1.

Niin kuin yhä paikoitellen uskotaan, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas. Niinpä Hän oli antanut taivaan tuulien puhaltaa kymmenien hehtaarien pilvilaatan Välimeren itäisimpään nurkkaan. Sen päällä oli nyt suuri taivaallinen sotajoukko.

Niin istuivat pilvellä myös enkelit Soppa, Hiekkanen ja Uutela. He taiteilivat pilvennokareista kauniita puhdetöitä ja puhaltelivat niitä taivaalle leijumaan alamaailman asukkien ihmeteltäväksi.

–  Eik maar tätä asemasotaa ol jatkunut jo ihan liian kauan, mutisi Hiekkanen ja puhalsi taivaalle äreän karhun muotoisen teoksen.

– Elä, elä sie valita. Mikäs meillä on tääl väällee ollessa. Eilenkin päästiin Jeesuksen kanssa kalaan, lohdutti Soppa.

– Sää sait affenan ja mää sain pelkän maron!

– Ite sie se oot ahven. Se ol sateenkaarirautu.

– Hiekkanen on ahaven, khi-hi-hi, osallistui Uutela puheeseen.

– Oli mikä oli, mut jottain sais tapahtuu.

Koska päämajassa yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä, Hiekkasen toivetta ei toteutettu heti. Siihen meni… No, ajan määritteleminen noilla kriteereillä on vähän haastavaa, mutta sanotaan vaikka että yhdeksisen kuukautta. Aika kuluin hitaasti, vaikka alamaailman elämän seuraamisesta oli välillä oma hupinsakin. Ihmisiä on moneen lähtöön, ja nyt niitä lähtemisiä ja tulemisia näytti olevan tavallistakin enemmän. Ja lisää tulisi. Verollepanoakin puuhailtiin. Sepä se vasta kansainvaelluksen aiheuttaisi.

Uutela tuijotti hyvin kauan itään. Enkeleiden silmät ovat tarkat. Hyvä näkö on tarpeen suojelustehtävissä ja muissakin enkelihommissa.

– Hei, jätkät, mitä nuo ovat.

Kaukana ratsasi kameleilla kolme miestä. Olivat pukeutuneet kirjaviin kauhtanoihin ja silmiinpistäviin päähineisiin. Meno tai tässä tapauksessa tulo oli hidasta ja heiluvaa. Kamelipoloiset kantoivat miesten lisäksi puisia arkkuja, joiden sisältö ehkä jäisi ikuiseksi arvoitukseksi.

– Oho, oho, mitäs nyt tapahtuu, jatko Uutela. – Noita täytyy käydä vähän kiusaamassa-

– Elä sie mene kiusaajaksi. Ei kuulu enkeleiden toimenkuvaan, esteli Soppa. – Ei oudon pukeutumisen takia saa…

– Eikun katsos, tuolla rosvojoukko vaanii kolmea kulkijaa. Minäpä vähän käyn niitä kutittelemassa, khi-hi-hi.

Sanoi Uutela, otti ja läksi.

– Hää on nuor enkeli hänel on sellasii urheusmielialloi. Hää pyrkii sankartöit tekemään, kommentoi Soppa.

Sitten hän jatkoi skaalojen soittamista trumpetillaan.

2.

Yhtenä päivänä sitten leijaili etäämpää esiin kirkas hahmo.

– Anderssoni on tulos! varoitteli Hiekkanen.

Se tosiaan oli arkkienkeli Andersson, jolla tuimasta ilmeestä päätellen oli tärkeää asiaa sotajoukolle.

– Huoooomio! huusi Uutela juuri niin kuin oli opetettu tekemään päällystön ilmaantuessa paikalle. Sotajoukko oikoi siipiään ja nousi leijailmaan pari vaaksaa pilvenpinnan yläpuolelle. Trumpetit ja muut torvet kohotettiin ryhdikkäästi olkapäätä vasten. Arkkienkeli Andersson karautti kurkkuaan.

– Enkelit, tänä yönä, kun Luoja suo, vietetään alamaailman Herran ja Vapahtajan armorikasta syntymäjuhlaa. På natten, vill Gud, infaller nedre våningens Herres och Frälsares nåderika födelsefest.

Hiekkasen valtasi sisäinen kihelmöinti. Vihdoin tapahtuisi jotain. Jo tässä oli pilvenlongalla odotettu ja pitkästytty. Pitkästymistä oli helpottanut se, että Jeesus oli alkuun käynyt katselemassa alamaailmaan tuumivaisen näköisenä. Hän oli viettänyt aikaa enkelien kanssa, tosiaankin kalastellut ja istunut iltanuotiolla, hyräillyt hiljaa enkelien soitannan mukana. Nyt Jeesus oli loistanut poissaolollaan kuukausitolkulla. Olihan taivaallisen luppoajan viettäminen tietenkin ollut ihan mukavaakin, mutta enkelin mieli paloi toimintaan. Syntymäjuhla kuulosti kuitenkin oudon puoleiselta.

– Mie en nyt ymmärrä mittää, ihmetteli Soppa.

– Minne se Jeesuskin on nyt hävinnyt, ei ole näkynyt aikoihin, haikaili Uutela.

Asia vähän aukeni, kun Andersson oli kertonut, että ensi yön tehtävä oli enemmän edustuksellinen kuin sotilaallinen. Mukaan otettaisiin vain soittimet.

Kun arkkienkeli oli puheensa pitänyt, hän kierteli pilven päällä vastailemassa kysymyksiin. Ennen pitkää hän ehti kolmikonkin luo. Soppa ei tapansa mukaan empinyt vaan avasi suunsa.

–  Mis sie tarvitset oikein hyvää trumpetinsoittajaa, täs siulle on sellanen!

Ilta tuli, ja tähden alkoivat syttyillä taivaalle. Andersson kuljeskeli ympäriinsä vähän hermostuneen oloisena. Ei jutellut juurikaan. Kunhan leijaili hiljalleen ympäriinsä.

Hiekkanen tuijotteli taivaankappaletta, joka oli vastikään ilmestynyt taivaalle loistamaan.

– Ei, mut kyl täyty sano poja, et noi tähde ovat kaukana. Kun rupee oikein fundeeraamaan niin huoma et matka on niin pal, ettei ollenka tavallisel järjel ymmärrä. Kattokaa nyt totakin räikkiää tähtee tosa. Mää ihmettelen kauhiaste, et mitä tommoselka ollanka tehdään.

Ilta kului. Kolmikko jouti katselemaan myös alaspäin. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Kaikki näytti rauhalliselta. Paimenet olivat nuotion ympärillä ja näyttivät juttelevan jotakin. Yksi huiski kädellään kirkasta tähteä kohti.

– Paimenia, sanoi Uutela. – Niitä pidetään vähän semmoisena roskasakkina.

Kuin vastauksena Andersson huusi, että on aika lähteä. Poissa oli hänen epämääräinen liihottelunsa. Hän komensi enkelit lähtövalmiuteen. Alas oli nyt mentävä. Enkeleiden keskuudessa heräsi mutinaa. Viime vuosisatoina ei ollut juuri alamaailmassa käyty. Seutukaan ei näyttänyt kaikkein puoleensa vetävimmältä. Paikalla oli vain noita paimenia. Ja heidän määkiviä lampaitaan. Mutta Andersson oli tiukkana.

– Eteenpäin! Ei saa pysähtyä… Ei jäädä pilvelle makaamaan… Pyrittävä yllätykseen.

Ja kylläpä paimenet yllättyivätkin! Jostain paimenten ympärille ilmaantui valtava kirkkaus. Andersson avasi suunsa viipyilemättä. Hänelle annetut vuorosanat olivat selvät.

–  Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.

Samalla hetkellä näkymä ikään kuin aukesi. Koko suuri taivaallinen sotajoukko ilmestyi paimenten näkyviin. Enkelit saivat jostain kuin yksissä tuumin ajatuksen laulaa:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä,
joita hän rakastaa.

Se oli komeaa. Enkellaulu kajahti koko laakson täydeltä. Ja kun kaikki kolme säettä oli laulettu, Andersson huitaisi yhdellä siivellään kohti Soppaa. Ja Soppa vetäisi sellaisen trumpettisoolon, että sellaista kuultiin uudelleen vasta lähes kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, kun jazz-musiikki valtasi maan ääret.

Edustustehtävää ei ollut pituudella pilattu. Taivaallinen sotajoukko hankkiutui takaisin pilven päälle. Hiekkanen, Soppa ja Uutela jäivät pilvenreunalle katselemaan alas. Anderssonkaan ei malttanut pidätellä uteliaisuuttaan vaan jäi kolmikon seuraan. He näkivät, kuinka paimenet jättivät laumansa ja rynnistivät kohti läheistä pikkukaupunkia. No, ehkäpä lauma pärjäisi. Hiiviskeleviä susia ei näkynyt lähimaillakaan. Enkelit tarkensivat katseensa kaupungin kujalle. Sieltä lepatti valoa. Ja eikös sieltä kuulunut myös vauvan itkua. Kyllä, karjasuojan avoimesta ovesta näkyi mies, nuori äiti ja seimeen kapaloitu vauva.

– Oi ihmettä, ihmislapsi, khi-hi-hi, selosti Uutela.

– Kyllä, Ihmisen Poika, täsmensi Andersson vähän arvokkaammin.

– Kasvoiltaan vähän kuin Jeesus, ihmetteli Soppa.

– Eik maar noitten ympäril ole samanlainen kirkkaus ku äsken paimenten ympäril!

Soppa käänsi kohta katseensa itään. Sieltä ratsasti kameleillaan kolme miestä päähineissään ja kauhtanoissaan.

– Hyö eivät ehtineet.

–  Aika on ehtiä, aika on myöhästyä, filosofoi Andesson.

Enkelit vetäytyivät kauemmas pilvenreunalta. Soppa soitteli trumpettiaan. Uutela ja Hiekkanen hyräilivät äskeisiä säkeitä. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua.

Melkoista enkelsiipien havinaa.