Pahuus on ongelma, johon on helppo kompastua. Lasten kanssa työskennellessä joutuu usein pohtimaan mistä pahuus nousee. Lasta kun ei voi toimintansa perusteella tuomita pahaksi. Lasten tekemät ilkeydet, agressiot ja toiminta ovat suoraa heijastetta heidän lähiympäristöstään ja siitä miten heidän henkilökohtaiset ominaisuutensa ovat siihen suhteessa. Lasten teot ovat joskus äärimmäisen pahoja ja usein myös kosto ja toisen lapsen aggressioon vastaaminen on väkivaltaista.  Luonnostaan kaikki lapset, jos he ovat psyykkeeltään terveitä, osaavat riidellä, tapella ja aiheuttaa pahaa ympäristölleen ja itselleen. Aivan samalla tavalla he kykenevät hyvään. Kasvattajien tehtävä onkin opettaa lapselle oikean ja väärän ero.

Kun katsomme tätä luomaamme yhteiskuntaa globaalisti huomaamme nopeasti, että kasvatustyö on jäänyt pahasti kesken. Tuntuu siltä, että pahuus tunkee väkisinkin arkemme keskelle. Pahuudesta on tullut viihdettä, jota kansa janoaa ja ostaa. Vieraiden kansojen sodat ja raakuudet ovat läsnä aamiaspöydässämme ja lasten leikit ovat vaihtuneet kamppailuksi virtuaalisten taistelukenttien herruudesta. Kouluissamme opetetaan historiaa, jotta välttäisimme esi-isiemme virheet ja kuitenkin joudumme kouluttamaan nuoremme käyttämään asetta. Taloudellinen valta ja hyvinvointi kasautuu yhä harvempien käsiin ja kuilu köyhien rikkaiden välillä syvenee. 51% kaikesta omaisuudesta keskittyy 2% maailman  väestöstä. Tämä 2% voisi ratkaista muun maailman köyhyysongelmat ja ruokkia nälkäiset. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Pahuus leimaa ihmisen toimintaa.

Mutta onko ihminen paha?  Miksi emme ihmiskuntana kykene hyvään vaikka meillä on siihen kaikki mahdollisuudet.  Lapsi tulee kasvattaa hyvyyteen, koska se ei nouse hänestä luonnostaan. Lapsi kuitenkin vastaa saamaansa rakkauteen ja kykenee rakastamaan.  Sen perusteella voidaan sanoa, että ihminen kykenee myös hyvään. Onko ihminen sekä hyvä että paha?  Miksi emme valitse hyvää?

Humanismi aatteena on vanha ja sen johtoajatus on hyvyyteen kykenevä ihminen. Humanismin keskiössä yksilö. Yksilö, joka omilla valinnoillaan ja teoillaan vaikuttaa omaan ympäristöönsä on vastuussa yhteisölleen tekemisistään. Lainkuuliainen yhteiskunnan jäsen joutuu yleensä vastuuseen jos hän rikkoo lakia. Tekemätön hyvä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään yksilön elämään yhteisössä. Mikään ei velvoita häntä tekemään hyvää.  Ainakin suorituskeskeisessä, nöyryyteen kasvatetussa suomalaisessa hyväntekeminen voidaan tulkita pröystäilyksi.

Me suomalaiset emme jätä kaveria ja naapuriapukin on vielä voimissaan ainakin pohjoisilla leveysasteilla.  Talkoitakin on niin paljon, että niitä on alettu jopa verottaa. Myös yhdistyksiä on joka lähtöön. Kuitenkin syrjäytyminen ja ihmisten kohtaamattomuus on aikamme suurin sairaus. Yksinäisyys vammauttaa työuupumuksen ohella ihmisiä yhtä paljon kuin fyysiset sairaudet. Uupumus kielii jakamattomista työtaakoista ja työilmapiirin romahtamisesta työpaikoilla.

Ihminen tuntuu olevan kykeneväinen hyvään ja pahaan. Onko näin että ihminen tabula rasa, tyhjä taulu, johon elämä kirjoittaa ihmisen laadun. Voisi kysyä, että asettiko elämä kirveen Lallin käteen. Sulkiko elämä paperitehtaan Kemijärvellä, jotta muut tehtaat voisivat tuottaa omistajilleen vielä suuremman voiton. Elämäkö nosti hutut surmaamaan tutseja, jotka olivat eurooppalaisen siirtomaapolitiika valmiiksi polkemia Ruandalaisia.

Voidaan kysyä myös toisin päin. Lähettikö elämä Albert Schweitzerin Afrikkaan tai äiti Teresan Intiaan. Elämäkö synnytti YK:n ja nostiko elämä Desmont Tutun Etelä-Afrikan Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Mistä näiden ihmisten pyyteetön hyvä on tullut.

Raamattu kertoo syntiinlankeemuksesta. Jumalan luoma ihminen joutui kiusaukseen ja  rikkoi kokonaisuuden, jonka Jumala on luonut. Syntiinlankeemuksessa läsnä ollut pahuus tuli ihmisen ulkopuolelta. Se johti ihmisen eroon Jumalasta ja pysyvään taisteluun hyvän ja pahan välillä. Ihmiselle on annettu työkaluksi omatunto, jonka avulla hän puntaroi oma suhdettaan ympäristöön ja muihin ihmisiin. Omatunto ohjaa valintojamme. Jos nostamme omantunnon ylimmäksi ohjenuoraksemme, kykenemmekö aina valitsemaan hyvän.  Missä menee se raja kun omatunto alkaa valita oman parhaan toisen tappioksi?

Ihminen ei ole itsessään paha, mutta elämä saattaa muovata hänestä pahan. Pahuus ei ole vain väkivaltaa ja näkyvää toimintaa.  Pahuus  rakentaa muureja lisää ihmisen ja Jumalan välille.  Kun ihminen asettaa omantunnon ilman Jumalaa ylimmäksi ohjenuorakseen  hän alkaa toteuttamaan itseään ja samalla ihminen antaa pahuudelle tilaa toimia.  Ahneus ja vallanhimo pääsevät vähitellen voitolle koska ei ole ketään jolle vastaisimme teoistamme.

Jos eläisimme kiinteässä suhteessa Jumalan kanssa pystyisimme toteuttamaan kaikkea sitä hyvää mitä Jumala tahtoo ihmiselle.  Kun omatunto olisi alistettu Raamatun sanalle tekomme suuntautuisivat Jumalan tahdon mukaisesti ja silloin hyvä voisi voittaa meissä.