Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


7 kommenttia

Silloin suumme hersyi naurusta

Nauraa Jumalan kanssa! Menee liian pitkälle. Itkeä pitää syntejään ja maailman menoa. Ei tässä ole aihetta iloon saati nauruun. Sitä paitsi nauraminen kuulostaa kovin kevytmieliseltä, eikä sovi hartaalle uskovaiselle. Ihanko totta?

Onko nauru siis syntiä?
Eikö Jumala luonutkaan naurua?
Ovatko kyyneleet hurskaampia kuin nauru?
Onko kirkossa aina oltava vakava?
Onko vakava kristitty jotenkin uskottavampi kuin iloinen kristitty?
Onko sanoma Taivaasta ja pelastuksesta haudanvakava juttu?

Tämän viimeisen kysymyksen pitäisi jo soittaa kelloja, ei kuolinkelloja, vaan herätyskelloja: Jeesus on tullut antamaan yltäkylläisen ja iankaikkisen elämän. Siis elämän, ei kuolemaa! Iloa, ei surua! Ja ihmisillä on oikeus kuulla tämä hyvä uutinen.

Psalmi 126:1-2 ” Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, se oli meille kuin unta. Silloin suumme hersyi naurua ja riemu kajahti huuliltamme.”

Samassa psalmissa kyynelin kylvetään ja riemuiten korjataan satoa.

Jumalan lapsilla on lupa lähestyä Isää iloiten ja riemuiten, itkien ja nauraen. Sellaisen kuvan Jumalasta on Jeesus meille jättänyt ja sitä kuvaa Pyhä Henki edelleen meille avaa.

Saanko kysyä: milloin viimeksi nauroit Jumalan kanssa? Vai onko tämä liian hankala kysymys? Helpottaakseni sinua, sanon: ihan samaa kysyn itseltäni! Kaikenkarvaisen uskonnollisuuden ja maallistumisen keskellä on hyvä näyttää, miten suhde Jumalaan voi olla täynnä iloa, elämää, vapautta, toivoa, rohkeutta…ja miten siihen mahtuu myös hersyvä nauru, koska Jumala nyt vaan on niin hyvä!