Näiden NW-päivien aikana on mieleeni noussut kysymys, vieläkö kutsumus on ihmisille tärkeää. Kutsumusta voisi lähestyä kahdelta kantilta. Vieläkö ihmiset etsivät kutsumustaan ja merkitystään elämälleen tässä ajassa. Ja mikä on merkittävää ja millä mittaamme sitä. Onko merkittävää se miltä itsestämme tuntuu vai onko mittari ulkopuolellamme. Elämmekö itseämme varten?

Samaa kysymystä voisi lähestyä Jumalan suunnalta. Vieläkö hän kutsuu ja etsii ihmistä. Löytääkö hän ihmisiä, jotka etsivät hänen valtakuntaansa ja kasvojaan. Onko ihmisiä jotka haluavat seurata Jeesusta. Kysymykset kietoutuvat yhteen ihmisissä ja seurakunnassa. Ja syntyy kysymys, onko jäljellä Jeesuksen seuraajia, jotka kyselevät omaa kutsuaan Jumalan valtakunnan lähettiläinä ja Jumalan lapsina. Onko vielä ihmisiä jotka asettavat Jumalan tahdon oman tahtonsa edelle. Jotka ymmärtävät että lopultakaan ei ole kyse minusta ja henkilökohtaisesta parannuksen teosta vaan siitä mitä Jumala tekee. Jeesus on sovittanut syntimme jotta voisimme olla yhteydessä Isään ja olla yhtä Hänen kanssaan Pyhässä Hengessä. Jeesus haluaa että toisimme muutkin tähän yhteyteen. Olisimme majakkana joka osoittaisi karikoita ja tien satamaan ja turvaan.

Voisimmeko kuulla kun Jumala kutsuu ja löytäisimmekö oman kutsumuksemme Hänen valtakunnassaan. Näitä tässä kyselen aamun opetuksen lomassa. Eilen illalla teltta oli täynnä l. 1500 ihmistä etsi Jumalan kasvoja ja halusi olla hänen hoitavassa läsnäolossaan. Rukouspalvelijana sain kokea miten Jumala kohtasi ihmisiä ja lohdutti heitä. Kyyneleet puhdistivat ja vapauttivat ihmisiä vanhoista kahleista. Moni sai uudistua ja eheytyä omassa uskossaan.

Itse jäin nöyränä ihmettelemään kuinka niin suuri Jumala voi käyttää näin pieniä ja elämän rikkomia ihmisiä.