Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Päivän hetkiä ja Ikuisuutta

Tänä aamuna heräillessäni minulla oli ikävä mutta tunsin olevani Jumalani sylihoidossa. Se sai minut herkistymään niin kuin aina kun Herra hoitaa lämmöllään ja ihmeellisellä läsnäolollaan. Se on ihmeellistä.
Olin kuin lapsi, sain kertoa hänelle kaipuuni joka koski aikaa jolloin vielä pääsin omin voimin metsään! On ollut liian paljon rauhattomuutta arjessani, kaipasin rauhaa ja vapautta, raitista ilmaa sieluni puhtaudeksi.

Metsä on ollut kirkkoni varhaislapsuudestani asti, ymmärsinpä sitä tai en, mutta metsän syli on ollut lepopaikkani. Kerroin silmät kostuen tuosta Herralleni. Melkein uskoen että vieläkin voisin metsään mennä, mutta tietäen ettei niin ole ja siirryin taivaallisiin, lapsellisesti uskoen että taivaassakin on raikas, vihreä ja tuoksuva metsä jossa on sekin autuus että saan vaeltaa siellä Herrani kanssa. Olisin ollut ihan valmis sinnekin lähtemään, kunhan vaan olisin päässyt. Kuvittelin, melkein näin ja koin kuinka me siellä vaihtaisimme ajatuksia yhteisymmärryksessä ja rakkauden ihmeellisessä vuorovaikutuksessa ja olisimme vain toisiamme varten, niin kuin olin lapsena kokenut.

Nousin aamuun. Se oli harvinaisen kirkas ja valoisa. Nautin lauantaipäivistä ne ovat tyttäreni ja minun vapaapäiviä, nimeltään ”oma päivä”. Silloin me kumpikin tahollamme rauhoitumme arjen paineista. Olemme siten rakentuneet että tarvitsemme omaa aikaa, edes tämän yhden päivän viikossa jolloin emme tapaa ketään, jos mahdollista.  Meille hiljentyminen on tärkeää ja irtiotto ihmissuhteista. Osan päivästä minä käytän sanan ääressä mietiskellen ja rukouksessa ja kaikessa sellaisessa joka minua ravitsee.

Yleensä aamuihini joka tapauksessa kuuluu katsoa ja kuunnella uutiset ja sää. Aamutoimillani toistin rutiinin. Näin pienen pätkän ohjelmasta ”Kiehtova Maailma” jaksoa, joka kertoi otsikolla ”Nomadien matkassa” Mongoliassa Gobin autiomaassa asuvista Nomadeista, paimentolaisista jotka elävät kovissa luonnon olosuhteissa. Jostain syystä koen suurta rakkautta mongoleja kohtaan (?) en tiedä miksi!

Olinko herkillä jo muutenkin, mutta itkin ja rukoilin Jumalaa siunaamaan noita paimentolaisia. Vaikutus oli että piti Yle areenasta katsoa ohjelma kokonaisuutena. Jos on pakko löytää selitys tälle ihmeelliselle rakkaudelle, niin voisihan se olla vaikka  että olen sisimältäni itsekin luontoihminen, yksinkertainen ja yksinkertaista elämää yhteydessä luontoon kaipaava, ja niitä jotka niin elävät, arvostava.

Ja mitä muuta aamussa oli. Katsoin päivän otsikot, olivatko yhtään jokapäiväisistä poikkeavat? Ilokseni olivat. Pyhäinpäivä oli hyvin esillä. Oli paljon kuolemaan liittyvää asiaa, suruun, saattohoitoihin yms. liittyvää. Hyvin koskettavaa. Erityisesti pidin fil.tri Mari Pulkkisen lainauksista väitöskirjastaan ”Surun Sylissä”. Hän käsitteli asiaa hyvin monipuolisesti, surua eri muodoissaan ja surun käsittelyä kun läheinen on kuollut. Surutyöstä hän vapauttaa surevat hienosti. Kaiken kaikkiaan kaikki hänen viisaat  ajtuksena kuolemaan liittyen ja kaikkeen muuhunkin suruun ja ikävään, olivat hyvin lohduttavia ja rakentavia.

Lyhenneltynä ja yleisesti minua kosketti ajatukset siitä että ”rohjettaisiin suostua suruun” ja että ”opittaisiin ajattelemaan ettei suru ole häiriötila, joka pitää pyyhkiä elämästä pois vaan – jossa on lupa olla. Eikä siitä ole kiire mihinkään. Kuolemankin surusta hän kirjoittaa ettei se lopu hautajaisiin, ja ennen kaikkea, ettei se kaikkien kohdalla elämässä lopu ikinä, on lupa surra ja ikävöidä.  Omana kokemuksenani suru ja ikävä muuttaa vuosien kuluessa muotoaan ja itselleni on ollut tärkeää että aika antaa sijaa ymmärrykselle ja anteeksiantamiselle. Aika vapauttaa vaikka ikävä jääkin. Saa olla.

Ajattelin käväistä vielä tänään pihalla istumassa ja sytyttämässä sinne kynttilän kun en hautausmaalle päässyt. Kun olisin ollut siihen valmis, oli jo tullut pimeä ja alkanut sataa.

Moninaisia ehdin ajatella ja Sanaakin lukea ennen kuin päädyin koneeni ääreen. Olen ajatellut mm. rukoilemista ja rukousvastauksia. –  Kuinka usein tunteekaan olevansa yksin, ettei edes Jumala kuule. Ja kuitenkin totuus on ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä. Monia lohdun ja rohkaisun sanoja, rakkaita psalmeja, uutta ja vanhaa testamenttia, hengellisiä lailuja, virsiä  on tähänkin päivään mahtunut. Tätä kaikkea on Jumalan iankaikkinen  ihanuus tässä ajassa, meille lohduksi ja voimaksi annettu: ” Kätteni hipiään minä olen sinut piirtänyt” Jes. 49:16.” Älköön teidän sydämenne olko murheellinen” Joh. 14:1 ja Ps.121:5 Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaavan varjosi sinun oikealla puolellasi” jne. Ja lopuksi..

Kun en katso tähän hetkeen vaan taaksepäin, näen totisesti kuinka hyvä ja suojeleva Herra on ollut. Ei minulta mitään puutu, kaikesta Hän on pitänyt huolen, sittenkin. Se saattaa kuitenkin tuntua ja näyttää niin jokapäiväiseltä ja arkiselta ettei sitä suurten anomisten ja uskossa toivottujen seasta huomaa. Jos nuo suuret antavatkin odottaa itseään tai eivät tässä ajassa toteudukaan, niin jäljelle jää rukous ”Tapahtukoon Sinun tahtosi” ja se jokapäiväinen leipä, arjen sujuminen, huonommin tai paremmin sen Jumalan viisauden mukaan kuin vain Hänellä on. On vain nähtävä että Jumalan kädet kantaa: ”Minun turvani on ikiaikojen Jumala, minua kannattavat iankaikkiset käsivarret”.

Monia ihaniksi tehtyjä runoja, lauluiksikin sävellettyjä tulvii mieleeni Raamatun kirjoitusten kera, kiitos Jumalalle! Jumalan Sana ei jää tyhjäksi, aina se ilahduttaa ja nostaa arjen yläpuolelle. Anne Mari Kaskisen runon ” Sinä olet aamuni Valo” jonka myös Petri Laaksonen laulaa ja vaikkapa virren 200 myötä, Jumalan rauhaa ja Herran siunausta meille kaikille. Ja erityisesti sinulle joka nyt ikävöit. Ja sinullekin joka kannat syyllisyyttä tai tuskaa läheisesi vuoksi. Jumala on armollinen kun käännyt Hänen puoleensa, Hän on armosta rikas, tahtoen auttaa ja vapauttaa ihmiset taakoistaan Hänen lepoonsa. Ole siunattu Jeesuksen nimessä!

 

Mainokset


4 kommenttia

Ihmeellinen Armo

Minua ovat aina siunanneet Tapion tekstit tällä ”taivaalla”. Tässä viimeisimmässäkin sen rehellisyys ja aitous. Eikä hän ole koskaan muuta ollutkaan, ihminen ihmisenä, mutta myös Jumalan lapsena. Erityisesti kosketti kärsimyksen ja kaiken ikävän, mikä meitä ihmisiä täällä ajassa kohtaa muuttuminen seurakunnan yhteydessä ilon ja riemun kyyneliksi. Kuinka totta se onkaan.

Tapamme mukaan olimme tyttären kanssa tänään kotialttarimme keittiön pöydän ääressä tarkoituksenamme alkaa rukoilla. Jotenkin vaan tuntui niin vaikealta. Pyysin ottamaan Raamatun – Jumalan Sanan avuksemme. Yksi psalmi ei riittänyt nälkä kasvoi syödessä, kolmannen jälkeen tuli jo itku.  Minulle kyyneleet ovat Pyhän Hengen merkki. Jumala on uskollinen ja armosta rikas. Silloinkin kun ihminen on omasta syystään penseä.

Kun tytär lähti tunnelma oli toinen kuin hänen tullessa. Maailman myrskyt ja toivottomuus eivät olleet enää mieltä painamassa. Meidät nostettiin, kiitos Jumalalle.

Jäin lukemaan tätä kallista hunajan pisaraa Raamattu Kansalle käännöksestä Jesaja 65 . ” Minä olen suonut niiden etsiä minua, jotka eivät minua kyselleet, niiden löytää minut, jotka eivät minua etsineet. Kansalle, jota ei ole otettu minun nimiini, Minä Olen sanonut:” Tässä minä olen, tässä Minä Olen!”

Luvun 65 otsikko on Pelastus ja kadotus. En ole teologi, niin kuin kaikki tietävät, mutta minä käsitän tässä tarkoitettavan meitä jotka emme ole valittuja niin kuin juutalaiset, tuo Jumalan kansa. Ja ehkä niitäkin jotka eivät Jumalaa ota vastaan, hänen kutsustaan huolimatta.? Koko luku on lukemisen arvoinen mutta erityiseti minua siunaa otsikon ”Uudet taivaat ja uusi maa” jakeet, jotka viittaavat mm. ilmestyskirjaan (21:1) Ainakin tässä käännöksessä jakeet ovat kertakaikkiaan siunaavat! Tässä vaiheessa käyn myös ilmestyskirjan sivuilla, voi kuinka voisinkaan kuvata sitä sisäistä riemua jota tunnen?! Eikä ole ensimmäinen kerta.

Ehkäpä Jesajan jakein:” Katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta (halleluja) eivätkä ne enää nouse mieleen. Vaan te saatte iloita ja riemuita iankaikkisesti siitä, mitä minä luon. Sillä katso, riemuksi minä luon Jerusalemin, iloksi sen kansan. Minä riemuitsen Jerusalemista, minä iloitsen kansastani. Ei siellä enää kuulla itkun ääntä eikä valitusta”! jne..

Aivan mahtavaa ja niin lohduttavaa, ettei, todellakaan sanotuksi saa! Uusi Jerusalem tulee olemaan kaikkien Herraan uskovien ja Häntä, Jeesusta, odottavien Pyhä Kaupunki, niin ole ymmärtänyt! Ja niin uskon, sinne pääsen Jumalan Armosta Kristuksen tähden sitten minäkin! Kiitos Jumalalle.

Tämän lisäksi luin kirjeitä seurakunnille. Sardeen ja Filadelfian. Sardee saa vakavan sanoman ja kehotuksen tehdä parannusta. Seurakunnan koko tila on Jumalan tiedossa ja siellä on niitäkin jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan ja heille sanotaan että saavat valkeat vaateet joihin heidät puetaan ja ettei heidän nimeään pyyhitä elämän kirjasta vaan Jeesus tunnustaa hänen heidän nimensä isänsä edessä ja hänen enkeliensä edessä, ja vielä sanotaan:” Jolla on korvat, se kuulkoon mitä Henki seurakunnille sanoo”!

Kaikkein kaunein kirje on Filadelfian seurakunnalle.
En ihmettele että pääkaupungissamme on Filadelfia niminen seurakunta jossa aikoinaan 70-80 luvuilla tapahtui suuria! Siitäkin voisi kirjoittaa. Mutta Sanaan.

Tämän seurakunnan enkelille sanotaan Jumalan antavan sille Saatanan synagoogasta niitä jotka sanovat olevansa juutalaisia, mutta eivät ole ja kuinka heidät pannaan tulemaan kumartaen seurakunnan eteen ymmärtääkseen että Jumala rakastaa tätä Filadelfian seurakuntaa.? Muutama jae ja sitten lupaus:” Minä tulen pian, pidä kiinni siitä mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi kruunuasi. JA…..

Joka voittaa, siitä minä teen pylvään Jumalani temppeliin, eikä hän koskaan enää lähde sieltä ulos. Minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimen, uuden Jerusalemin, joka laskeutuu taivaasta minun Jumalani luota, ja oman uuden nimeni!”
Usi nimi ilm.2:17 ..” Sille joka voittaa, minä annan salattua mannaa ja valkoisen kiven ja siihen kirjoitetun uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin sen saaja”.

Sinä päivänä kun kaikki tämä tapahtuu emme menneitä muistele, emme itke kuin korkeintaan ilosta vaan olemme kokonaan uusia, vailla kuormia, kaipuuta, pettymyksiä, ikävää kaikikinaista vajavuutta ja yksinäisyyttä. Silloin olemme todellisesti yhtä, me kaikki jotka Jumala on lapsikseen ottanut! Ja kaiken tämän jälkeen ilmestyskirjan luvut 21 ja 22. Jotka tässä käännöksessä päättyvät sanoihin:” Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa!”

Herran Jeesuksen, Jumalan Pojan ja Jumalan, Maailman Vapahtajan Armo, olkoon meidän kaikkien kanssa, niin tässä elämässä kuin tulevassakin! Ja etenkin tässä!

”Ihmeinen Jeesus, Kuningas Herra, Eloni annan käsiisi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina, Verellä ostit vapaaksi mun.
Synnit on poissa, ihmeiden ihme! Saastainen lunta valkeempi on. Jeesus on sielun valtias suuri. Kiitos nyt Hälle kaikukohon.
Sinua Jeesus, seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi. Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee, Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun, Ylistän Herraa mä ainiaan.

Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni. Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Sinulle soikoon kiitokseni!”


6 kommenttia

Suuri Pyhä Kuolematon

Koko tässä tulevalle tekstille olisi ollut toinenkin nimivaihtoehto, ehkä kolmaskin.
Aloitan kuitenkin tällä joka jo illalla oli mielessäni.

Sain nimittäin ilon ja kunnian olla kutsuttuna vertaansa vaille osoittautuneessa juhlatilaisuudessa. Elin sen intensiivisesti hetkestä hetkeen ja vasta jälkeenpäin kokosin ajatuksiani kaikesta tapahtuneesta.
Juhlaan osallistuneet olivat kuin pienoiskuva koko maailmasta. Tila ei ollut suuren suuri vaikka kansaa oli paljon, pienistä isoihin, nuorista vanhoihin. Oli uskovia ja uskomattomia. Ohjelmaa esitti Virolainen puhallinorkesteri ja Afrikkalaisten naiskuoro omassa osuudessaan laulua. Kaksi nuorta naista tanssivat äärettämän kauniisti ja pyhästi valkeissa vaatteissaan hengellisen laulun. Oli maallisia puheita ja taivaallisia.

Ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja esittivät parastaan. Ohjelman laatija minuuttiaikatauluineen oli itse juhlan kohde ja sankari. Hän oli suunnitellut tilaisuuden  tietoisesti sellaiseksi että nekin, jotka mahdollisesti olivat vieraita kirkkotilalle ja kristinuskolle tulisivat kosketuksiin elämämme kalleimman asian  kanssa. Kristuksen Jeesuksen tuntemisen ja elävän kosketuksen. Todistaminen ja evankelioiminenhan tavalla tai toisella, ovat tärkeimmät armolahjat  Jumalan tahdon toteutumiseksi mahdollisimman monen ihmisen kohdalla.

Eikä ainoastaan armolahja vaan käsky mennä kaikkeen maailmaan ja kertoa ilosanoma. Siitä huolimatta että jokaisella Jumalaan uskovalla onkin aivan oma tehtävänsä, armolahjansa jota hänen tulee toteuttaa!

Eikä tarvinnut kuin ensimmäiset sävelet puhaltimista kun koin Pyhän Hengen murtavan Läsnäolon! Ja uskon etten ollut suinkaan ainoa. Vain Jumalan läsnäolo teki juhlasta niin juhlan ettei sanat riitä muuhun kuin tuohon otsikkoon!

Ajattelin iltaan myöhään ihmisiä jotka tilaisuudessa olivat. En usko kenenkään täysin samanlaisena lähteneen pois kuin tuli. Toisaalta mietin millaisista olosuhteista kukin lähti juhlaan ja kuinka moni palasi samoihin olsuhteisiinsa, ja tällä tarkoitan jokaisen henkilökohtaista elämää. Jostain elämän tilanteesta lähdettiin ja johonkin palattiin. Kuinka kauan juhla kesti paluun jälkeen, vai peräti alkoi!?
Pääsikö Suuri Pyhä Kuolematon läpi? Rukoilen sitä niin. Rukoilemalla rukoilen koska olen juuri lukenut kirjan rukoilemisesta.

Tunnustan että minulle Raamatussa on joitakin kipeitä kohtia, aika useitakin, joita olen yrittänyt siedättää itseeni sopiviksi. Ja kun ne tekevät kipeää olen vain rukoillut että ymmärtäisin olenko oikein ymmärtänyt? Ne ovat sotineet mieltäni ja jotain syvää sisimpäni totuutta vastaan. Olen tyytynyt siihen että olen huono tai tyhmä.

Tartuin varoen leif Andersenin kirjaan ”Rukoilinko riittävästi” alaotsikko ”Rukouksen pettymyksiä ja iloja”. Olen lukenut uskossaoloaikani, yli 44 vuotta, ja jo sitäkin ennen lukemattomia kirjoja uskomisen alueelta, mutta olenko viisastunut? En tiedä, mutta nyt sain avun. Vapauduin itsesyytöksistä, mutta minun pitää opetella uutta ajattelutapaa. Jumalan Tahdon mukaista rukousta; Tapahtukoon JUMALAN tahto! Ei minun.
Kirjoittaja on Tansakalainen pappi ja Seurakuntatiedekunnan raamatunopettaja, tätä ennen luin häneltä erään toisen pienen kirjasen joka ”herätti” minut uudenlaiseen ajatteluun.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä ettei siltikään kukaan ihminen ole yksin oikeaoppinen, ei myöskään mikään kirkko, ei kukaan pappi eikä herätysliike. Me olemme täydellisiä ymmärryksessä vasta, kun muutumme lopullisesti uusiksi. Jumala yksin on Suuri Pyhä ja ikuisesti ollut kuolematon, jota me emme vielä ole.

Ja vielä se toinen otsikko. ”Autuaita ovat yksinkertaiset”.

Katselin tänään 1.10 tv  jumalanpalveluksen joka kosketti sydänjuuria myöten. En nähnyt mistä se tuli, mutta se oli kehitysvammaisille ja-vammaisten järjestämä! Itkin koko ajan. Kuinka tosissaan he olivat kuinka kauniisti heille sovitettu koko palvelus oli ja kuinka paljon se ”terveiltä” vaati…nöyryyttä! Tunsin kuinka Jumala on Rakkaus! Suuri Pyhä Kuolematon! Voi, meitä jos luulemme jotain olevamme, voi meitä jotka emme pysty uskomaan lasten kaltaisesti, voi meitä älyniekkoja, itsemielestämme viisaita! OI Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit, ARMAHDA MEITÄ! Armahda meitä.

Lopuksi minulla on vielä mielessä psalmi 139 Herra Sinä tunnet minut! Ja luettelo Leif Andersenilta:

”Jeesus joka istuutuu meidän joukkoomme sellaisena persoonallisuutena, sellaisena huolenpitona ja sellaisena rakkautena, jotka tekevät kaiken meille uskottavaksi: Hän tulee luoksemme ihmisenä, ihmisen hyvyydessä. Sitten hän havainnollistaa tätä hyvyyttä meille vuosikausia juuri sellaisella tavalla, joka vaikuttaa ihmisiin voimakkaimmin:

Hän itkee itkevien kanssa, seisoo ystävän haudalla ja itkee.
Hän tuntee sääliä nääntyneitä kohtaan. Hän lohduttaa pelkääviä. Hän on halveksittujen ystävä. Hän antaa anteeksi syyllisille eikä tuomitse heitä. Hän kärsii epäoikeudenmukaisesti. Hän kärsii niiden puolesta, jotka pilkkaavat häntä. Hän kuolee niiden puolesta, jotka tappavat hänet.

Kertaakaan Jeesus ei luovuta. Kertaakaan hän ei moiti katuvaa mistään. Ketaakaan hän ei puhu kovin sanoin murtuneelle. Sitten jeesus sanoo, niin että se kaikuu halki kaikkien vuosisatojen ja tukahduttaen kaiken melun ja monien, monien ihmisten epäonnistumisen ja itkun: Avatkaa silmänne! Juuri tällainenhan minä olin. Sellainen  on Jumala. Minä itse olen se Jumala, jota te kaipaatte!”


1 kommentti

Mennyt, oleva, ja tuleva

Liian paljon, liian varhain, lapsena järkkynyt.Vuodet eivät myöhemminkään helpolla päästäneet. Nytkin hän oli ollut pitkään hätääntynyt ja huolissaan. Tuntenut itsensä täysin voimattomaksi.
Eräänä aamuna hän heräsi ihmeellisessä tyyneyden tilassa. Hän ymmärsi ettei jaksanut enää. Oli pakko luovuttaa. Hän ei voinut saada asioita muuttumaan. Hän ei pysty kannattelemaan elämää, sen tekee aivan joku toinen. Suurempi, mahtavampi. Sinä aamuna hän aloitti hitaasti, ei jaksanut suorittaa.

Vain yksi oli sinä aamuna sama. Pihlajapuu!
Se oli keväällä ollut täydempi kukista kuin koskaan ja se kantoi nyt hedelmää. Jokainen oksa oli punaisenaan marjoja. Se toi verenpunaisin marjoin, huolienkin täyttäminä aamuina, iloa ja rauhaa. Pihlajapuu oli kuin aamurukous. Se oli sitä myös päivällä ja illalla. Se oli hänen Elämänpuunsa.

Edellisenä iltana oli pitkästä aikaa ollut myös mahtava taivas. Hän ei koskaan ollut lakannut katselemasta iltataivaita vaan katseli niitä kaikkina vuodenaikoina. Kaikista niistä ikkunoista jotka hän oli läpikäynyt! Oli niitä katsellut pienestä pitäen, ikävöinyt ja ajatellut Jumalaa ja enkeleitä. Ikkunat taivaineen olivat hänen lohtunsa ja selviytymisensä apu.
Mutta hän oli oppinut tuntemaan myös Elävän Sanan.

”Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilassa, sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa!”

”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: Iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon, Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa”!

Henkilökohtaisesti minun on helpompi jaksaa kiittää kuin iloita – joka tilassa. Kun aloitan kiittämällä Pyhä Henki, pääsee olosuhteitteni läpi ja yläpuolelle.  Kiitän Jeesusta joka on elämäni Herra olosuhteistani huolimatta.
Paavali jatkaa siteeraamassani luvussa:
” Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa”. Se on totta, heti kun lakkaa katsomasta itseensä ja mahdottomuuksiinsa, niin vaikeaa kuin se onkin.
Totta on kuitenkin myös että murehtiminen ja huolehtiminen vievät ilon. Tekevät heikoksi. Kuinka ilman Jumalan Sanaa jaksaisikaan, sitä en ymmärrä. Jumala varjelkoon ettei koskaan tarvitsisikaan!

Vaikka pihlaja on kaunis ja lohdullinen, vielä kauniimpi on ikuisesti kuihtumaton  Elämänpuu:
” Ja Hän näytti minulle elämän veden virran, joka kirkkaana kuin kristalli juoksi Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Keskellä sen katua ja virran molemmilla puolilla oli Elämänpuu joka kantoi  kahdettoista hedelmät, antaen joka kuukausi hedelmänsä, ja puun lehdet olivat kansojen tervehtymiseksi”.
Sitä puuta ei tarvitse katsella tautivuoteilla ikkunasta, vaan se eletään – ikuisesti. Kiitos, kunnia ja ylistys Jumalalle.!


7 kommenttia

Varjosta Valoon

Englannin vanha kuningatar, Elisabeth, joutui eräästä perheensä vuodesta toteamaan että se oli ollut kauhea. Sellaista voi tapahtua. Voi joutua toteamaan jostain ajasta/joistain ajoista että on ollut, jos ei kauheaa, niin ainakin vaikeaa. Kauheinta on jos, ja kun, uskovana ei enää käsitä miksi kaikki paha kasaantuu yhdellä kertaa Elämää rajoittamaan.? Näissä vaiheissa tulee sekä lohtu että kiusaus Jobin ”postista”.

Pahinta on pimeys ja kipu. Vaikka pyrkii elävää Jumalaa kohti, tunteeksi jää  ettei häntä saavuta. Tietäen kuitenkin että tunne ei ole totta. Joutuu kuitenkin kamppailemaan pimeässä itsensä kanssa, tuntien olevansa hukassa/ eksynyt/ hävinnyt kaikilta ja kaikkialta.  Siihen tulee vielä öisin kiusaaja myötätuntoisena kertomaan että, kiroa Jumala ja kuole, sehän lukee raamatussakin. Kuolema on parempi kuin kivulias ja mahdoton elämä. Katso nyt itseäsi!

Vanha virsikin nousee mieleen, ihana virsi: ”Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä. Raskas on kulkuni maisella tiellä. Saavu ja milloinka tahtosi lie. Kärsivä kulkija kotihin vie. Oi saavu Jeesus…”

Kaikkivaltias ja armollinen Jumala kuitenkin valvoo.

Johdatuin, epätoivoisesti lohtua hakiessani, erään tavallisen päivälehden sivuille. Löysin sieltä erään papin ja hänen kirjoittamiaan saarnoja. Voi sen kai sanoakin kuka? Hän on Pieksämäen seurakunnan pappi Mika Riikonen.
Löytyi lähde.

Kun aloin saarnojaan lukea, tajusin kuinka äärettömän janoinen olin, kuiva kuin erämaa. Tajusin myös että tämä mies tietää ja tuntee tuskan. Luin, sen minkä luetuksi sain, ja tiesin että mikään ei ollut sattumaa. Hänen eräässä tekstissään, missä hän kertoo syövästään on sanat ” ad utrumque paratus/ Valmiina molempiin suuntiin.” Hän oli valmis Jumalan päätökseen oman elämänsä suhteen, olipa se mikä tahansa.

En kuitenkaan vielä parantunut.

Mutta tänään, ollessamme rukouksessa tyttäreni kanssa tapahtui se ihme jota tarvitsin, joka on Jumalan armolahjaa kohdallani. Sain yht´äkkiä ”humauksen taivaasta”. Pyhä Henki nosti pois lokaisesta liejusta, antaen rukouskielen jolla ylistää Jumalaa. Tytär saa näkynä sanoman ja näky oli kaunis, kaunis, kaunis ja Kirkasti Kristusta.

Minun lauluni ei ole varsinaisesti ollut ”Pieni on äänemme Herra. Hiljainen huutommekin. Puoleesi käännymme silmin suin mykistyvin. Emme tiedä Voimasi määrää. Salaisuus suuruutes on. Kasvata lapseesi luottamus loppumaton. Kuljeta ja johda, tähtenä nyt hohda. Ilta kun saapuu ja matkamies hämärään jää….” Mutta se nyt nousi ensimmäisenä airuena mieleeni ja sitä saattoi verrata  näkyyn joka annetiin.

Jos nyt joku tahtoo, tai tarvitsee löytää tuon papin saarnoja, niitä löytyy kun etsii. Jos et mistään muualta apua saa pohjattomaan kipuusi ja orpouteesi, kannattaa etsiä. Toki tiedän että jokaisen ihmisen elämän kipu on yksilöllinen, eikä kaikki kaikille sovi. Yhtä lohduttaa yksi, toista toinen.

Nyt tätä kirjoitan, vieläkin vereslihalla, ja oikeasti mustelmilla, mutta sielussani soi lauluja. Tämän laulun säveltä en tunne mutta sanat koskettavat:
Ylistyslaulu:
Niin lähellä, niin nöyränä, niin täynnä lempeyttä kuljet. Ja langenneet ja uupuneet niin hiljaa suojaas suljet.
kerto: Soi sydämeni kiitosta, kun kaiken anteeks annoit!
Vain sirpaleet sait tummuneet vaan murtunutta et soimaa. Vain kuuntelen, nyt pelkää en, en pelkää kättesi voimaa.
kerto: Soi sydämeni kiitosta, kun kaiken anteeks annoit!
Taas tuuli soi ja ilkamoi, taas pilvet lentoaan jatkaa. Taas laulaa voin, taas unelmoin, taas jaksan taipaleen jatkaa”!

En miettinyt kuitenkaan lähtiessäni tätä kirjoittamaan. Ehkä joku jossain tarvitsee myös, nyt, tätä. Ja jos ei, niin hoidanpa vain leiviskääni, tavalla jolla voin? Jumala auttakoon.  – Mietin kyllä otsikkoa, olenkohan toistamassa itseäni? Toinen vaihtoehto olisi ollut laittaa otsikoksi ”Ihmeinen Jeesus”!

Ihmeinen Jeesus, Kuningas Herra, eloni annan käteesi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina. Verellä ostit vapaaksi mun.
Sinua Jeesus, seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi. Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee. Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun. Ylistän Herraa mä ainiaan!

Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni! Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Sinulle soikoon kiitokseni!”

Kiitollisena Jumalalle psalmi, jonka jokainen ulkoa osaa! Ps.23

 


20 kommenttia

Pysähdyspaikkoja

Sain viestin. Muutama vuosi sitten kuolleen veljeni, ja noin pari vuotta sitten veljeni ensimmäisen, myöskin kuolleen vaimonsa lapset, sekä Ruotsissa että täällä, ovat jälleen menettäneet yhden läheisensä, äitinsä äidin. Nämä aikuiset lapset ovat eläneet harvinaisen vaikean lapsuuden ja elämän yleensäkin joten, jos kuolemaan voi tottua ovat senkin jo monesti kokeneet. Heidän elämässään on paljon muutakin tragediaa ollut kyllin.

Mietin voinko tämmöisestä aiheesta kirjoittaa kun osa ”taivaallisista” on juuri ollut uuden viinin  äärellä ja rakentuneet, tulleet autuaiksi eli onnellisiksi. Mutta tämänpuoleista ei voi paeta autuaanakaan. Emme mekään tyttäreni kanssa ole, viimeaikoinakaan, helpolla päässeet.

Kysyn, voiko elämä helppoa ollakaan?
Mutta verrattuna siihen että meillä on iankaikkisuustoivo, usko ja luottamus Hyvään ja Kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja koko kolminaisuuteen, olemme aivan toisessa asemassa kuin ne joilla ei tätä uskoa ja toivoa ole. Sydän on kipeänä ja silmät vettä täynnä kun näitä, minulle rakkaita, kärsiviä ajattelen. Kyllä he tietävät että uskomme, mutta tuntuu etteivät ymmärrä, emme voi muuta kuin rukoilla.

Minut pysäytti myös Jumalan Sana. 2Kor.1;5 ” Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta!” (VK)

Niin! Meillä on tämä armo. Kuinka hienosti Paavali tästä kirjoittaakaan. Sitä enemmän sydäntä, tosin, kirveltää niiden puolesta joilla ei tätä lohdutusta ole. Miten heitä lohduttaa?

Ihanasti Paavali toivottaa kirjeensä alussa Jumalan, isämme ja Jeesuksen Kristuksen, armoa ja rauhaa Jumalan seurakunnalle ja kaikille pyhille. Meillekin, ja saamme sen uskoa. Silloinkin kun tuntuu ettemme mitään voi. Seuraavaksi Paavali ylistää Jumalaa, lohdutuksen Jumalaa! Ja kirjoittaa:” Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia”!  Uskon ja toivon että tämä kohdallamme tapahtuu Jumalan armosta.

Sitten tulee tuo ihana 5 jae.

Ja kuitenkin, kaikella ON tarkoituksensa. Paavalikin kertoo kuinka suuressa ahdistuksessa hän ja ystävänsä, uskon veljet, olivat. Ja totta on, ainakin minunkin kelvottoman kohdalla, ellen kohtaisi vaikeuksia ja sellaisia ahdistuksen aikoja elämässäni ja läheisteni elämässä, kuin on, en niin hartaasti tarvitsisi Jumalan apua ja läsnäoloa. Sellainen on ihmisluonto. Olen onnellinen siitä vähästä mitä olen oppinut, en kärsimyksistä, vaan Jumalasta!

Hän ei jätä yksin, Hän ei hylkää, Hän tulee luokse, Hän lohduttaa ja rohkaisee.
Kirjoitan tämän, vedoten Paavaliin, jae 6 ” Jos me olemme ahdingossa, se koituu teille lohdutukseksi ja pelastukseksi. Jos saamme lohdutusta, myös te rohkaistutte kestämään samoja lärsimyksiä, joita me saamme kokea. Me luotamme lujasti siihen, että te kestätte. Tiedämmehän, että niin kuin te saatte osanne kärsimyksistä, saatte myös lohdutusta osaksenne.”!

Kuinka ihana on Jumalan iankaikkinen Sana. ” Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus,( jota me, minä, ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet,) ei tullut ollakseen on ja ei, vaan hänessä tuli ON. Sillä niin monta kuin on Jumalan lupausta on, kaikki ne ovat hänessä ON, sen tähden tulee hänen kauttaan myös niiden Aamen Jumalalle kunniaksi meidän kauttamme.(vk.) 21 (uk) Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa, hän on pannut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.!”
Siunattu Pyhä Henki, lohduttaja ja opettaja!

”Ottaos Herra mun käteni heikot. Suo niiden palvella Sua. Vie viinitarhaasi työhön ja siellä kasvata armossa mua.
Ottaos myös minu huuleni Herra, Kaikille kertoa suo: Vain sinun ristisi juurella virtaa Rauha ja autuuden vuo.
Syömmeni, kaikkeni, myös ota vastaan Kallehin armahtajain. Tahtosi tietä mua johdata täällä korvessa kulkiessain.
Sinua vain palvelen ain. Onnen ja vapauden mä luonasi sain!

Herra on Henki ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.! ”
Kaikkivaltias ja armollinen Jumala siunatkoon ja lohduttakoon kaikkia murheellisia ja auttakoon meitä auttamaan ja vierellä kulkemaan. Aamen.

 


6 kommenttia

Niin kaunis on maa

Aurinko nousee on kastetta maassa. Aika on herätä nousta ja lähteä. Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa. Niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas, ja varjoisat veet…”

Kari Rydmanin kaunis laulu pienen koululaisen muistolle jatkuu:

Päivä on kirkas. Vain metsässä tuulee. Aika on naurun ja leikin ja riemun. Mukana ystävä kallehin. (kerto)
Aurinko laskee. Jo pimenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten. poissa on ystävä kallehin.”
Niin kaunis on maa….”

Tämä kaunis ja herkkä laulu ”Exoduksen” kanssa soi sielussani katsellessani kesäiltaa. Kuinka sanomattoman kaunis , kesän vihdoin tullessa, ilta voi ollakaan, auringon kultaisessa hehkussa, puiden ja pensaiden uhkuessa vihreää voimaa ja elämää!

Taivas on, illasta huolimatta, pohjoista valoa täynnä, säteitten paljastaessa luonnon kauneuden yksityiskohtaisesti, mutta lempeän pehmeästi, kuin hyväillen! Ajattelen, kukaan ei ”maalaa” niin ihanasti kuin Hän, ihmeellinen Jumala, joka kaiken loi ja ylläpitää. Rakastan tätä kaunista maata, kyyneliin asti sydän lähes pakahtuen.

Koen voimakkaasti Pyhän Kolminaisuuden läsnäolon! Murtaa kun minut täyttää puhdas, lempeä, kaiken tietävä ja ymmärtävä Rakkaus. Kuinka hyvä Herra, onkaan! Kuinka Suuri ja Pyhä.

Ja kuitenkin Hän tulee lähelle pientä ja itsessään täysin avutonta. Itse asiassa Hän tulee pieneen ja avuttomaan asumaan Pyhässä Hengessään.

Ajatukseni vaeltavat niihin rakkaisiin jotka ovat jo poissa, moni heistä kuollut nuorempana kuin minä nyt olen. Ajatuksiini nousee myös profeetta Elia. Kaipuussani koen rakkaitten poismenneitten suhteen ” Minä yksin olen jäänyt jäljelle”. (1Kun.19:9-10)
Ihminen voi kokea näinkin, suuren kauneuden edessä, kun ei voi jakaa kokemustaan niiden kanssa jotka ovat aikaisemmin olleet samaa kokemassa.

Kaipasin niin että menin you tubeen. Kuuntelin mahtavia sävelmiä muistojeni albumilta ja itkin sieluni puhtaaksi. Hiljalleen tyyntyen ja kiitollisena ajattelin kuinka paljon sanomattoman kaunista, tämä syntiin langennut ihmiskunta/ maailma, kuitenkin on saanut aikaiseksi/ sisältää! Kuinka Hyvä ja Armollinen onkaan Kaikkivaltias Jumala, joka kaiken loi hyväksi. Loi parhaaksi kaiken sen minkä voin kuulla ja nähdä, minkä Hän on ihmisille lahjaksi antanut!

Lapsellisesti ajattelin, iltarukoukseni aikaan, eikö Jumala voisi jotain pientä ja kaunista tästäkin maailmasta ottaa mukaan siihen uuteen ja tulevaan. Pienen palan tästä kauniista Isänmaastani? Kesäillan auringon kultaa ja sen pehmeän lempeitä värejä. Mutta tiedän, ja minun täytyy uskoa että se tuleva Uusi Maa on jotain vielä suurenmoisempaa, kuin tämä josta nyt kiitän ja ylistän Jumalaa.

Minä rakastan, niin kuin vain voin, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä! En omasta voimastani vaan siksi että HÄN on ensin rakastanut minua!