Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


4 kommenttia

Kuin vesi hanhen selkää

Tämä näyttää olevan oikein eläinviikko: koirat, kanat, kotkat ja nyt hanhet. Mutta asiaan eli pari sanaa sanahelinästä.

Siis!

Moni hyvä sanonta menee tajuntamme ohi ja kiitää pois niin kuin vesi pitkin hanhen selkää. Se ei siis jää tekemään juuri mitään vaikutusta tai muutosta elämässämme. Esimerkiksi virret, jotka ovat täynnä dynamiittia ja vain odottavat sitä, että niiden sanoma tunkeutuisi sydämiimme ja omiintuntoihimme. Mutta ei, virsi saattaa nostaa pari kyyneltä silmäkulmaan, mutta ne on äkkiä pyyhitty pois.

Otin peukalolla yhden, tuli virsi 521: ” Oi ihminen mieleesi paina, ei onnea maailma suo, ei kestä, ei säily se aina, se tuskia, huolia tuo. Siis maailman murhe nyt heitä ja pakene turhuuden teitä, käy uskossa Herrasi luo.”

Enempää ei tarvitsekaan peukaloida, niitä löytyy, niitä sanoja, jotka voisivat puhutella, muuttaa, siunata, tehdä uskon vallankumousta, aloittaa herätys, saada seurakunta janoamaan ja palamaan Hengen tulta. Väkevää rukousta. Mahtavaa ylistystä. Parannussaarnaa. Lohdutusta. Kaikkea hyvän Jumalan sydämeltä lähtenyttä. Runon ja musiikin muodossa.

Virret ja luettu Jumalan sana eivät ole sanahelinää, mutta jokin kumma juttu tukkii mielemme, niin että sanat kyllä heläjävät kauniisti korvissa, mutta kellot eivät enää soi sydämissä. Matka korvista sydämeen on niin pitkä, että sanat eksyvät matkalla.

Auttaisikohan se, että alamme rukoilla itsellemme ja toisillemme hengellistä kuuloa takaisin! Ja myös sitä, että ihmiset Sanan kuuloon tullessaan eivät pukeutuisi uskonnollisiin suojavarusteisiin, vaan tulisivat sydämet apposen auki vastaanottamaan, mitä Herralla on sanottavana.