Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


9 kommenttia

Ellun kanat ja Jumalan kotkat

Kanat kaakattaa ja munii. Ja sen on ihan hyvä se. Hyödyllisiä ovat ja vaarattomia, tipuina suorastaan hellyyttäviä.

Mutta ne kuuluisat Ellun kanat. Ne kaakattavat, jos jaksavat, mutta eivät taida edes munia. Kunhan makaavat heinissään. Sinne ne ruokitaan. Onko niistä edes pataan!

Ellunkana- kristillisyys on sellaista oleilua jyvien ääressä, nokitaan vähän sieltä ja vähän täältä ja joskus Ellunkanakin hyvän jyvän löytää. Tärkeintä sille on saada vain maata täyden kupunsa ääressä. Voisihan sitä ajan kuluksi lennähtää orrelle katselemaan maailman menoa, mutta onhan se riski täydellä vatsalla lennellä kuin päätön kana.

Munisit nyt edes, hyvä kana!

Kotkat! Ne nauttivat tuulista. Ne nousevat myrskyn selkään ja kiitävät korkeuksissa haltioituneina, taistelijan kiilto silmissään. Ne nousevat saastepilvien yläpuolelle, raikkaaseen ilmaan, yhä ylemmäs ne leijuvat, vain Taivas on rajana. Kotkansilmät näkevät kauas ja tarkasti. Ei sellaista pikkuluikeroa tai myyrää, jota se ei havitsisi. Ei sellaista käärmettä, jota se pelkäisi.
Kimppuun! Ja takaisin ylös Taivaan tuuliin ja pyörteisiin, myrskyyn ja sateisiin.

Kotkakristillisyys näkeen Taivaan kirkkauden, sieltä se ammentaa voimansa ja rohkeutensa. Myrskyt ovat sille haaste nostaa siivet levälleen ja antaa mennä. Koko sen olemus ylistää Luojaansa, jonka lähellä se viihtyy ja jolle se haluaa elää. Se tietää tehtävänsä ja pelkäämättä käy käärmeitten kimppuun. Mitä lähempänä se on Taivasta, sitä enemmän sillä on voimia liidellä myrskyjen ja sateitten läpi.

” Kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat.”
Jesaja 40: 31

Mainokset