Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


6 kommenttia

Niin kaunis on maa

Aurinko nousee on kastetta maassa. Aika on herätä nousta ja lähteä. Kohdata ystävä kallehin.
Niin kaunis on maa. Niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas, ja varjoisat veet…”

Kari Rydmanin kaunis laulu pienen koululaisen muistolle jatkuu:

Päivä on kirkas. Vain metsässä tuulee. Aika on naurun ja leikin ja riemun. Mukana ystävä kallehin. (kerto)
Aurinko laskee. Jo pimenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten. poissa on ystävä kallehin.”
Niin kaunis on maa….”

Tämä kaunis ja herkkä laulu ”Exoduksen” kanssa soi sielussani katsellessani kesäiltaa. Kuinka sanomattoman kaunis , kesän vihdoin tullessa, ilta voi ollakaan, auringon kultaisessa hehkussa, puiden ja pensaiden uhkuessa vihreää voimaa ja elämää!

Taivas on, illasta huolimatta, pohjoista valoa täynnä, säteitten paljastaessa luonnon kauneuden yksityiskohtaisesti, mutta lempeän pehmeästi, kuin hyväillen! Ajattelen, kukaan ei ”maalaa” niin ihanasti kuin Hän, ihmeellinen Jumala, joka kaiken loi ja ylläpitää. Rakastan tätä kaunista maata, kyyneliin asti sydän lähes pakahtuen.

Koen voimakkaasti Pyhän Kolminaisuuden läsnäolon! Murtaa kun minut täyttää puhdas, lempeä, kaiken tietävä ja ymmärtävä Rakkaus. Kuinka hyvä Herra, onkaan! Kuinka Suuri ja Pyhä.

Ja kuitenkin Hän tulee lähelle pientä ja itsessään täysin avutonta. Itse asiassa Hän tulee pieneen ja avuttomaan asumaan Pyhässä Hengessään.

Ajatukseni vaeltavat niihin rakkaisiin jotka ovat jo poissa, moni heistä kuollut nuorempana kuin minä nyt olen. Ajatuksiini nousee myös profeetta Elia. Kaipuussani koen rakkaitten poismenneitten suhteen ” Minä yksin olen jäänyt jäljelle”. (1Kun.19:9-10)
Ihminen voi kokea näinkin, suuren kauneuden edessä, kun ei voi jakaa kokemustaan niiden kanssa jotka ovat aikaisemmin olleet samaa kokemassa.

Kaipasin niin että menin you tubeen. Kuuntelin mahtavia sävelmiä muistojeni albumilta ja itkin sieluni puhtaaksi. Hiljalleen tyyntyen ja kiitollisena ajattelin kuinka paljon sanomattoman kaunista, tämä syntiin langennut ihmiskunta/ maailma, kuitenkin on saanut aikaiseksi/ sisältää! Kuinka Hyvä ja Armollinen onkaan Kaikkivaltias Jumala, joka kaiken loi hyväksi. Loi parhaaksi kaiken sen minkä voin kuulla ja nähdä, minkä Hän on ihmisille lahjaksi antanut!

Lapsellisesti ajattelin, iltarukoukseni aikaan, eikö Jumala voisi jotain pientä ja kaunista tästäkin maailmasta ottaa mukaan siihen uuteen ja tulevaan. Pienen palan tästä kauniista Isänmaastani? Kesäillan auringon kultaa ja sen pehmeän lempeitä värejä. Mutta tiedän, ja minun täytyy uskoa että se tuleva Uusi Maa on jotain vielä suurenmoisempaa, kuin tämä josta nyt kiitän ja ylistän Jumalaa.

Minä rakastan, niin kuin vain voin, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä! En omasta voimastani vaan siksi että HÄN on ensin rakastanut minua!

 


6 kommenttia

Ehtymätön Lähde

Ihanista ihanin psalmi 42 kysyy: ”Miksi murehdit, minun sieluni ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää hänen kasvojensa avusta.”!
Niin, miksi? Miksi ihminen välillä ikään kuin putoaa kelkasta tuntemattomalle tielle? Kokien olevansa tilanteessa, jossa kyyti meni, jätti yksin ja eksyksiin? On siihen ainakin yksi syy. Huomaan sen silloin kun Raamatun luku vähenee.

Pitkästä aikaa aloin lukea Sananlaskujen kirjaa. Oi, mikä riemu!
Uskontaipaleeni, ensi rakkauden aikaan, minulla oli itseäni vanhempi ystävä, sisar, joka oli ollut jo vuosia uskossa ja oli vahva Raamatun sanassa! Paljon hän osasi ulkoa ja minä ihailin häntä. Kun minä jouduin avioliitossani salaamaan uskoni ja tapaamaan uskovia salaa, pakenimme ystäväni kanssa aina samaan pienehköön metsään, yhden ison puupinon varjoon piiloon –  ja siellä minua ruokittiin! Rukoilimme, sekin oli minulle uutta, siinä muodossa kuin se siellä tapahtui. Se ei ollut kaavaa eikä ulkoa opittua rukousta vaan elävää, Pyhän Hengen vaikuttamaa Rukousta.

Avasin siis tänään Vanhan Raamattuni ja se avautui Sananlaskujen luvusta 8. Voi miten se siunaakaan!
Se on hyvä ja hyvin käsitettävä uutena versiona, mutta minulle rakkaampi vanhana. Sananlaskujen tarkoitus selviää ensimmäisestä luvusta, mutta minun sydämeni kiihtyi kun luin tuota kahdeksatta. Eihän siinä kerrota muusta kuin itse Viisaudesta, joka on ollut ikiajoista Jumalan tykönä ja joka kutsuu ihmisiä luoksensa! Oi, se on aivan ihana. Vertaan molempia käännöksiä enkä pysty sanomaan lopultakaan kumpi olisi parempi?

Eikö viisaus kutsu, eikö taito anna äänensä kuulua? Ylös kummuille, tien viereen, polkujen risteyksiin hän on asettunut. Porttien pielissä, kaupungin portilla, oviaukoissa hän huutaa:” Teitä minä kutsun, miehet, ja ihmislapsille kuuluu minun ääneni. Tulkaa yksinkertaiset, mieleviksi: tulkaa järkeviksi, te tyhmät. Kuulkaa, sillä jalosti minä puhun, ja avaan huuleni puhumaan, mikä oikein on: sillä totuutta minun suuni haastaa!

Uudempi käännös jatkaa: ”Minkä puhun, se pitää paikkansa, puheeni ei ole kieroa eikä väärää. Se on selkeää sille, joka ymmärtää, helppoa sille, joka on tavoittanut tiedon.” Ja vanha:”Vanhurskaat ovat minun suuni sanat kaikki, ei ole niissä mitään petollista, ei väärää. Ne ovat kaikki oikeat ymmärtäväiselle, suorat niille jotka löysivät tiedon.”

Voi, kuinka paljon täällä on hyvää! Sananlaskut ovat aarrearkku, tiedon ja ymmärryksen lähde! Pala nousee kurkkuun, ei voi mitään.

Uuden käännöksen 8 luvun jakeet 21-23! ” Jotka minua rakastavat, ne minä palkitsen, Minä täytän heidän aittansa ja varastonsa. Minut herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni, kaiken alussa, ennen kuin maata oli.

Vanhempi käännös:”  Herra loi minut töittensä esikoiseksi, ensimmäiseksi teoistaan, ennen aikojen alkua. Iankaikkisuudesta minä olen asetettu olemaan, alusta asti, hamasta maan ikiajoista. Ennen kuin syvyyksiä oli, synnyin minä, ennen kuin oli lähteitä, vedestä rikkaita…

Kahdeksannen luvun jakeessa 35 ikään kuin vahvistetaan Jeremia 29:13 joka sanoo:” Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne” Tämä on minun -70 luvun alun Raamattuni etulehdellä. Ja se sanotaan sanalaskuissa näin: ””Sillä joka minut löytää, löytää elämän ja saa Herran mielisuosion”. Uudemmassa ” Joka minut löytää, löytää elämän, hänet Herra ottaa suosioonsa.”

Kun olen silloin, aikoinani tätä 8 lukua lukenut jakeesta 24 lähtien olen kirjoittanut sen yläpuolelle ” Jeesus!”.
9 luvusta vielä jae 10: ”Herran pelko on viisauden alku, ja Pyhimmän tunteminen on ymmärrystä!”

Jokainen Jumalan Hengestä syntynyt rakastaa Jumalaa ja tahtoo Hänestä todistaa tavalla tai toisella – sillä millä voi! Jokainen Jumalan Hengestä syntynyt tahtoo olla elopellolla – sellainenkin joka ei mitään ole. Koska Rakkaus Kehottaa ja Kutsuu. Jokaisella jota Jumala on rakastanut Pojassaan – on leiviskänsä! Jumala, Isä, ei jätä ketään ilman tarkoitusta. ” Kaikille tilaa riittää, kaikilla lahjoja on, Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton”, eikä turha. Jumalan Sana on ihana tänäänkin!

Uni
Anni Korpelan runo.

Minä kerran unessa aukaisin paratiisin portin ja kävelin sen polkuja silmin häikäistyvin.
Miten hohtivat kukkaset varrella tien, kuin huumassa hengitin, ihminen pien,
niiden puhtaita tuoksuja povin syvin.
Kun kävelin joukossa liljojen, ne taipuivat, minua kumartaen, ja tervehti hehkuvin kukkaterin
– Minä olen vain syntinen ihminen, maan matonen – virkoin hämmentyen,
niin turmeltunut ja paha oon perin.
Mutta kaikki ne ihanat liljat, pään ne painoivat vieläkin syvempään ja laulun kuulin mä korvin herkin:
– Ken olet, mistä, ei mitään tee, muu kaikki rinnallas kalpenee kun näämme otsallas veren merkin!
Se kaunein näky on Eedenin, Ah, siihen lauluun jo heräsin.

(runo ulkomuistista)

”Siunaus suo, oi Herra, taivahan. Rukoillen nyt mä sua odotan. Sieluni on niin tyhjä köyhä vaan. Sinulta yksin vain mä avun saan!
Yksin en voi Sun tietäs vaeltaa. Kun vaarat vanii, synti houkuttaa. Voimasi suo, niin kuljen voittaen, helteessä kiusojen ja taistojen.
Henkesi suo, mua yössä johtamaan. Silloin en eksy harhaan kulkemaan. Valkenee Tie Jo Hohtaa määränpää, sieluni Herraa vain, Nyt Ylistää!”

(Hengellisen laulun sanat Aimo Huttunen, Maorilainen sävelmä))

 


9 kommenttia

Siunauksista arjen keskellä

Tänään minua siunaa moni asia. Luukkaan evankeliumi, viimeaikaiset kokemukseni, kohtaamiset, runot ja itse Elämä.
Useaankin kertaan vuodessa mieleeni nousee Marian kiitosvirsi ”Minun sieluni suuresti ylistää Herran suuruutta, minun Henkeni Riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani” jne. Mutta ajankohtaan liittyen juuri nyt, on ihana lukea Jeesuksen ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta. Luukkaan evankeliumin luku 24 on otsikoitu ”Kirjoitusten täyttyminen” siitä jakeet 44-53.

Jeesus aloittaa sanoen opetuslapsilleen:” Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut! Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne Voiman Korkeudesta”! Näin sanoen hän avasi opetuslasten mielet vielä kerran, maanpäällä ollessaan, ymmärrykselle.

Olen kyllä joskus ihmetellyt kuinka oli mahdollista etteivät opetuslapset jo kaiken tapahtuneen jälkeenkään ymmärtäneet tarpeeksi siitä mikä tarkoitus Jeesuksella oli heille ollut ja oli, kuten koko maailman kaikkeudelle. Mutta niinhän se on, meidänkin kanssamme.

Vaikka meillä, tässä ihanassa maassamme, onkin Jumalan armosta ollut pitkä historiallinenkin tieto Jumalan Sanasta ja mahdollisuus lukea ja kuulla myös Raamatun Sanaa, niin tarvetta sanan jatkuvaan tutkimiseen, uskossa pysyäksemme tarvitsemme. Ja nimenomaan tuon luvatun Voiman, Pyhän Hengen kanssa, jota ilman kirjoitukset eivät avaudu. Ja silti ymmärryksemme, ihmisinä, kaikesta tästä huolimatta on rajallinen ja nimenomaan ilman Jumalan Hengen vaikutusta.

Jumalan seurakunta on vertaansa vailla oleva ja siunattu paikka, silloin kun se on parhaimmillaan, Hengellisenä kotina. Kun sama rakkaus Jeesukseen yhdistää seurakunnan paimenta ja seurakuntaa. Eikä ainoastaan näin, vaan että Pyhä Jumalan Henki saa synnyttää todellista perheyhteyttä kaikissa Jumalan lapsissa.
En kirjoita ensimmäistä kertaa että meillä on sellainen. Ja kuinka toivoisinkaan, ettei kenenkään, koskaan missään olosuhteissa tarvitsisi kokea yhteyden katkeamista, yksin jäämistä tuosta siunatusta yhteydestä. Ettei kukaan unohtuisi silloinkaan, kun hänestä tulee heikko ja autettava. Juuri silloinhan hän entistä tärkeämmin tarvitsisi rakastavaa ja välittävää yhteisöä.

Kun kuitenkin elämme myös tässä maailmassa meillä jokaisella on, kaikesta Jumalallisesta huolimatta, myös oma ainutlaatuinen elämämme. On sen ilot ja surut jopa syvät murheet. Olemme ihmisiä ihmisten maailmassa. Joten kun olen näillä sivuilla niin paljon jo paljastanut itsestäni, niin viimeaikaisten kokemuksieni purkamiseksi, sallikaa vielä tämä. Muutama pieni miete itseltäni, runoiksi niitä ei voi kai sanoa, vaikka kun luin presidentin rouvan Jenni Haukion 3 runokirjaa, ne jotenkin rohkaisivat ajattelemaan että runolla voi olla monta muotoa.

Alustukseksi, taidenäyttelyissä on yleensä aina vieraskirja johon näytteille tuoja toivoo ihmisten laittavan nimensä ja mielellään myös muutaman sana siitä mikä teos tai kokonaisuus itsessään on heissä herättänyt, sielua kenties koskettanut. Oman kirjani etusivulle olen ikään kuin johdannoksi kirjoittanut:” Tein muistoistani taulun, varjotun elämän laulun, sinisen hämärän maasta”. Ja sitten seuraavaa:

”Syksy, tuo tyyni äiti pyyhkii/kesän haurastamat hiukset poikansa,/ihmisen otsalta/ ja aika, tuo arkinen vaimo/josta ei osaa erota hyväilee/ ihmisestä esiin sen mitä ei voi määrittää/ väri/olemuksen/ytimen/sen mitä ei näe/sen mikä väreilee.”

”Taiteilijan intohimo luoda on yhtä voimakas ja ehkä voimakkaampi kuin kaksi väkevintä viettiä: nälkä ja rakkaus – niin, se on näitä kahta voimakkaampi”

Jos minun, Tuulikki Helinä Wallinin, olisi annettava motto elämälleni, ne olisivat mitä todennäköisemmin nuo kolme. Liisa Laukkarisen runo, Helvi Hämäläisen miete ja oma ajatelmani, jonka annoin motoksi keväällä 2004 julkaistuille kirjoituksilleni ”Leijutuksia” antologiassa.

Ja ne kaksi mainittua ajatelmaa (runoa?) samalta sivulta:
Aamulla:
Yön tummuus liukenee hiljaa/aamun vaalenevaan sineen./Lumen valkaisemat puut/ piirtyvät toisiaan ja taivasta vasten./Yöllinen taiteilija on tuntenut suurta riemua./Aamussa soi Telemann, fagotti ja nokkahuilu/ – Odotan lintujani.
Liikutus:
Pari sanaa,/ kaksi kaunista lausetta/ja olin myrskyn silmässä./Kuinka en ollut niitä koskaan,/koskaan kuullut./Sain silmänräpäyksen hetken/katsahtaa valoon/Paratiisin häivähdyksen./Ja kaikki oli taas ennallaan./Miksi

Ja ettei Tärkein: Tie, Totuus ja Elämä unohtuisi:

Ihmeinen Jeesus. Kuningas Herra. Eloni annan käteesi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina. Verellä ostit omaksi mun.
Sinua Jeesus seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi, Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee. Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun. Ylistän Herraa mä ainiaan.
Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni! Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus, Sinulle soikoon kiitokseni.

(Margaret J. Harrisin sanoitus ja sävellys)


2 kommenttia

Runon ja Sanan maa

Aamulla varhain, ennen kuin nousin sängystä, mieleeni nousi Aleksis Kiven runo nimeltä Suomenmaa. Tämän blogin otsikkokin oli ensin toinen, mutta uutiset kuunneltuani, sitä vähän muutin. Joka tapauksessa olin ajatellut, huomisen äitienpäivänkin merkeissä, kirjoittaa ikään kuin siihenkin liittyen ”Runot kertovat osa 2”. Runojen valinta ja järjestys hiukan vaihtui uutisten jälkeen ja alkaa nyt tuolla ensin mainitulla Suomenmaalla. Rajoitan neljään säkeeseen, että muutakin mahtuisi.

Suomenmaa. Aleksis Kivi

”Maa kunnasten ja laaksojen, mi on tuo kaunoinen? Tuo hohtees kesäpäivien, tuo loistees pohjan tulien. Tää talven, suven ihana, mi ompi Suomen maa? Siel tuhansissa järvissä yön tähdet kimmeltää. Ja kanteleitten pauhina siel kaikuu ympär kallioi. Ja kultanummen hongat soi: Se onpi Suomenmaa.
En milloinkaan mä unohtas Sun lempeet taivastas. En tulta heljän aurinkos, en kirkast kuuta kuusistos. En kaskiesi savua, päin pilviin nousevaa. Ol monta näissä laaksoissa, tok´aikaa ankaraa, kun yöseen halla hyyrteinen vei vainiomme viljasen. Mut toivon aamu, toivon työ taas poisti halla-yön!.”….

Ajat ovat muuttuneet kaikin tavoin, ehkä parempaan, ehkä huonompaan. Otsikossa on kuitenkin myös Sanan maa! Olen kiitollinen että olen saanut syntyä tähän maahan, runojen ja Sanan maahan. Meillä on vahva, kansaa koonnut ja ruokkinut, kristillinen pohja tässä maassa. On ollut Jumalan Sanan kirkko, monet herätysliikkeet ja herätysten ajat. Jumala on meitä siunannut! Se on kansan kallein ja säilyttämisen arvoisin asia ja perinne!

Vaikka kevät onkin tänä vuonna antanut odottaa itseään ja säät olleet hankalat silti ”Jumala tekee kevättä”. Anni Korpelan runo:

” Hän käärii pois lumilakanat, herättää ruohon leposijoiltaan. Taivaan hän pyyhkii sinisellä ja aukaisee veräjät pilvikaritsoille.
Hän panee laulut lintujen suihin, käskee tuulen liikkua kepeästi pukea hartioilleen sateen siivet, että voi antaa kukkien ja lehtivihreän tulla
ja aukaista salvat ilontupien ovilta!”

On runoja jotka ovat kulkeneet mukanani vuosikymmenet. Yksi näistä, herkkä, suloinen ja syvällinen sanomaltaan on J.H Erkon ” Sinikaunokki” –  ainakin minä koen sen niin.

”Kysytte, miks´ elokaunokki kasvoi leipäviljahan, kyntömies vaikk´ei ois tahtonut? – Taivas sinellään se muistuttaa, että on maan päällä muutakin – taivahista, pyhää, ihanaa, – paljon muutakin kuin leipä vaan!”

Vanhojen kansallisrunoilijoittemme tuotteissa on runsaasti säkeitä loppusointuineen, mutta en voi olla laittamatta tähän Eino Leinon, paljon lausumaani runoa:

Legenda

”Kun Herra ynnä Pyhä Pietari/ ne merta, maata muinoin matkasi,/ niin kerrotaan, he kesäillan tullen/ myös saivat Suomenmaalle siunatullen.  (2) He alle istahtivat koivupuun,/ mi kasvoi kaltahalla salmensuun,/ ja tavan mukaan pikku toraan jälleen/ he joutuivat. Sen Pietar´alkoi tälleen:  (3) Oi, Herra, mille maalle jouduttiin?/ Mik´kansa, köykkyselkä, köyhä niin!/ Maa karu, kallioinen, pellot pienet,/ ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!  (4) Mut Herra hiljakseen vain hymyili:/ Voi olla, maa on karu, kylmäki,/ ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,/ mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin.  (5) Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen./ Ja katso! Kumma hohde peitti veen,/ suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,/ ja vainiolta roudan valta raukes.  (6) Pois Herra kulki kanssa Pietarin./ Mut kerrotaan, kun illoin kesäisi/ sa istut koivun alla, on kuin täällä/ viel liikkuis Herran hymy vetten päällä”!

Huomisen, äitienpäivän, runoksi Aleksis Kiven Kaukametsä:

Alas kalliolta lapsi riensi,/ Äitins luokse riensi hän./ Lausui loistavalla katsannolla:/ Nähnyt olen taivaanmaan. ” Mitä haastelet, mun pienoiseni, Mitä taivaan kaukamaast´?/ Missä näit sä autuaitten maailman?/ Sano, kulta- omenain”
Vuoren harjanteella kauan seisoin, Katsahdellen koilliseen,/ Siellä näin mä nummen sinertävän, /Honkametsän kaukaisen. Puitten kärjil näin mä kunnaan kauniin,/ Armas päivä paistoi siel./ Ylös kunnaan kiirehelle juoksi/ kultasannoitettu tie.
Tämän näin ja sydämeni riutui./ Kyynel juoksi poskellein,/enkä ymmärtänyt miksi itkin,/ Mutta näinhän taivaanmaan. ” Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl/ Taivaan korkee sali on./ Siellä lamput, kultakruunut loistaa,/ siel on istuin Jumalan.”
Ei, vaan siellä, missä ilmanrannal/ kaukametsä haamottaa,/ Siellä ompi onnellisten maailma,/ siellä autuaitten maa.

Olen joskus, jossain blogissani, maininnut ja kertonutkin jotain naisesta nimeltä Eveliina Pulliainen. Hän oli rajantakaisesta Karjalasta lähtöisin. Sairastui polioon ja joutui elämään vuosikymmenet, eli loppuelämänsä pyörätuolissa. Kun, nyt jo aikaa Isän kotiin päässyt Eveliina, täytti 90 vuottaan, minut pyydettiin tekemään hänestä henkilöhaastattelu lehteen. Hän vietti viimeiset vuotensa Auroran sairaalassa. Arvoltaan hän oli Kotiseutuneuvos. Syvästi uskova ja Herralle Jeesukselle antautunut ihminen. Lopuksi laitan tähän yhden hänen runoistaan.

Tähän asti

Tähän asti, olet Herra, meitä armo kädelläsi ohjaten, kuljettanut murheen onnen teitä, kurittaen sekä Siunaten.
Tähän asti, valossasi Herra, tiemme vaikeatkin käyty on. Sinun edessäsi joka kerran selkenee, mi meill´on mahdoton.

Tähän asti, vaikka ympärillä kuohuu kansain meri levoton, kun on Herra purressamme, millä hetkellä Hän tahtoo, tyven on.
Tähän asti, Herra, auttoi meitä. Hänen olkoon myöskin vastaisuus. Mitä käynee kohtalomme teitä, yks´ei muutu. Isän rakkaus!

Jumalan virta nyt kuohuu Armoa janooville. Niin Herran lupaus kuuluu kaikille kaipaaville. Virrat ,virrat ne armon autuutta lohtua tuo. Runsaammin suo niiden tulla jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt tulvii taivaasta oi; Jumalan. Kunnes jo korpikin kukkii, kauniina kuin morsian. Virrat, virrat ne armon autuutta lohtua tuo. Runsaammin suo niiden tulla jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt kuohuu Henkeä, elämääkin. Esteet sen voimasta kaatuu, herättää kuollehetkin. Virrat, virrat ne armon autuutta lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta nyt kuohuu vyöryen ylitse maan. Sen mitä kansoilta puuttuu, Virta tää tuo tullessaan. Virrat, virrat ne armon autuutta, lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo.
Jumalan virta on täynnä, meille sen tulvia suo. Hengellä meidät nyt täytä, Virvoitus sieluumme tuo! Virrat, virrat ne armon autuutta, lohtua tuo, runsaammin suo niiden tulla, jokaisen lapsesi luo!

”Sillä Jumala, joka sanoi:” Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa.” 2 Kor.4:6

Pyhä, Kaikkivaltias Jumala ja Isä, kiitos Pojastasi Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen täytetystä työstään meidän edestämme. Kiitos että saamme Hänen nimessään lähestyä sinua rukouksin. Kiitos että et jättänyt meitä yksin kun Poikasi nousi taivaaseen, vaan vuodatit meihin Pyhän Henkesi, jonka avulla me jaksamme tämän maallisen matkamme, ja jonka avulla olemme sydänten yhteydessä toinen toisiimme ja Sinuun. Siunaa ja varjele maatamme ja kansaamme ja koko maailmaa. Vahvista niitä joita vainotaan ja päästä heidät tuskistaan taivaan iloon.

Herra, jää meitä siunaamaan! Kiitos ilosta jonka yhteytemme Sinuun meille lahjoittaa. Sinun luonasi ja läsnäolossasi on kaikki mitä tarvitsemme, Ole Ylistetty ja kiitetty!

 


4 kommenttia

Jumalani, Jumalani

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski, tai kilisevä kulkunen.
Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi”!

Sieluni oli pitkällä matkalla ja vaikka en tehnyt mitään pahaa, hyvä alkoi varjostaa parasta. Vaikka kaikki se mikä meissä yksilöllisesti hyvää on, on Jumalan armolahjaa josta saa kiittää, niin kaikella on rajansa. Niin kuin fyysisellä jaksamisellakin. Ihminen on kokonaisuus, ei ole toista ilman toista. Ei ruumista ilman henkeä eikä päinvastoin. Kun olin itseäni rääkännyt lähes äärirajoille pelästyin. Tunsin itseni tyhjäksi, en iloinnutkaan aikaansaannoksistani.

Kiihkeästi aloin hapuilla kohti Jumalaa. Halusin takaisin kotiin Isäni luo. Vaikka kuinka yritin niin mitään ei tapahtunut – heti. Kunnes tulikirjaimin mieleeni nousi kuin uusi elämä tuo 1Kor.13 jota aloin ulkoa oppimillani vanhoilla sanoilla toistaa itselleni illan hämäryydessä! Minä itkin! Otin vanhan Raamattuni ja luin lukemistani. Koin nuo sanat niin että minun Herrani ja Jumalani kertoi siinä itsestään muistuttamalla minulle omasta suurenmoisesta rakkaudestaan ja uskollisuudestaan…..

Kokemusta ei voi sanoin selittää, sen tietää vain sellainen joka on joutunut kauaksi vesilähteestä ja jokapäiväisestä leivästä. Joka on omasta syystään, mutta Jumalan sallimana, ollut nälissään ja jonka nälänhätään Jumala itse tuo ruoan! Niin kuin korpit ruokkivat Eliaa autiomaassa ja puron puhdas ja kirkas vesi virvoitti, ilman sitä, janoon nääntyvän kulkijan.

Jumalan rakkaus, käsittämätön ja ainoa oikea, kestävä ja todellinen. Hän kutsuu omaansa. Ihminen ei voi omin voimin mennä Hänen Pyhyyteensä, vain Hänen kutsustaan, Hänen uskollisuudestaan ja rakkaudestaan!  Ja Vaikka minulla olisi mitä tahansa, mutta puuttuisi Hän, Hänen antamansa, minulla ei olisi mitään, sillä:” Rakkaus on väkevä kuin kuolema, sen kiihko on tuima kuin tuonela. Sen hehku on kuin tulen hehku, Herran liekki. ”Suuret vedet eivät voi rakkautta sammuttaa, virrat eivät voi sitä tulvaansa hukuttaa.”

Job, tuo hurskas, jota Jumala antoi Saatanan koetella ja kiusata 12 luvussa, alkaen jakeesta 13 kirjoittaa myös näistä samoista asioista kuin tuossa yllä. Tiedän ja tiedostan että toistan itseäni. Olen tämän kaltaisia ennenkin kirjoittanut, mutta eikö se vaan todista siitä että Jumala on uskollinen! Hänkin toistaa itseään, Hän ei lakkaa koskaan, maailman loppuun saakka, kutsumasta ihmistä.

Hänen rakkautensa, ja uskollisuutensa ei lopu. Ristin Herran, Jeesuksen Kristuksen uhri, kauhea kärsimys, on niin iso asia ettei sitä mikään vastavoima voi voittaa, ei koskaan. Sillä:” Jumalalla on viisaus ja voima, hänellä neuvo ja ymmärrys. Minkä hän hajottaa, sitä ei enää rakenneta, kenet hän sulkee sisälle, sille ei avata. Katso, hän pidättää vedet, ja syntyy kuivuus, hän päästää ne irti, ja ne myllertävät maan. Hänellä on voima ja ymmärrys. Hänelle kuuluu niin eksyksissä kulkeva kuin eksyttäjäkin…. Hän paljastaa syvyydet pimeyden peitosta ja tuo pilkkopimeän valon piiriin”!

Mikään eikä kukaan voi häneltä piiloutua.  Kukaan, jonka Hän on omakseen ottanut ei joudu häpeään, ei eksy häneltä, ei vaikka yrittäisi piiloutua pimeään luolaan masentuneena ja toivonsa menettäneenä. Hän tulee lempeässä tuulen hyminässä, joskus myös valtavassa virrassa. Valossa jossa ei ole varjoa ja vakuuttaa rakkauttaan, kysyen:” Rakkaani, mitä sinä täällä teet?” Kutsuen;” Tule kotiin, Isäsi luo!” Avaa silmäsi ja katso ympärillesi, eikö Jumala ole kaikkea luonut!

Lopuksi Ps.139 ja hyvän ystäväni, edesmenneen taidemaalarin ja runoilijan Kalevi Ahosen sanat hengelliseen lauluun, Puhalla Jumalan tuuli.

Puhalla Jumalan tuuli, Ylitse synnyinmaan. Puhalla valosta taivaan. Niin että nähdä saan heräävän nukkuvat sielut Uskosta valvomaan
Puhalla Jumalan tuuli, Pyhien joukkohon. Puhalla Golgatan kautta Kuoleman laaksohon. Niin että yhtyisi kaikki Ylistyskuorohon.
Puhalla Jumalan tuuli, Kaduille kaupunkiin. Puhalla ristiltä Herran, Sydämiin kärsiviin, Että he saisivat kerran, Juhlihin taivaisiin.”

Helluntaita kohti –  ikuista helluntaita.

 


3 kommenttia

Kaksi Maljaa

On kaksi maljaa. Toinen käsittämättömän tuskan ja kärsimyksen pimeä malja ja toinen, yhtä sanoinkuvaamattoman ilon ja kirkastuneen riemun malja!

Ihaninta mitä tiedän on Jumalan iäti voimassa oleva sana. Raamatun ensimmäiset sanat jo siunaavat ja sykähdyttävät sydän juuriin saakka. ”Alussa Jumala Loi taivaan ja maan!” Riemulla saan lukea kuinka kaikki jatkuu kunnes pääsen sen kauneimpaan kohtaan..
”Ja Jumala sanoi!”

”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme…Ja Jumala loi ihmisen kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät”!
Kaikki minkä Jumala loi, oli kaunista, puhdasta ja hyvää! Mutta kertomus jatkuu. Juuri nyt olemme viettämässä pääsiäistä.

Minun pääsiäiseni on yleensä hiljainen. Saan kokea sen mahdollisimman läheisesti Herrani kanssa. Varsinkin pitkänperjantain.
Jo lapsuudessani, siitä asti kuin muistan, pääsiäinen on koskettanut sieluani enemmän kuin mikään muu kristillinen juhla. Elän vahvoin tuntein, niin kuin kaikki luovat ihmiset. Lapsuuden koskettavista virsistä on jäänyt vahvasti mieleeni virsi:” Murhemielin, kyynelöiden oppilasta kaksi käy. Mestariaan ikävöiden, Jeesusta ei enää näy. Mutta katso, kulkeissansa HÄN käy heidän rinnallansa. Seurassansa vaeltaa. Kohta murhe kaikkoaa.”

Jumala loi ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen. Se on ihmeellistä, valtavaa! Siksi uskon myös että ihmisillä on alusta asti ollut suuri tarve ilmaista kaikkea kokemaansa ”tuhansin kielin”, kuvin, sanoin ja sävelin. Koen että luovuus on yksi suurimpia Jumalan armolahjoja ihmisille. Ja kuitenkaan, niin paljon kuin ihminen on pyrkinytkin elämää kuvaamaan, joskus mikään ilmaisu ei tunnu riittävän. Ei sanat eikä sävelet. Ei ihaninkaan ihmisen saavutuksista.

Pitkäperjantain aamuni alkoi siten että olin juuri aloittamassa hampaiden pesua kun yht´äkkiä sydämeni täytti voimakas murhe, melkein fyysinen. Minut täytti murhe erään ystävän vaikeasta ja pitkäaikaisesta elämäntilanteesta. Samassa koin olevani yhtä hänen tuskansa kanssa. Olin saman maljan ääressä, jossa olin saanut tietää hänen jo pitkään olleen. Kokemus oli hyvin vahva. Siinä istuin ja itkin. Vain Jumala tietää mistä syvimmiltään oli kysymys. Ja kuitenkin sisimmässäni koin lepoa ja rauhaa. Tunsin tarvetta ravita itseäni olemalla lähellä Pyhää Henkeä.

Iltapäivällä tuli tytär ja meillä molemmilla oli suuri halu ja tarve rukoilla. Saimme kokea valtavaa Pyhän Hengen läsnäoloa. Kiitos, ylistys ja Kunnia kumpusi meistä kohti Jumalaa, Pyhän täyttäessä maljaamme ylitsevuotavasti riemulla ja ilolla. Tytär lähti mutta koko illan sain tuntea ja kokea olevani jumalallisen rakkauden, hellyyden ja taivaallisen lohdutuksen ympäröimänä. Rakastin Jeesusta enemmän kuin koskaan olen voinut ymmärtää. Hän Oli väkevästi, mutta hyvin hienotunteisesti läsnä ja koin, Hän elää! Hän ei koskaan kuole! Hän elää ja täyttää meidän maljamme ilolla, riemulla ja voimalla sen sijaan että se olisi vain kärsimyksen täyttämä. Me saamme elää Hänen kanssaan ikuisesti!

Siis! ”Enkö Herraa, Jumalaani riemuvirsin kiittäisi! Enkö suurta auttajaani, ylistäisi hartaasti!” virren 270 sanoin!

Lopuksi vielä Anni Korpelan runon säkein!

Tänä aamuna säteilevänä

Tänä aamuna säteilevänä
sydän autuas ihmettelee,
miten jokainen ruohonkorsi
niin säihkyy ja kimaltelee
ja pieninkin kukanterä
on aamuun nostanut pään
ja sen lehdissä kasteisissa
kuin Jumalan hymyn nään.

Tänä aamuna säteilevänä
sydän pyytäen kumartuu;
Suo, Jumala, minunkin loistaa
kuin ruoho, kukka ja puu
ja julistaa suuruuttasi
ja säteillä rakkauttas.
Minä tahtoisin lakkaamatta
olla armosta autuas!


2 kommenttia

Runo ja virsi

Ryövärin vaimo Golgatalla

Hiljeni ääni kummulla
ristit, nousevat synkkinä vasten taivasta tummaa.
Laannut on voihke ja itku,
herja ja pilkka.
Kukapa mahtaisi mitata tuskien summaa?
Maa on vavissut, kalliot haljennut alta.
Tuokion kestänyt vihan ja pimeän valta.
Kansa pois rientää säikkyen tekoaan.

Varjona joku käy ihmisjoukkoa vastaan,
mustissa vaatteissa, huntuunsa piiloutuu.
Hiljaa hän hiipii ja arkana kyyristyy
jos joku tutkien
katsoo ja lähestyy.

Hän on ryövärin vaimo. Tottunut pimeään.
Hän on merkitty nainen, jota nyt syljetään.
Hän haparoi yksin Golgatan kumpua kohti.

Sano Jumalan Poika, missä on paratiisi,
hän vaikeroi ristin alla
ja nyyhkyttää.
Olen ryövärin kurja vaimo, rikollinen.
Olen salannut tekonsa,
vääryyden leipää syönyt.
Sano kurjalle, tottako se, mitä suustasi kuulin
kun takana kansan villin ja vihaisen
minä piileksin yksin. – Harhoja kuulleeni luulin.

Sano, tottako on,
kun lupasit kanssasi viedä paratiisiin jo tänään
rosvon ja tuomitun?
Oi, Jumalan Poika, ryövärin vaimolla sano
hän missä nyt on?
ja huntunsa mustan alla
käsiin kasvot hän kätkee ja maahan lankeaa.
Jo kaupunki nukkuu,
jossakin loitommalla
peto nälkäinen hiipii ja saalista ulvahtaa.

Pimeän sylistä haamuina ristit nousee
ja tuskaansa vaimo vain petoja odottelee.
Mutta äkkiä on kuin jostain sävelet soisi
ja on kuin Golgatan kumpu valaistu oisi.

Oi, ristiä kaksi kirkkaana säteilee!

Valokehässä ryövärin vaimo polvistuu.
Yötä mustempi siellä on –  kolmas ristinpuu.

Anni Korpela

virsi 78

Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen. Sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen.
En, rakas Jeesus, ymmärtää voi kärsimystäsi, vaan luotan, että sovitit myös minun syntini.
Sä kuolit, että pääsisin Jumalan lapseksi ja taivaan tiellä seuraisin sinua Herrani.
Taivaaseen potin aukaisit, kun voitit kuoleman, ja siksi aina sinua, oi, Jeesus, rakastan!

1Kor.2:1-9  Siunattua pääsiäistä