinni tässä  ajassa ja maailmassa. Pahuus ja hyvyys tuntuvat puhaltavan tuulen lailla, välillä kylmästi koilisesta ja välillä lempeästi lounaasta. Emme kykene vastustamaan kylmyyden tunkeutumista elämäämme. Jäätyneet ajatukset pirstaloituvat ja rikkovat sen mikä joskus oli ehjää ja kaunista. Aika tekee työtään.

Mietin, riittääkö lempeiden tuulten lämpö pitämään elämää yllä niin että valo lopulta voittaisi. Joskus joulukuisena pakkaspäivänä aurinko kyllä värjää ja valaisee maiseman valollaan mutta luonto vaikeroi pakkasen kourissa. Kaikki on jäässä ja kuollutta.

Katson omaa elämääni poikani elämän läpi. Näen sen kaiken kivun jonka kasvu ja aika synnyttää repiessään ihmistä pois sieltä missä hän on syntynyt ja kasvanut. Oma tarinani kertoo missä ja milloin valo ja lämpö on sulattanut ja korjannut pakkasen puremia. Missä suuri savenvalaja on valanut jäänpirstaloiman saviruukun uudelleen.

Ihmiselle riittää joskus vain toivo ja tieto, että kaiken kylmyyden takana ja sen jälkeen, meitä odottaa valo ja lämpö. Emme asetakkaan toivoamme tähän tuuliseen merenrantaan jota kutsumme elämäksi vaan toivomme on Jeesuksessa.

Pojan keittiössä roikkui kangaskassi joka puhui minulle Jeesuksen suulla. Tapio, älä murehdi. Minä pidän sinusta ja perheestäsi huolta. Sinä olet minun ja minä olen sinun. Kaikki on hyvin.