Olin n. 10-vuotias kun ensimmäisen kerran tietoisesti pohdin ajatusta uskovaisuudesta ja uskoon tulemisesta. Tulen kodista, jonka pohjaväre on evankeelinen. Pyhäkoulut ja lähetyspiirit olivat arkipäivää. Uskonasioista ei sen kummemmin puhuttu ja ehkä ainoa ulospäin näkyvä piirre oli iltarukous. Kiroilla ei saanut eikä puhua rumasti aikuisille. Jumala ja Jeesus olivat itsestään selviä totuuksia vaikka emme millään tavalla korostaneet hengellisiä asioita perheemme elämässä. Koko kylä kantoi mielestäni samoja arvoja. Olihan evankeelinen herätys aikoinaan käynyt läpi Alahärmän kylien ja synnyttänyt voimakkaan herätyksen, jonka kasvatteja kotikyläni aikuiset ja vanhukset olivat. Meidänkin perheessä pyhäkoulun opettajia oli jo kolme sukupolvea. Silti meillä ei puhuttu uskovaisuudesta tai uskoon tulosta. Asiat vaan olivat. Kasteopetus oli voimissaan ja Jumalaa kunnioitettiin ja johdatukseen uskottiin. Armo oli tärkeintä.

Kymmenvuotiaana mielenkiintoni heräsi, kun koulumme opettajan yläkertaan muutti vuokralle muuan Niilo Ylivainio. Tämä mystinen mies, joka julisti uskoontuloa ja Jeesusta, toi pienen miehen tietoisuuteen uudet sanat, Jeesuksen seuraaminen ja uskoon tulo. Asia pyöri mielessäni paljon ja usein mietin miten voi seurata miestä, joka on noussut taivaaseen. Miten voisin seurata Jeesusta kuin opetuslapset, jotka kulkivat Jeesuksen seurassa. Ihmiset puhuivat paljon Niilosta ja muistan ne monet tv- ja lehtiuutiset hänestä. Pohdin paljon yksin asioita ja liekö nyt ikääntymisen seurauksena, että nuo lapsuuden ajan jutut ovat alkaneet pulpahdella pintaan. Niin tämäkin asia, kun aloin miettimään uskoa käsitteenä.

Joten silloin 10 vuotiaana, eräänä yönä rukoilin Jumalaa, että hän tekisi minusta uskovaisen. Minulla ei ollut mitään ennakkoajatusta tai kuvitelmaa siitä mitä se tarkoittaa tai mikä minussa muuttuisi, jos näin tapahtuisi, mutta jotenkin ajattelin, että jospa se Jeesuksen seuraaminen siitä jotenkin avautuisi tai jotain vastaavaa. Mutta mitään ei tapahtunut, aamulla elämä oli ihan samanlaista. Itselläni oli kuitenkin selvä ajatus siitä mistä se usko löytyy ja kenen kanssa siitä on puhuttava. En tajunnu sitä, että minähän jo uskoin ja tiesin kuka on uskon lähde l. itse Jumala.

Ensimmäinen Hengellinen kokemukseni oli rippikouluun lähteminen ja rippikoulun ensimmäinen nuortenilta, jossa hälyisän ja meluisan renkituvan eteisessä ujo maalaispoika verkkareissa sai kokea Jumalan hengen kutsun ja lämmön fyysisenä tuntemuksena. Siinä koin että olin löytänyt paikkani maailmassa l. seurakunnan. Kesällä vastasin rippipapin kysymykseen tahdonko seurata Jeesusta ponnekkaasti, että tahdon.

Näin jälkikäteen elämääni tarkastellesani näen, kuinka Jumala tartui tuohon lupaukseeni ja vaikka itse olen välillä harhaillut ja ollut hukassa niin Uskon alkaja ei ole päästänyt otettaan irti. Siksi pohdinkin nyt mitä usko oikeasti on? Mitä se vaatii ihmiseltä?

Me suomalaiset puhumme siitä miten ihminen tulee uskoon. Hän alkaa uskoa, että Jeesus on Herra ja lunastaja. Mutta raamattu ei käytä tällaista ilmaisua. Raamattu sanoo, että usko tulee ihmiseen. Ihmiseen tulee siis jotain ulkopuolelta Jumalalta. Usko on siis Jumalan tekoa ja siksi täydellistä. Siksi se usko, joka meille annetaan ei voi olla epätäydellistä tai epäonnistunutta. Usko ei voi olla epäuskoa vaan epäusko on uskon vastakohta eli synti. Tämä saattaa kuulostaa snoppailulta ja omituiselta, mutta se mitä Jeesus puhuu epäuskosta esimerkiksi opetuslasten kohdalla ei tarkoita epäuskoa Jumalaan vaan epäuskoa siihen että Jumala voi toimia heidän kauttaan. Kyse tällöin on siitä, että ihminen on itse ponnistellut tehdäkseen uskon tekoja ja sellainen on aina tuomittu epäonnistumaan. Uskon määrä ei vaikuta Jumalan toimintaan vaan se että ihminen itse ponnistelee tehdäkseen jotain mikä kuuluu Jumalan tehtäväksi. Ihminen ei osaa tällöin heittäytyä täysin uskon varaan ja olla kanava Jumalan työlle. Ihminen itsessään on epäluuloinen ja aina kapinassa Jumalaa vastaan. Raamattu puhuukin luonnollisesta ihmisestä, sellaisesta jossa ei vielä uskoa ole. Sitä vastoin Hengellisessä ihmisessä usko on ja se on lahjoitettu Pyhän Hengen kautta ja ihmisen uudestisyntymässä. Ihminen syntyy hengelliseksi ihmiseksi, jonka kautta Jumala voi toimia. Kuitenkin tuo luonnollinen ihminen kulkee matkassamme ja kapinoi Jumalaa vastaan. Välillä niin että omat hengelliset silmämme ja korvamme on sen saastaa täynnä estäen Jumalan toiminnan kauttamme. Kuitenkaan Jumala ei siinäkään tilanteessa hylkää lastaan.

Mikä sitten meissä sitten kasvaa jos uskomme ei voi kasvaa. Paavali kuitenkin puhuu paimenkirjeissään kasvamisesta uskossa. Kasvu tapahtuu hengellisessä ihmisessä tuoden esiin Hengen hedelmiä ja nostaen esiin meistä sen mihin Jumala olisi meidät nostanut ja kasvattanut ellei syntiinlankeemus olisi tullut väliin. Meissä kaikissa on se Jumalan lapsen siemen, uskon siemen, joka odottaa vain kasvuaan ja kastelijaansa.

Yksi uskon meille antama tärkeä lahja on toivo. Meille toivoa kuvataan tavallisesti ankkurina ja se onkin varsin hyvä kuva sen luonteesta. Toivo on ankkuroitu kiinni siihen valtaistuimeen, jolla Jeesus juuri nytkin istuu ja rukoilee meidän puolestamme. Meidän toivomme on Jeesus ja se mitä hän teki Golgatan ristillä. Kyse ei ole toiveikkuudesta tai mistään epävarmasta häilyvästä toivotuksesta vaan siitä, että pysyessämme kiinni Jeesuksessa me pelastumme.

Yhä vahvemmin alan ymmärtää sitä miten vähän voin itse tehdä uskoni eteen ja miten paljon voi Jumala tehdä kun luovutan ohjat elämästäni Jumalalle. Minua lohduttaa ajatella, että koko uskoni on Jumalalta enkä sitä voi hukata muuten kuin täysin kääntämällä selkäni Jumalalle. Oma epätäydellisyyteni ja epäilykseni eivät sitä kaada. Huomaan miten se Jumalan minulle suoma siunaus ja rakkaus alkaa kasvaa ja tuottaa aivan uudenlaisia hedelmiä elämääni toisille jaettavaksi. Mietin millaisia lahjoja Jumala tahtookaan elämääni antaa ja miten ne kanavoituvat kauttani lähellä olevien hyväksi. Jumalan voima saa tilaa toimia.

Jokainen meistä on omanlaisensa persoona ja Pyhän Hengen työ suodattuu ihmisyytemme läpi ja siksi myös jokaisen kutsu Jumalan työhön on erilainen. Emme voi matkia tai toistaa sitä mitä muut ovat tehneet vaan meillä on vapaus tehdä Jumalan töitä sellaisina kuin olemme, armosta ja sen antamasta levosta käsin