Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Iltanuotiolla Jeesuksen kanssa

Heikki aikoinaan kirjoitteli tänne iltanuotioista Jeesuksen ja opetuslasten kanssa. Itseäni on myös viehättänyt ajatus jossa mielikuvissa matkaan Jeesuksen seuraan kuuntelemaan häntä.

Meille suomalaisille nuotiotuli ja sen äärellä istuminen on jonkinlainen pyhä rituaali, jonka äärellä istutaan hiljaa tuleen tuijottaen ja vakavia puhellen. Tuli yhdistää ja sulkee sisäänsä sen piirissä istuvat. Syntyy yhteyden kokemus, jonka kaltaista on vaikea saavuttaa muualla. Nuotiolla voidaan olla epävirallisia ja -muodollisia ja sen varjolla kosketella toisen syviäkin tunteita. Itselleni ainakin tuli on elementti, joka herättää sielussa jotain, joka muuten jää piiloon. Liekö siihen syynä varhaislapsuuden kokemukset navetan keittiön padantulisijan edessä vietetyistä aamuhetkistä, kun hipsin paljain varpain läpi talvisen pihan ja kostean navetan lattian lämmittelemään tulen loimuun. Siitä oli hyvä seurata äidin touhuja navetassa ja rapsutella vasikoita. Siitä äiti sitten kantoi sisälle aamupalalle kun karja oli ensin saanut appeensa.

Itseäni kiehtoo Jeesuksen toiminnassa hänen opetuspuheensa ja vertaukset. Millaisissa tilanteissa hän ja opetuslapset pysähtyivät opettamaan ihmisiä ja millaisille ihmisille hän kulloinkin puhui. Me suomalaiset olemme melko säntillistä ja rationaalisesti ajattelevaa kansaa ja tunne hallitsee meitä vain kun rakastumme tai suutumme. Lähi-idässä ja seemiläisyydessä tunteet ovat aina pelissä ja siinä kun suomalainen tiivistää asioita kompaktiin muotoon siellä asiat rönsyilevät ja laajenevat kertomuksiksi ja tarinoiksi. Mitä tärkeämpi asia sitä enemmän siitä kerrotaan tarinoita ja vertauksia. Siksi Jeesus ja hänen aikalaisensa maalasivat opetettavista asioista ikään kuin kuvan kuulijoiden silmien eteen, jotta he ymmärtäsivät paremmin kuinka tärkeistä asioista oli kysymys.

Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää niitä olosuhteita ja sitä kulttuuria jossa Jeesus eli. Jeesuksen opetus vilisee kielikuvia joita emme voi ottaa kaikkea kirjaimellisesti vaan on ymmärrettävä niiden todellinen viesti ja sisältö sekä missä tilanteessa Jeesus kertoo. Koetappa kertoa Saharan asukille mitä on esimerkiksi hiihtäminen ja lumi tai jokin sanonta niihin liittyen.

Sunnuntaina sain olla opettamassa Voltin rukoushuoneella syysjuhlassa aiheena Laupias samarialainen. Lähes jokainen suomalainen tuntee vertauksen mutta kovinkaan moni ei muista missä tilanteessa Jeesus vertauksen kertoo. Lainopettaja joka aloittaa keskustelun tivaa Jeesukselta melko ylimieliseen sävyyn miten hän perisi Taivasten valtakunnan. Hän on varma siitä että hän täyttää lain. Siksi Jeesuksen vastaus vie hänet mahdottoman äärelle. Samoin käy rikkaalle nuorukaiselle jonka on mahdotonta myydä omaisuuttaan seuratakseen Jeesusta. Kuulijat haukkovat henkeään Jeesuksen puheita kuunnellessaan, koska heille kaikki on itsestään selvää. He ymmärtävät miksi pappi ei voinut pysähtyä vertauksen hakatun ja alastoman uhrin luo. Pappi olisi menettänyt rituaalisen puhtauden ja hänelle lain ohje oli ehdoton ja rakkaus ehdollista. Leeviläinen ei voinut taas tehdä enempää kuin mitä pappi. Jeesuksen kuulijat odottivat kertomuksen sankariksi todennäköisesti maallikkoa joita työskenteli myös temppelissä. Temppelissä työskentelevät ihmiset olivat palvelusvuorossa n. viikon ajan ja moni heistä asui Jerikossa ja siksi olikin käsittämätöntä, että Jeesus asetti kolmannen matkalaisen paikalle Samarialaisen miehen.

Laupias Samarialainen teki kuulijoiden mielestä mahdottoman teon kun hän pysähtyi auttamaan uhria. Samarialaiset, vaikka olivatkin sekakansaa, noudattivat myös Mooseksen lakia. Mies siis altistui samalla tavalla saastumiselle, kuin Juutalaiset. Samarialaiset eivät pitäneet Juutalaisista yhtään sen enempää kuin Juutalaiset heistä. laki oli kuitenkin ehdollista ja rakkaus ehdotonta. Vertaus on Jeesuksen vertauksista ainoa, jossa mainitaan paikan nimiä ja siksi Samarialaisen oletettiin tietävän, että uhri on tulossa Jerusalemista ja on matkalla Jerikoon, juutalaiseen kaupunkiin. Mies puhdistaa haavat öljyllä ja viinillä ja vie uhrin Jerikoon. Ei ole mitään näyttö siitä, että tuolla n.30 kilometrin erämaa taipaleella olisi ollut majataloa tai mitään muutakaan asutusta. Kaupunkiin tulee siis vihattua sekakansaa edustava mies mukanaan tajuton, alaston ja pahoinpidelty Juutalainen. Ennuste samarialaisen turvallisuudesta on siis huono. Mies hoitaa uhria yön yli ja varmistaa myös uhrin tulevaisuuden maksamalla hoidosta etukäteen pois lähtiessään. Muuten uhrilla olisi voinut olla vaikeuksia itse maksaa hoidosta. Hän olisi voinut joutua jopa majatalon isännän orjaksi.

Samarialaisen toiminta hämmästyttää kuulijoita. Hänen säälinsä on luihin ja ytimiin tunkevaa sääliä, samaa jota Tuhlaajapojan isä tunsi poikaansa kohtaan. Jeesus maalaa kuulijoiden eteen kuvan, jossa ihminen on säälin ja rakkauden tähden valmis hoitamaana ja uhrautumaan toisen puolesta. Emme tiedä kuinka samarialaisen kävi myös uhrin lopullinen kohtalo jää auki. Sen sijaan kuulijoiden eteen oli asetettu rima jonka ylittäminen oli mahdotonta. Heille oli asetettu vaatimus jonka oli mahdoton. Oli autettava niitäkin joita vihattiin. Meille tämä puhuu siitä miten hyljätty ja vihattu auttaa, hoivaa ja parantaa eikä jätä työtään kesken. Löydämme vertauksen ytimestä itsensä Jeesuksen ja hänen etsivän rakkautensa.


1 kommentti

Hattu, joka poltettiin poroksi

Tolpan nokkaan oli nostettu lakki. Lakki oli nähnyt parempiakin päiviä. Aurinkoiset päivät ja sateet olivat pesseet siitä paljon väriä pois. Vielä oli punaista jäljellä. Kuka lie lakkinsa hukannut, kuka lie tolpan nokkaan nostanut.Siltä kohtaa kulkee arkisin paljon koululaisia, yläkoululaisia ja lukiolaisia. Tolpan päässä kököttävä päähine koululaisen lakilta ei näyttänyt. Se kuitenkin muistutti minua hatusta, jonka näin lukemattomia kertoja yläasteikäisenä.

Ystäväni kulki ainakin pari yläasteen viimeistä vuotta sininen, farkkukankainen, kapealierinen hattu päässään. Varmaan sekin oli lopulta menettänyt väriään paisteessa ja pakkasessa. Hattu oli ystäväni tavaramerkki. Se oli vähän kuin osa häntä, vaikka siihen aikaan ei sentään tunneilla istuttu lakki päässä. En tiedä, mahtoiko hän kuitenkin nukkua yönsä hattu silmille vedettynä.

Tuli yläasteen viimeinen päivä. En muista, satoiko, paistoiko vai pakastiko; toukokuun viimeisenä päivänä kaikki oli mahdollista ainakin siihen maailmanaikaan. Päästötodistukset oli saatu, ja minä odottelin viimeistä kertaa bussia sen koulun edustalla. Kaverini tuli pysäkille myös. Hän kertoi, että muutamat heput meidän luokalta olivat napanneet ystäväni hatun ja polttaneet sen. Polttaneet savuna ilmaan pienen palasen ystävääni suurena juhlapäivänä, kun oppivelvollisuus oli suoritettu ja kesä alkamassa.

En muista kuinka päällisin puolin suhtauduin asiaan. Sisälläni muistan jonkin vähän nyrjähtäneen. Tuosta toukokuun lopusta on yli neljäkymmentä vuotta, ja yhä säännöllisen harvakseltaan muistan ystäväni hatun kohtalon.

Hatun kohtalosta muistutti haalistuneen punainen lippis tolpan nokassa. Pieni osa minusta epäili, että lippiksen tarinakin olisi surullinen. Joku on napannut lippiksen kaverinsa päästä ja viskannut taivaan tuuliin. Joku on sitten lippiksen löytänyt ja nostanut tolpan nokkaan. Poltettua lippistä ei enää voi päähänsä painaa. Pieni toivo sen sijaan on, että punaisen lippiksen omistaja löytää päähineensä, ilahtuu ja kulkee sen kanssa pakkasiin asti ja sitten taas ensi keväänä.

En tiedä, millaisen trauman ystäväni hattunsa polttamisesta sai. Luultavasti aika pahan. Hänestä nimittäin tuli sittemmin koomikko.


Jätä kommentti

Aamuyöt

Kummallinen otsikko josta muistan kyllä kirjoittaneeni aiemminkin mutta en tällä otsikolla. Vuosikymmeniä sitten heräilin, samoin kuin nykyäänkin, aina silloin tällöin aamuyöstä, jokin asia tai säe mielessäni. Kun vielä runoja kirjoittelin se saattoi olla jokin vihje runon aiheeksi, nykyään se on jokin Raamatun lause, vanhemmasta käännöksestä, uutta en ole oppinut. Enkä ehdi oppiakaan, ja siksi olen kiitollinen Jumalalle että osaan edes vanhaa käännöstä ulkoa Henkeni ylläpitämiseksi!

Niin oli tälläkin menneellä viikolla. Puoliunessa tulivat mieleeni sanat ”Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”! Heräsin hetkeksi saadakseni tuon lauseen kirjoitettua muistiin, koska  tiedän etten olisi sitä välttämättä enää aamulla ehken muistanutkaan ja se olisi harmittanut!? Lause sisältyy toisen Korinttilaiskirjeen 12 lukuun 9 jakeeseen. Olen lukenut sen molemmista käännöksistä, mutta tykkään sen tuossa ulkoa muistamassani muodossa.

Jostain syystä huomaan kirjoittelevani nykyisin täällä ”taivaalla” armosta toistuvasti? Ehkä se johtuu ikääntymisestä? Kun elämä on ollut vaikeaa jo lapsesta lähtien ja jatkunut yhtä vaikeana, niin senkin olen todennut ettei ikääntyminen asiaa auta. Päin vastoin. Tämä aika kaikkine uusine ”virtauksineen”, koneineen jne. on vaikeaa ja stressaavaa ainakin minulle, ehkä muillekin ikääntyville, jotka olemme aivan toisenlaisen ajan ihmisiä. Eräässä iskelmässäkin aikoinaan kyllä jo laulettiin ”Kaikki muuttuu, kaikki muuttuu, ei entiselleen mikään jää, niin paljon turhaa..” Jne. Se oli vain iskelmä enkä siitä sen enempää, mutta näin on maailma muuttunut.

On vain yksi joka ei muutu vaikka sitä muutettaisi kuinka ihmismielten mukaiseksi. Minäkin tässä toistan vanhaa itseäni, mutta SANA jonka Jumala on lähettänyt ei muutu, ei milloinkaan! Se pitää maailman loppuun asti ja sen jälkeen HÄN LUO uudet taivaat ja uuden maan. Siksi Herran Jeesuksen ja Jumalan Sanan tunteminen ja ulkoakin oppiminen on tärkeää, että tietäisimme alun, sen mitä nyt on, ja lopun kaikesta mikä on ja tulee olemaankin. Jumalan Rakkaus ja Armo ei Jätä ketään ulkopuolelle ei meitäkään joiden tuki ja turva on jäljellä olevan muistin varassa.

Hän On Sanansa mukaisesti ”Minä Olen”. Hän on heikkojen tuki ja turva! Hän on rakkaus joka etsii jatkuvasti Ihmistä joka puolestaan voi olla ”hukassa” niin ettei vielä tunne Jeesusta. Tai ikääntyessään ei ole aivan varma enää mistään sellaisesta josta ennen on ollut. Tämä maailma huutaa niin kovaan ääneen omaansa että ellei ole turvaa Jumalassa, saattaa todellakin eksyä tämän maailman aatteisiin ja oppeihin. Siksi minäkin tätä nyt kirjoitan, rohkaistakseni kaikkia meitä jotka emme enää tunne kuuluvamme tähän aikaan.

Jumala on Isämme, Jeesus Kristus on ihmiseksi tullut – ollakseen veljemme ja kuitenkin Jumala! Pyhä Henki on vuodatettu oppaaksemme ja on oman tuntomme ääni, joka koko ajan todistaa että Jumalan Sana on Tosi iankaikkisesti! JUmalan Sanasta ei katoa pieninkään piirto, ei edes tässä ajassa vaikka mikä tai kuka toista todistaisi! Jumalalle Kiitos että Hän muistuttaa meitä Sanassaan ja Sanastaan!


1 kommentti

Perhonen häipyi yläpuolellani pilveen

Oli vapaata aikaa illalla, ja tähtäsin Naantalin Kuparivuorelle ihmettelemään auringonlaskua. Hyvällä säkällä sieltä saisi kivan valokuvan, kun aurinko painuu Jennin ja Saulin kesämökin taakse. Ja saihan sieltä kuvan.

Taiteilin arkikengilläni kallioilla. Kaukana alhaalla hyrskysi Itämeri ja sen hyiset aallot. Sinne ei tehnyt mieli tipahtaa. Olo muistutti jostain menneestä.

Kahdeksankymmentäluvun puolivälin maissa kipusin ensimmäiselle vuorelleni. Se oli reilu paritonninen Puolan ja silloisen Tšekkoslovakian rajamailla, Tatralla. Vuori ei ollut paha; kipuamista kuvaa paremmin sana vaeltaminen kuin kiipeily. Huipulla oli muitakin ihmisiä.

Jännittävää oli se, että huipulla kengät kasvoivat isoiksi ja kömpelöiksi. Minulla oli jonkin sortin vaelluskengät. Päällisin puolin ne olivat oikein sopivaa kokoa, 42. Mutta kengät kääntyivät vain vaivoin ja halusivat selvästi saada minut kompastumaan jokaiseen vuoren laen kivenmurikkaan. Siitä kun olisi tipahtanut, niin tiedä häntä, miten kauas olisi päätynyt.

Kesäinen pilvi oli kietonut vuoren sisäänsä. Koska kengät kenkkuilivat, istahdin kivelle, nautin eväitä ja tuijotin ei-minnekään. Näkyvyys ei sittenkään ollut aivan nolla. Alhaalta kohosi nokkosperhonen, saavutti vuoren huipun ja jatkoi nousemistaan. Eipä tuo kertonut, minne oli matkalla. Minun nähdäkseni ylhäällä ei ollut enää mitään, mutta mistäpä minä mitään tiesin, kun näin vain muutamat vaeltajat vuorella ja viimeisen vilauksen perhosesta.

Naantalin rantakalliolla muistin toisenkin käänteentekevän kokemuksen ajalta puolisen vuotta ennen perhosta. Olimme kaveriporukalla kävelemässä samaisessa vuoristossa. Oli vuodenvaihde. Juna toi meidät niille seuduille edellisenä iltana pimeän jo tultua. Aamulla kaikkialla oli sumuista ja pilvistä. En tiennyt lainkaan, millaisissa maisemissa olimme. Pajunkissat kyllä teiden varsilla ja yrittivät kertoa, mutta naukuivat mokomat puolaksi. En siis ymmärtänyt.

Kuljettuamme pitkälti toista tuntia harmaudesta pilkahti pieni valo. Auringonsäde oli päässyt livahtamaan sumun lomasta ja osui pensaan oksassa sinnittelevään vesipisaraan. Muutaman sekunnin ajan pisara loisti yksinään. Sitten pilvet repesivät uskomattoman nopeasti, ja edessä, auringonpaisteessa kohosi vuori. Se oli ensimmäinen vuori, jonka ikinä olin nähnyt. Vuori kutsui minua äänekkäällä hiljaisuudella. Olisin siltä seisomalta halunnut kiivetä vuorelle, löytää ylärinteiltä sopivan kolon ja jäädä sinne. Vuori vaikutti niin kutsuvalta, ikuiselta ja turvalliselta.

Kokemukseni oli uskonnollinen. Ikuisuus ja turvallisuus ovat Jumalan määreitä. Ja eiköhän Jumalan toimenkuvaan kuulu myös ihmiset kutsuminen. Raamatun mukaan Jumala tosin ei ole vuorien ikäinen, vaan vielä ikuisempi. ”Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet.”

Kummassakin kokemuksessani sumu peitti maiseman. En tiennyt missä kävelin tai millaisella vuorenhuilulla olin. En edes tiennyt odottaa mitään. Pisaran ja perhosen kautta näkymät laajenivat suurenmoisiksi kokemuksiksi. Kummankaan kokemuksen jälkeen en enää ollut aivan sama kuin vain muutama sekunti aiemmin. Voi olla, että joillekin uskoon tuleminen on vähän samanlainen tuokio. Tai rakastuminen ensi silmäyksellä. Tai oivallus siitä, että juuri tuonne päin minun on elämäni polulla tästedes jatkettava.

Kuparivuorellakaan kenkäni eivät onnistuneet pudottamaan minua mereen. Räpsin kuvia ja ihmettelin auringonlaskua. Kaikkien asioiden muistamiseen ei tarvita valokuvaa. Varmasti muistan oikuttelevat kenkäni ja nokkosperhosen sekä harmaudesta loistavan pisaran koko ikäni.

Valoa kohti se oli perhonenkin matkalla.


3 kommenttia

Joikohan Paavali piimää

Muistan tähänastisen elämäni aikana juoneeni yhden kokonaisen lasillisen piimää. Olin vierailulla Puolassa, kaupungin nimi oli ja taitaa yhä olla Gorzów Wielkopolski. Ystäväni isä antoi minulle piimälasin. Kiitin. Ja käännyin katselemaan ukkosmyrskyä ikkunasta. Taivas oli kirjaimellisesti sähkönsininen. Se oli sähkönsininen koko ajan. Salamoiden lisäksi ikkunasta näkyi sosialistisia kerrostaloja, jotka eivät huojuneet myrskyssä aivan yhtä paljon kuin maiseman pari puuta.  Myrsky oli iso, melkein yhtä iso oli piimälasilliseni.

Minä olen periaatteessa sitä mieltä, että kyllä ihminen pystyy syömään tai juomaan kaikkea sitä, mitä ruokakaupasta saa. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta kaikki on elintarvikkeeksi kelvollista. Nirsous on huonotapaista.

Mutta piimä. Yritin ottaa siitä niin pieniä kulauksia, että maku ei täyttäisi suutani. En onnistunut. Yritin juoda siitä suuria kulauksia, että lasillinen loppuisi. En onnistunut.

Periaatteessa olen sitäkin mieltä, että aikuinen ihminen kyllä tulee toimeen kaikkien muiden ihmisten kanssa. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla ystävä, ei edes kaveerata. Mutta kaikkien kanssa voi tulla toimeen sen verran, että asiat pystyy hoitamaan. Pitää vain olla riittävän hyvätapainen.

En muista, kauanko silloin 80-luvun puolivälin aikoihin piimälasillistani join. Ukkosmyrsky oli komea. Sen myrskyn tulen aina muistamaan. Onhan noita muitakin kunnon myräköitä ollut, mutta yhtäkään muuta myrskyä minun elämässäni ei ole maustanut piimä.

En minä vihaa ihmisiä, jotka pitävät piimästä. Joillekin ystäväksi luettaville ihmisille saatan vitsailla heidän piimästätykkäämisestään, mutta se on hyväntahtoista. Ei minulle tulisi mieleenkään pilkata ihmistä, joka tykkää piimästä. Sen verran hyvätapainen olen minäkin. Jotkut vaan tykkäävät eri asioista kuin minä.

Minua kyllä ärsyttää se, että ihmiset eivät oivalla, että jos toinen tykkää piimästä, hän ei välttämättä ole läpeensä paha. Hän saattaa olla jossain asiassa jopa olla väärässä, eikä silti läpeensä paha. Mikä pahinta hän saattaa olla oikeassa, eikä sittenkään ole kokonaan aivan väärässä.

Luulen, että Paavali hapuili kohti oikeaa kirjoittaessaan: ”Lopuksi, veljet, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, ottakaa vastaan kehoituksia, olkaa yhtä mieltä, eläkää sovussa, niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.” Mutta luulenpa, että Paavali-poloiselle on ollut aikamoista piimänjuontia havaita, että hänen hyvästä neuvostaan huolimatta ihmiset eivät aivan onnistuneet sovussa elämisessä.

Niin, kyllä minä se piimälasillisen sain alas kurkustani. Tuskallista se oli, ja sen jälkeen olen aina ruoka-ainerajoituksista kysyttäessä vastata, että olen erittäin pahasti allerginen piimälle. Ja näyttää siltä, että jotkut toiset puolestaan ovat allergisia vaikkapa armolahjoille taikka koronarokotukselle taikka konservatiivisuudelle taikka liberaalisuudelle taikka…

Elämän piimää juodessa voi toki muistaa, että Paavali kirjoitti myös: Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

Mutta joutuikohan Paavali eläissään oikeasti juomaan lasillistakaan piimää!


Jätä kommentti

Valtava, Ihmeellinen Armo

Viikonloppuisin kun on omaa aikaa laitan radio Dein auki valmistellessani aamupalaa. Tänä aamuna kuulin osan haastattelusta jossa joku ”rekkamies” oli haastateltavana, niin ymmärsin.? Voi olla että olen väärässäkin mutta joka tapauksessa tulin kosketetuksi ja siitä tämä aihe.

Mieleeni nousi tärkeä sanoma efesolaiskirjeestä, luvusta 2. jae 8 eteenpäin. ” Sillä Armosta te olette pelastetut, uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja. Ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä ME OLEMME HÄNEN tekonsa; luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä tekoja varten, jotka JUMALA ON edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme”!

Kansamme herätysliikkeissä lienee kaikissa ollut tapana ns. todistaa uskoon tulostaan ja joskus olen ajatellutkin että meiltä ev.lut. kirkollisilta puuttuukin jotain olennaista, joka voisi edesauttaa ihmisten herkistymistä Jumalan Sanalle, ja sen vastaanottamista. Sillä usein vilpitön ja aito todistus ihmisen kääntymisestä Jumalan ja Sanansa puoleen tapahtuu todistusten koskettavuuden ja Pyhän Hengen vaikutuksen kautta.

Kirjoitan suoraan, koska elämme vaikeita aikoja nyt koko maailmassa. Eikä ole tärkeämpää kuin kuulla ja ymmärtää mikä on  ihmiselle ja myös koko Jumalan luomalle maailmalle tärkeintä tässä ja nyt. Elävä usko joka uudestisynnyttää ihmisen ja muuttaa koko hänen elämänsä ja usein myös lähimmäisten.

Kuinka suuri ja ihmeellinen onkaan se Armo joka ihmisen synnyttää uudesti! Tuo radio haastattelukin oli todistus siitä. On harmi etten kuullut sitä kokonaan enkä muuta saanut tietooni kuin että miehen nimi taisi olla Esko (?) Mutta joka tahtoisi tuon haastattelun kuunnella niin kannattaisi etsiä se Radio Deistä.

Oma elämäni on nyt ollut jo pidemmän aikaa yhtä huolta ja murehtimista. Ei tahdo millään löytyä helpotusta arkeeni ja koronan lisäksi avustajien puute tekee elämästäni raskaan. Kaikki tarjokkaat eivät tähän toimeen ole sopivia, eikä kaikilla ole ajokorttiakaan, että voisivat avustaa minua asioilleni. Kun elämä käy niin raskaaksi ettei ole enää edes sen verran normaalia kuin se voisi olla, niin helposti unohtuu että Jumala ON! Ja kun Hän On varjellut tähänkin asti niin eikö HÄN jonain päivänä auttaisi myös arjessa ja avun tarpeessa.

Mieleeni tulee monia sellaisia runon pätkiä ja lausahduksia jotka sopisivat nyt juuri minunkin elämäni tilanteisiin. Ja vain yhden laitan tähän:” Olen väsynyt lauluni valheeseen, Herra tee minut lapseksi jälleen. Tahdon tuoda soittoni särkyneen Suurelle virittäjälleen” On Leinoa. – Eli mikä on nyt minun elämäni valhe? Se ettei Jumala kuulisi hätääni ja näkisi avuntarvettani ja ettei tähän löytyisi apua. Aivan maallisesta avustakin on siis kyse.

”Että he yhtä olisivat” On Jeesuksen, Herramme ja Vapahtajamme ylimmäispapillinen rukous. Tähän on hyvä vedota ja uskoa, vaikkakin tämä rukous on ennen kaikkea tarkoitettu uskovien yhteyteen vedota. Mutta voi sen yrittää sovittaa myös tavalliseenkin elämään. Jumalan ihmeellinen armo kattaa kyllä senkin. Hän On Kaikkivaltias! Pyhä Henki muuttaa, uudistaa ja puhdistaa ihmisen sydämen, mielen ja elämän. Ja kun tämä tapahtuu ihmiset alkavat muuttua pikku hiljaa sellaisiksi kuin Jumalan tahto itse kunkin kohdalla on.

En tiedä tuliko tästä ollenkaan sellainen kuin piti? Mutta Herran Henki on kaikille tarjolla! Kun ihminen saa ymmärryksen tästä hänestä tulee uusi luomus,. ”Katso vanha on kadonnut ja uusi sijaan tullut”, sanoo Herra. Valtava ja ihmeellinen Armo! Sinunkin kanssasi ystävä joka voit olla yhtä ahtaalla nyt kuin joku lähimmäisesikin. Jumalan Armo ja Rakkaus olkoon meidän kaikkien, jotka arkemme ahdistuksissa väsymme, kanssa nyt ja aina elämämme loppuun saakka, aamen.

” Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, yhdessä käydä uuteen aikaan nyt. Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän Itse meille rauhan valmistaa. Suo Herra toivon kynttilöiden loistaa. tyyneksi. lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän voit pelon poistaa. Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!!” virsi 600


Jätä kommentti

Siunattu Varmuus!

Paljon on ollut vastoinkäymisiä, huolta ja murhetta, mutta oli niin ihana rukoushetki kaikesta huolimatta tyttäreni kanssa että tämä vanha hengellinen laulu alkoi soimaan mielessäni! Mistä siis kyse, mistä on siunattu varmuus? Tästä:” Jeesus on mun!” Oi mikä riemu on pelastetun! Jumalan lapsi, perillinen, verellä pesty oon Jeesuksen!

”Tämä on laulu sydämeni, Ylistän Herraa ainaisesti! Tämä On Laulu Sydämeni, Ylistän Herraa ainaisesti!” Miksikö? Koska laulu jatkuu:” Nyt oma Herran olla mä saan. Sieluni kiitosta on tulvillaan. Enkelit ensin julisti sen, sanoman rauhan rakkauden.”

Ja mihin se johti:” Seurassa kuljen nyt Jeesuksen Hänessä onnen sain taivaallisen! Riemuiten ootan tuloansa. Kätketty olen Armossansa” – Tämä On Laulu Sydämeni, Ylistän Herraa ainaisesti.

Kuinka ihana Hän onkaan ja kuinka ihmellinen Hänen rakkautensa ja armonsa aivan tavallista ihmistä kohtaan! Sellaista kuin minäkin olen, – en mitään! Ja kuitenkin Hänen Armonsa on tullut kohdalleni ja jäänyt minuunkin asumaan. Hän Ei ole katsonut kaikkea vajavuuttani eikä minua ”ei minään” vaan lahjoittanut toivon ja uskon ikuisesta elämästä vailla tämän maailman tuskia, huolia ja kipuja.

Antanut ihanan tyttären jonka kanssa rukoilla ja kohdata Kaikkivaltiasta Herraa Jumalaa. ”Ei mikään niin voi virvoittaa, en muusta iloani saa” lauletaan virressäkin ja se on totta, kaiken arjen paineen alla ja kehon kivuissa ja esteissä. On ihana tietää että on menossa kohti parempaa. Saa odottaa täydellistä elämää, vailla jokapäiväisiä huolia, murheita suunnittelemista jne.

Sekin on hyvä, että tiedän Herrani näkevän missä kaikessa kamppailen avuntarpeitteni kanssa. Kaiken Hän tietää, Kaiken Hän näkee ja kuulee. –  Sallii kuitenkin? En sitä ymmärrä, mutta elän Uskossa ja Toivossa että Hän tietää myös milloin pääsen rauhaan. Ja sitä ennen Hän pitää minustakin huolen kuten lähimmäisistänikin.

Sinustakin rakas seurakuntamme sisar ja veli. Vaikka emme vieläkään, jos enää koskaan, pääsekään lähikontaktiin juuri ollenkaan. Hän on tämän kaiken sallinut. Ja vaikka lopullinen tulevaisuus onkin Taivas, sitä ennen saattaa tulla vieläkin pahempia aikoja. Mutta Hän on:”MINÄ Olen”! Hänen on Voima ja Valta! Iankaikkisesti Aamen.

Kiitos Jumalalle Rakkaudestaan, Armostaan ja Siunauksistaan! Herramme Jeesus Kristus, läpi Taivaitten kulkenut, olkoon meidän kanssamme tänään, huomenna ja iankaikkisesti! Aamen.


Jätä kommentti

Kauneus on ihan järjetön juttu

Toisinaan kameran kanssa kävellessä aivoni yrittävät luikerrella filosofiselle tasolle. Miksi ihmeessä kukat ovat kauniita. Tai miksi eläimet ja varsinkin eläinlapset ovat söpöjä (krokotiileistä ja hyttysenpoikasista en ole varma). Joku juju kauneuden takana täytyy olla.

Luonto toimii niin, että se pyrkii mahdollisimman matalalle energiankäytön tasolle. Esimerkiksi vesipisara hakee muotonsa siksi, että pudotessa pisaran mallisen putoajan ilmanvastus on mahdollisimman pieni. Kyllähän pisara tietenkin on myös muodoltaan kaunis, mutta sadepisaran kauneus ei ole estetiikkaa vaan aerodynamiikkaa.

Jos mahdollisimman vähäinen energian kulutus on luonnon peruslähtökohta, niin miksi luonto sitten vaivautuu hankkiutumaan esimerkiksi niin värilliseksi kuin se on. Olisi paljon energiataloudellisempaa tuottaa sen värisiä kukkia, jonka väriaineen saa mahdollisimman vähällä. Kyllä pörriäiset löytäisivät kukat, vaikka ne kaikki olisivatkin keltaisia.

Ja ne eläinlapset! Pitääkö rusakkomamma parempaa huolta jälkikasvustaan siksi, että rusakkovauvelit ovat söpöjä. Enpä usko.

Kauneudessa on kerrassaan jotain luonnonvastaista, jos kauneutta ajatellaan energiatehokkuuden kann alta. Siksi kauneuden taustalla pitää olla jotain muuta.

Yhdessä kirjassa sanotaan näin: »Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!»

Kedon kukkaset on vaatetettu. Joku on pukenut niiden ylle hienommat hynttyyt kuin ne, joihin itse kuningas pukeutuu. Joku on funtsinut, että kellokukkasen muotoon sopii violettiin vivahtava sininen ja että kyllä ketun on tyylikkäintä olla punertavan ruskea, mutta laitetaanpa vähän tilkka valkoista hännänpäähän keventämään vaikutelmaa.

Luulen, että luovuuteen kuuluu aina jonkin verran leikkiä. Väreillä, muodoilla, yllättävillä ajatusyhdistelmillä. Olisiko mahdollista, että Luoja oli leikkisällä tuulella rakennellessaan luontoa ja sen kauneutta. Hän kulutti hommaan aikaa ja energiaa ihan huvikseen.

Ja kuulkaas, ainakaan minä en viitsisi koluta pellonpientareita, jos kaikki kukat olisivat keltaisia ja enemmän tai vähemmän saman muotoisia. Tylsää hommaahan se olisi. Tuhlailevan kauniissa luonnossa on paljon kivampi taivaltaa.

Ja onhan mahdollista, että kauneudessa jokin järkikin on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA


Jätä kommentti

Evankelista, runoilija ja kirjailija

Tätä kaikkea oli Hilja Aaltonen joka eli hyvin vanhaksi. Kuutisen vuotta yli sadan, muistaakseni? Laskemattomat ovat hänen kirjoituksensa, kirjansa, runonsa ja puhujamatkansa. Joku tuntee ja tietää ne paljon paremmin kuin minä, mutta on yksi runo jota hän kertoi äitinsä rakastaneen, tai ainakin se oli ollut hänen äidilleen tärkeä.

En tiennyt mikä hänen äitinsä sairaus tai vamma oli? Sen verran nuorempaa polvea Hiljan suhteen olen? Mutta se runo jota Hilja kertoi äitinsä rakastaneen on ollut minullekin –  nuoruudessani varsinkin  erilaisuuteni takia merkittävä. Olen usein ajatellut sen blogiini jossain yhteydessä kirjoittaa, mutta tullut sitten sen sisällön vuoksi aralle tunnolle. En tiedä kuinka syvä usko Hiljan äidillä oli, mutta Hiljan oma usko kantoi häntä loppuunsa asti. Silti hän uskalsi kertoa äidilleen tärkeästä runosta. Joka siis on V.A. Koskenniemen kirjoittama ja nyt siis tässä. Ei runomitassa, niin kuin se ei ole Koskenniemen kirjassakaan.

”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot. Askelen, kaksi sa luulet kulkevan rinnallas toisen, mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi, hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet ihmisen kaltaises – vierasta lämmititkin! Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää, kättä sa et, joka ei liukunut pois. Kylmä on ihmisen mieli ja kylmä on armahan rinta. Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton. Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan. Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa. Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, houreen, jok katoaa, kun sitä kohti sa käyt. Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot, yksin erhees kätket ja yksi kyynelees itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.”

Minullakin on ollut ystäviä jotka ovat tästä runosta tykänneet, jopa niin, että yksikin muisteli sen olevan Raamatusta.? Muutamia kertojakin sain hänelle siitä muistuttaa että se on vain runo. Kuvaa kuitenkin sellaisen ihmisen kokemusta ja sisäistä maailmaa, joka ei vielä ole henkilökohtaisessa/ sisäisessä maailmassaan, uskossa elävään Jumalaan. En minäkään enää uskoon tulemiseni jälkeen, n. 48 vuotta sitten, voi tätä runoa allekirjoittaa, sillä Elävä Usko poistaa yksinäisyyden ihmisen sisimmästä. Uskossa ihmisellä on aina sisäinen lepo ja varmuus siitä ettei tarvitse koskaan kokea olevansa aivan yksin ja hylätty.

Tunteet voivat kovissa elämän myrskyissä ja hylkäämisissä kyllä hetkellisesti myllertää sisintä. Mutta jos ihmiset jättävät ja hylkäävät, tai esim. tulee tällainen pandemia kuin nyt on, ettei voi lähimmäisiään lähestyä voivat tunteet olla ajoittain raskaat ja ikävät. Mutta tunteet ovat toista kuin Jumalan Sanan totuus ihmisen sisimmässä, se Voittava Voima joka Sanaan sisältyy

HÄN, JEESUS, sanoi lähettävänsä omilleen, ja kaikille jotka tahtovat vastaanottaa ”toisen puolustajan”, Pyhän Hengen olemaan meidän kanssamme elämämme loppuun saakka. Kaikissa vaiheissamme. Ja totisesti Hän On. Niin moni kärsivä kristitty on tästä ollut ja on todistamassa. Ei ole elämä helppoa, mutta ei voikaan olla. Kärsimys kuuluu tähän maailmaan, jokainen saa siitä osansa, kukin tavallaan.

Mutta meitä auttakoon ja lohduttakoon se että ” Hän oli kaikessa kiusattu kuten mekin, mutta ilman syntiä”! Ja jatko on tulkittavissa niin että tuo lause muistuttaa Vapahtajamme oloa kiusattuna ja sen vuoksi mekin voimme kiusaukset kestää. Vaikka se olisi ikävä ja yksinäisyyden kokeminen. Muistetaan Jeesusta Getsemanessa:” Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon!” Meillä on läpi Taivaiden kulkenut Jumalan Poika ja Jumala joka voi ja tahtoo meitä auttaa ja rohkaista. Yksi tämän rohkaisun muoto ovat toiset kristityt, iankaikkinen Jumalan sana ja psalmit! Ja vielä se Saarnaajakin lohduttaa että ”kaikella on määräaikansa” Kaikella!

Psalmi 66 kumpi käännös vaan ja psalmista 68 jakeet 10 ja 11


2 kommenttia

Ylpeys

Kesä on edennyt jo pitkälle heinäkuuta. Toipuminen talvesta ja alkukesän kiireistä sekä kuumuudesta on vienyt tovin. Kaikkea ei voi ”oksentaa” tänne, vaikka varmaan moni asia voisi olla rakennukseksi toisille, koska Jumala on kaikessa mukana. Olen aika levoton luonne ja pysähtyminen on välillä vaikeaa. Omien lasten kasvu aikuisuuteen on ollut melko rankkaa. Luopuminen on vaikeaa, vaikka yhteys heihin on hyvä. Ikävä on kova! Voin kuvitella millainen ikävä on taivaallisella Isällämme, joka päinvastoin kuin me maalliset isät, hän haluaa kerätä kaikki lapsensa turvaan omien kasvojensa alle. me maalliset isät odotamme että lapset lentävät maailmalle omien siipien varaan.

Olen huomannut kuinka kaiken alta paljastuu ylpeys, nyt kun on aikaa pohtia ja pysähtyä tutkimaan elämää. Huomaan kuinka tärkeää itselleni on tietyt asiat. Päästä puhumaan seuroihin ja majatalo-iltoihin. Saada oma nimi jonkun hengellisen staran viereen tilaisuuden mainokseen. Ylpeys, joka asuu minussa ja sinussa, estää usein meitä olemasta aito itsemme. Se vaikuttaa ihmissuhteisiimme ja tapaamme kohdata toisia ihmisiä.

Ylpeys estää myös ihmistä löytämästä suhdetta Jeesukseen. Koemme että olemme ihan hyviä ihmisiä. Emme ole tehneet mitään niin isoa syntiä ettemmekö kelpaisi Jumalalle näinkin. Jeesuksesta puhuminen on jotenkin noloa ja koemme että minun Jumalani riittää. Meille riittää sellainen Jumala, johon voimme itse määrittää suhteemme.

Raamatun Jumala ja Jeesus ovat kuitenkin yhtä, Ilman Jeesusta meillä ei ole iankaikkista elämää. Kysymys synnistä on haastava nykyihmiselle joka ei hyväksy syyllistämistä tai muutakaan persoonaan kohdistuvaa painetta. Kuitenkin joka ihminen on Jumalan edessä tasa-arvoinen. Jokainen on tämän maailman tahraama ja syntinen ja tarvitsee siksi Jeesusta!

Muistan kuinka lapsena selasin vihkiraamattua, joka oli äidin yöpöydällä. Se oli pelottava kirja ja Jumala vaikutti kauhistuttavalta. Lapsen mieli osasi poimia sieltä vain ihmiselle pelottavia asioita. Laki jyräsi kaiken alleen ja Jumala kosti synnin. Luulen, että moni ihminen kokee raamatun samalla tavalla. Synti ja syntisyys pelottaa ja siksi on turvallisempaa pysyä erossa koko kirjasta. Vasta kun ihminen tajuaa ja nöyrtyy Jumalan edessä tunnustamaan oman heikkoutensa, hän kykenee pyytämään Jumalalta apua. Vasta silloin Jumalan armo ja rakkaus paljastuu ihmiselle. Siellä missä synti on suuri on Jumalan armo voimallisin. Silloin Jeesuksen sovitustyö ristillä ja sen merkitys selviää ihmiselle ja raamattu paljastuukin rakkauden kirjaksi. Jumalan henki tulee suomentamaan ja selventämään raamattua ihmiselle joka kääntyy Jeesuksen puoleen.

Näin myös ylpeys väistyy ihmisestä, kun hän ymmärtää tarvitsevansa Jeesusta omaan elämäänsä. Nöyrtyminen Jumalan edessä ei ole nöyristelyä vaan tarpeen ja kaipauksen tunnustamista. Aivan kuin pieni lapsi ihminen saa kaivata ja ikävöidä isää. Oman heikkouden ymmärtäminen kääntyy vähitellen vahvuudeksi kun Jumalan henki asettuu ihmisen puolelle lohduttaen ja vahvistaen luottamusta siihen että Jumala on sittenkin rakkaus.