Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


14 kommenttia

Seurakunnan rakentaminen kuuluu kaikille!

 

Muutama päivä sitten sain masentavan tekstiviestin. Sen sisältö viittasi siihen, että toimintani omassa seurakunnassa olisi jotenkin epätervettä ja moitittavaa. Viestin lähettäjä ei ilmeisesti tiennyt tai ymmärtänyt, sitä mitä omassa luterilaisessa seurakunnassani tehdään ja mikä on oma roolini sen sisällä. Jäin miettimään, mikä on olennaista ja miksi pyrin olemaan kuuliainen omalle kutsulleni.

Olen itse ammatiltani luokanopettaja, en siis omaa teologin koulutusta. Olen kirkollisten muotojen ja kaavojen suhteen  melko liberaali mutta Raamatun sanoman suhteen melkoisen konservatiivinen ihminen. Miksi sanon ”melkoisen”? Ehkä siksi, että en ole teologi ja olen vuosien varrella tajunnut oman ymmärtämykseni rajallisuuden. Olen ”vain” ihminen.  Näen Raamatun Jumalan ilmoituksena, joka on kirjoitettu Juutalaisessa kontekstissa ja sen ymmärtämistä helpottaa Seemiläisen kulttuurin ja kielen ymmärtäminen. En kuitenkaan rajaa pois ystäväpiiristääni pois eritavalla ajattelevia ihmisiä vaikka pidänkin kiinni omista näkemyksistäni.

Raamatun opetus seurakunnasta kaikessa yksinkertaisuudessa mielestäni on se, että Jumala haluaa tuoda Jeesukseen uskovat ihmiset yhteen, jotta Jumalanvaltakunnan todellisuus voisi toimia ihmisten kautta. Raamattu on yhteisöllinen kirja. Jumala haluaa tehdä ihmiset seurakunnan kautta riippuvaisia toisistaan. Riippuvaisia rakkaudesta. Ei riippuvaisia siitä millaisia seurakunnan kokoontumisen ulkoiset muodot ovat.

Raamattu ei opeta siitä millainen klo 10 Jumalanpalvelus pitäisi olla tai millaisilla soittimilla sielä pitäisi soittaa. Raamattu opettaa meitä tulemaan yhteisen pöydän ääreen. Ateriayhteys on Raamatun kielessä syvin mahdollinen kuva ihmisten välisestä yhteydestä.

Luterilainen Jumalanpalvelus  lähtee siitä,  että  se tarjoaa ihmiselle armonvälineet kasteen- ja ehtoolisensakramenttien kautta. Ongelma on vain se, että kovinkaan moni kadunmies, olkoonkin, että kuuluisi kirkkoon, ymmärtää yhtään mitään siitä, mitä tuo lause pitää sisällään. Nykymuotoisen Jumalanpalveluksen toinen ongelma on se, että siitä on kuihtunut vuosistuhannen aikana sinne luonnollisesti kuuluvia asioita. Armolahjat, jotka ovat annettu välineiksi seurakunnan keskelle palvelua varten, on rationalisoitu kokonaan piiloon. Jumalanpalvelus on kuitenkin  keskeinen toimintamuoto jokaisessa luterilaisessa seurakunnassa ja Jumalan sana, elämän leipä on aina tarjolla jokaisessa seurakunnassa sunnuntaisin. Siksi messua tarvitaan! Mutta yhtä paljon tarvitaan seurakunnissa toimintaa, jossa rohkeasti lähdetään opettamaan sitä mikä on seurakunta ja mitä  merkitsee Jeesuksen opetus: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle”.

Tähän kaikkeen meidän seurakunnassa on vastattu pitämällä Majatalo-Iltoja. Iltojen keskeinen tavoite on tuoda ihmisiä seurakuntaan ja opettaa heille Raamattua. Pyhäjärvellä nämä illat ovat osa seurakunnan omaa aikuistyötä. Majatalo-illat eivät siis ole minkään pienen piirin puuhastelua vaan koko seurakunnan rakentamiseksi aloitettua toimintaa, joka ei ole poissa esimerkiksi Jumalanpalveluselämän kehittämisestä. Pyhäjärvi on naapurin esimerkin mukaan ottanut käyttöön Jumalanpalvelusryhmät ja ilahduttavan iso porukka on lähtenyt Majatalo-iltojen vastuuryhmään. Majatalon lauluryhmä on omien voimavarojensa rajoissa antamassa oman panoksensa Jumalanpalveluksiin. Kyseinen kuoro on myös pienryhmä, joka kokoontumisilla on oma tehtävänsä tuoda ihmisiä yhteen Jeesuksen luo.

Majatalo-illat ovat lähentäneet vuosien mittaan eri hengellisiä ryhmiä paikkakunnalla ja toiminta on aidosti luterilaista mutta myös aidosti yhteiskristillistä. Tämä on mahdollista kun työn keskuksessa on yksinomaan sanoma ylösnousseesta Kristuksesta ja kaikilla toimijoilla on yhteinen halu toimia yhdessä. Vaikka kaikki perustuu maallikkotoimintaan, suunnittelu tapahtuu yhdessä kirkkoherran kanssa ja hyväksytään kirkkoneuvostossa muun aikuistyön suunnitelmien mukana. On tärkeää että kaikki tapahtuu luottamuksen hengessä ja yhdessä tehden.

On väärin ajatella, että  majatalot tai muu seurakuntaa kokoava toiminta olisi hajottavaa toimintaa.  Meidän seurakunnassamme on ajatus, että jokainen saa tulla mukaan sellaisena kuin on. Tämä ajatus pitää sisällään niin vahvan hengellisen kutsumuksen saaneen kuin seurakunnasta vieraantuneen ihmisen.

Tälle ajalle tuntuu olevan tyypillistä, että vahva usko Jeesukseen ja raamattuun erottaa ihmisen perinteisestä luterilaisesta seurakunnasta. Tällaista ajattelua vastaan pitää taistella. Jos haluamme puolustaa seurakuntaa on meidän löydettävä yhteys ihmisten kesken ja kyettävä kunnioittamaan toistemme näkemyksiä uskosta ja seurakunnasta. Meidän rohkeasti elettävä todeksi Sanan kohtaa, ”Keskinäisestä  rakkaudesta heidät tunnetaan”

Saamani  tekstiviesti teki minut surulliseksi, koska sen lähettäjä ei ole ymmärtänyt miksi paikkakunnallamme ihmiset etsivät yhteyttä eri hengellisten ryhmien välille ja haluavat yhdessä rakentaa seurakuntaa. Meidän on etsittävä sitä mikä meitä yhdistää, ei sitä mikä erottaa.

 

Mainokset


3 kommenttia

Päivän hetkiä ja Ikuisuutta

Tänä aamuna heräillessäni minulla oli ikävä mutta tunsin olevani Jumalani sylihoidossa. Se sai minut herkistymään niin kuin aina kun Herra hoitaa lämmöllään ja ihmeellisellä läsnäolollaan. Se on ihmeellistä.
Olin kuin lapsi, sain kertoa hänelle kaipuuni joka koski aikaa jolloin vielä pääsin omin voimin metsään! On ollut liian paljon rauhattomuutta arjessani, kaipasin rauhaa ja vapautta, raitista ilmaa sieluni puhtaudeksi.

Metsä on ollut kirkkoni varhaislapsuudestani asti, ymmärsinpä sitä tai en, mutta metsän syli on ollut lepopaikkani. Kerroin silmät kostuen tuosta Herralleni. Melkein uskoen että vieläkin voisin metsään mennä, mutta tietäen ettei niin ole ja siirryin taivaallisiin, lapsellisesti uskoen että taivaassakin on raikas, vihreä ja tuoksuva metsä jossa on sekin autuus että saan vaeltaa siellä Herrani kanssa. Olisin ollut ihan valmis sinnekin lähtemään, kunhan vaan olisin päässyt. Kuvittelin, melkein näin ja koin kuinka me siellä vaihtaisimme ajatuksia yhteisymmärryksessä ja rakkauden ihmeellisessä vuorovaikutuksessa ja olisimme vain toisiamme varten, niin kuin olin lapsena kokenut.

Nousin aamuun. Se oli harvinaisen kirkas ja valoisa. Nautin lauantaipäivistä ne ovat tyttäreni ja minun vapaapäiviä, nimeltään ”oma päivä”. Silloin me kumpikin tahollamme rauhoitumme arjen paineista. Olemme siten rakentuneet että tarvitsemme omaa aikaa, edes tämän yhden päivän viikossa jolloin emme tapaa ketään, jos mahdollista.  Meille hiljentyminen on tärkeää ja irtiotto ihmissuhteista. Osan päivästä minä käytän sanan ääressä mietiskellen ja rukouksessa ja kaikessa sellaisessa joka minua ravitsee.

Yleensä aamuihini joka tapauksessa kuuluu katsoa ja kuunnella uutiset ja sää. Aamutoimillani toistin rutiinin. Näin pienen pätkän ohjelmasta ”Kiehtova Maailma” jaksoa, joka kertoi otsikolla ”Nomadien matkassa” Mongoliassa Gobin autiomaassa asuvista Nomadeista, paimentolaisista jotka elävät kovissa luonnon olosuhteissa. Jostain syystä koen suurta rakkautta mongoleja kohtaan (?) en tiedä miksi!

Olinko herkillä jo muutenkin, mutta itkin ja rukoilin Jumalaa siunaamaan noita paimentolaisia. Vaikutus oli että piti Yle areenasta katsoa ohjelma kokonaisuutena. Jos on pakko löytää selitys tälle ihmeelliselle rakkaudelle, niin voisihan se olla vaikka  että olen sisimältäni itsekin luontoihminen, yksinkertainen ja yksinkertaista elämää yhteydessä luontoon kaipaava, ja niitä jotka niin elävät, arvostava.

Ja mitä muuta aamussa oli. Katsoin päivän otsikot, olivatko yhtään jokapäiväisistä poikkeavat? Ilokseni olivat. Pyhäinpäivä oli hyvin esillä. Oli paljon kuolemaan liittyvää asiaa, suruun, saattohoitoihin yms. liittyvää. Hyvin koskettavaa. Erityisesti pidin fil.tri Mari Pulkkisen lainauksista väitöskirjastaan ”Surun Sylissä”. Hän käsitteli asiaa hyvin monipuolisesti, surua eri muodoissaan ja surun käsittelyä kun läheinen on kuollut. Surutyöstä hän vapauttaa surevat hienosti. Kaiken kaikkiaan kaikki hänen viisaat  ajtuksena kuolemaan liittyen ja kaikkeen muuhunkin suruun ja ikävään, olivat hyvin lohduttavia ja rakentavia.

Lyhenneltynä ja yleisesti minua kosketti ajatukset siitä että ”rohjettaisiin suostua suruun” ja että ”opittaisiin ajattelemaan ettei suru ole häiriötila, joka pitää pyyhkiä elämästä pois vaan – jossa on lupa olla. Eikä siitä ole kiire mihinkään. Kuolemankin surusta hän kirjoittaa ettei se lopu hautajaisiin, ja ennen kaikkea, ettei se kaikkien kohdalla elämässä lopu ikinä, on lupa surra ja ikävöidä.  Omana kokemuksenani suru ja ikävä muuttaa vuosien kuluessa muotoaan ja itselleni on ollut tärkeää että aika antaa sijaa ymmärrykselle ja anteeksiantamiselle. Aika vapauttaa vaikka ikävä jääkin. Saa olla.

Ajattelin käväistä vielä tänään pihalla istumassa ja sytyttämässä sinne kynttilän kun en hautausmaalle päässyt. Kun olisin ollut siihen valmis, oli jo tullut pimeä ja alkanut sataa.

Moninaisia ehdin ajatella ja Sanaakin lukea ennen kuin päädyin koneeni ääreen. Olen ajatellut mm. rukoilemista ja rukousvastauksia. –  Kuinka usein tunteekaan olevansa yksin, ettei edes Jumala kuule. Ja kuitenkin totuus on ettei Jumala ole kaukana yhdestäkään meistä. Monia lohdun ja rohkaisun sanoja, rakkaita psalmeja, uutta ja vanhaa testamenttia, hengellisiä lailuja, virsiä  on tähänkin päivään mahtunut. Tätä kaikkea on Jumalan iankaikkinen  ihanuus tässä ajassa, meille lohduksi ja voimaksi annettu: ” Kätteni hipiään minä olen sinut piirtänyt” Jes. 49:16.” Älköön teidän sydämenne olko murheellinen” Joh. 14:1 ja Ps.121:5 Herra on sinun varjelijasi, Herra on suojaavan varjosi sinun oikealla puolellasi” jne. Ja lopuksi..

Kun en katso tähän hetkeen vaan taaksepäin, näen totisesti kuinka hyvä ja suojeleva Herra on ollut. Ei minulta mitään puutu, kaikesta Hän on pitänyt huolen, sittenkin. Se saattaa kuitenkin tuntua ja näyttää niin jokapäiväiseltä ja arkiselta ettei sitä suurten anomisten ja uskossa toivottujen seasta huomaa. Jos nuo suuret antavatkin odottaa itseään tai eivät tässä ajassa toteudukaan, niin jäljelle jää rukous ”Tapahtukoon Sinun tahtosi” ja se jokapäiväinen leipä, arjen sujuminen, huonommin tai paremmin sen Jumalan viisauden mukaan kuin vain Hänellä on. On vain nähtävä että Jumalan kädet kantaa: ”Minun turvani on ikiaikojen Jumala, minua kannattavat iankaikkiset käsivarret”.

Monia ihaniksi tehtyjä runoja, lauluiksikin sävellettyjä tulvii mieleeni Raamatun kirjoitusten kera, kiitos Jumalalle! Jumalan Sana ei jää tyhjäksi, aina se ilahduttaa ja nostaa arjen yläpuolelle. Anne Mari Kaskisen runon ” Sinä olet aamuni Valo” jonka myös Petri Laaksonen laulaa ja vaikkapa virren 200 myötä, Jumalan rauhaa ja Herran siunausta meille kaikille. Ja erityisesti sinulle joka nyt ikävöit. Ja sinullekin joka kannat syyllisyyttä tai tuskaa läheisesi vuoksi. Jumala on armollinen kun käännyt Hänen puoleensa, Hän on armosta rikas, tahtoen auttaa ja vapauttaa ihmiset taakoistaan Hänen lepoonsa. Ole siunattu Jeesuksen nimessä!

 


7 kommenttia

Kiitollinen samarialainen

Pojilla oli hätä kädessä. He olivat hylkiöitä, spitaalisia. Piti pitää meteliä itsestään, että puhtaat ihmiset äkkäävät olla tulematta liian lähelle. Kaverit hankkivat sapuskansa, mistä sattuivat löytämään ja eipä ollut heillä kummoistakaan paikkaa, mihin päänsä kallistaisi.

Yhtenä päivänä muuan julkkis kulki spitaalisporukan läheltä. Sen verran spitaaliset olivat kartalla maailman tapahtumista, että näkivät mahdollisuutensa. Tuo on se mies, joka opettaa uudella tavalla ja hallitsee ihmeparantamisen taidon.

– Jeesus, mestari, armahda meitä! huusi koko sakki.
Jeesus ei monta sanaa heille vastannut.
– Menkää näyttämään itsenne papeille.

Just joo, täysin tolkuton edotus. Tässä me ollaan, yltä päältä saastuneita. Ja pitäisi lähteä pappien silmien eteen. Papeille voivat näyttäytyä vain puhtaat. Mutta tässä me yhä täysin saastuneita. Spitaaaliset pulisivat keskenään aikansa, äänenpainot olivat pettyneitä ja äkäisiä. Mokoma lööppijulkkis, ihmettä ei tapahtunut. Jos tästä nyt pappilaan lähdetään, niskaan tulee tulta, tulikiveä ja pari tonnia tiiliskiviä taivaasta. Ja mikä pahinta, naurua ja pilkkaa. Ei, on täysin järjenvastaista lähteä pappien eteen tämän näköisinä.

Sitten yksi muisti seikan, jonka oli kakarana oppinut:
– Entäs jos sittenkin mentäisiin. Pitihän Joosuankin astua jokeen, ennen kuin kuiva tie joen yli aukesi.

Jengi oli kaukana yksimielisestä, kun askelet suuntautuivat kohti pappilaa. Mutta kappas hei, ihme tapahtui, matkalle he puhdistautuivat. Papit ehtivät kiireidensä keskeltä vilkaista ryysyläislaumaa. Kyllä, melkoisen haiseva porukka, mutta spitaalista ei tietoakaan.

Miehet olivat aivan uudesti syntyneitä. Pari lähti kotiinsa, neljän jengi lähti bilettämään. Pari lähti etsimään duunia…

Seuraavana aamuna yksi kymmenestä etsi Jeesuksen ja kiitti tätä täydestä sydämestä, polvet syvällä tienposken pölyssä.

– Eivätkö muut puhdistuneet, missä muut yhdeksän ovat? kysyi Jeesus.
– En minä muista tiedä. Sen vain tiedän, että minä, joka olin spitaalinen, olen nyt puhdas.

Tämä yksi oli se, joka oli spitaalisporukassakin ollut syrjäytynyt. Hän oli samarialainen, vääräuskoinen, väärämurteinen.

– Nouse ja mene, uskosi on parantanut sinut, sanoi Jeesus samarialaiselle.

Tarina ei kerro, miten muille kävi. Rivein välistä voi lukea, että muut yhdeksän eivät kuitenkaan olleet parantuneet. Kuin korkeintaan pinnalta. Kymmenennen usko paransi. Sen samarialaisen.

Luuk. 17: 11–19


4 kommenttia

Ihmeellinen Armo

Minua ovat aina siunanneet Tapion tekstit tällä ”taivaalla”. Tässä viimeisimmässäkin sen rehellisyys ja aitous. Eikä hän ole koskaan muuta ollutkaan, ihminen ihmisenä, mutta myös Jumalan lapsena. Erityisesti kosketti kärsimyksen ja kaiken ikävän, mikä meitä ihmisiä täällä ajassa kohtaa muuttuminen seurakunnan yhteydessä ilon ja riemun kyyneliksi. Kuinka totta se onkaan.

Tapamme mukaan olimme tyttären kanssa tänään kotialttarimme keittiön pöydän ääressä tarkoituksenamme alkaa rukoilla. Jotenkin vaan tuntui niin vaikealta. Pyysin ottamaan Raamatun – Jumalan Sanan avuksemme. Yksi psalmi ei riittänyt nälkä kasvoi syödessä, kolmannen jälkeen tuli jo itku.  Minulle kyyneleet ovat Pyhän Hengen merkki. Jumala on uskollinen ja armosta rikas. Silloinkin kun ihminen on omasta syystään penseä.

Kun tytär lähti tunnelma oli toinen kuin hänen tullessa. Maailman myrskyt ja toivottomuus eivät olleet enää mieltä painamassa. Meidät nostettiin, kiitos Jumalalle.

Jäin lukemaan tätä kallista hunajan pisaraa Raamattu Kansalle käännöksestä Jesaja 65 . ” Minä olen suonut niiden etsiä minua, jotka eivät minua kyselleet, niiden löytää minut, jotka eivät minua etsineet. Kansalle, jota ei ole otettu minun nimiini, Minä Olen sanonut:” Tässä minä olen, tässä Minä Olen!”

Luvun 65 otsikko on Pelastus ja kadotus. En ole teologi, niin kuin kaikki tietävät, mutta minä käsitän tässä tarkoitettavan meitä jotka emme ole valittuja niin kuin juutalaiset, tuo Jumalan kansa. Ja ehkä niitäkin jotka eivät Jumalaa ota vastaan, hänen kutsustaan huolimatta.? Koko luku on lukemisen arvoinen mutta erityiseti minua siunaa otsikon ”Uudet taivaat ja uusi maa” jakeet, jotka viittaavat mm. ilmestyskirjaan (21:1) Ainakin tässä käännöksessä jakeet ovat kertakaikkiaan siunaavat! Tässä vaiheessa käyn myös ilmestyskirjan sivuilla, voi kuinka voisinkaan kuvata sitä sisäistä riemua jota tunnen?! Eikä ole ensimmäinen kerta.

Ehkäpä Jesajan jakein:” Katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta (halleluja) eivätkä ne enää nouse mieleen. Vaan te saatte iloita ja riemuita iankaikkisesti siitä, mitä minä luon. Sillä katso, riemuksi minä luon Jerusalemin, iloksi sen kansan. Minä riemuitsen Jerusalemista, minä iloitsen kansastani. Ei siellä enää kuulla itkun ääntä eikä valitusta”! jne..

Aivan mahtavaa ja niin lohduttavaa, ettei, todellakaan sanotuksi saa! Uusi Jerusalem tulee olemaan kaikkien Herraan uskovien ja Häntä, Jeesusta, odottavien Pyhä Kaupunki, niin ole ymmärtänyt! Ja niin uskon, sinne pääsen Jumalan Armosta Kristuksen tähden sitten minäkin! Kiitos Jumalalle.

Tämän lisäksi luin kirjeitä seurakunnille. Sardeen ja Filadelfian. Sardee saa vakavan sanoman ja kehotuksen tehdä parannusta. Seurakunnan koko tila on Jumalan tiedossa ja siellä on niitäkin jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan ja heille sanotaan että saavat valkeat vaateet joihin heidät puetaan ja ettei heidän nimeään pyyhitä elämän kirjasta vaan Jeesus tunnustaa hänen heidän nimensä isänsä edessä ja hänen enkeliensä edessä, ja vielä sanotaan:” Jolla on korvat, se kuulkoon mitä Henki seurakunnille sanoo”!

Kaikkein kaunein kirje on Filadelfian seurakunnalle.
En ihmettele että pääkaupungissamme on Filadelfia niminen seurakunta jossa aikoinaan 70-80 luvuilla tapahtui suuria! Siitäkin voisi kirjoittaa. Mutta Sanaan.

Tämän seurakunnan enkelille sanotaan Jumalan antavan sille Saatanan synagoogasta niitä jotka sanovat olevansa juutalaisia, mutta eivät ole ja kuinka heidät pannaan tulemaan kumartaen seurakunnan eteen ymmärtääkseen että Jumala rakastaa tätä Filadelfian seurakuntaa.? Muutama jae ja sitten lupaus:” Minä tulen pian, pidä kiinni siitä mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi kruunuasi. JA…..

Joka voittaa, siitä minä teen pylvään Jumalani temppeliin, eikä hän koskaan enää lähde sieltä ulos. Minä kirjoitan häneen Jumalani nimen ja Jumalani kaupungin nimen, uuden Jerusalemin, joka laskeutuu taivaasta minun Jumalani luota, ja oman uuden nimeni!”
Usi nimi ilm.2:17 ..” Sille joka voittaa, minä annan salattua mannaa ja valkoisen kiven ja siihen kirjoitetun uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin sen saaja”.

Sinä päivänä kun kaikki tämä tapahtuu emme menneitä muistele, emme itke kuin korkeintaan ilosta vaan olemme kokonaan uusia, vailla kuormia, kaipuuta, pettymyksiä, ikävää kaikikinaista vajavuutta ja yksinäisyyttä. Silloin olemme todellisesti yhtä, me kaikki jotka Jumala on lapsikseen ottanut! Ja kaiken tämän jälkeen ilmestyskirjan luvut 21 ja 22. Jotka tässä käännöksessä päättyvät sanoihin:” Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa!”

Herran Jeesuksen, Jumalan Pojan ja Jumalan, Maailman Vapahtajan Armo, olkoon meidän kaikkien kanssa, niin tässä elämässä kuin tulevassakin! Ja etenkin tässä!

”Ihmeinen Jeesus, Kuningas Herra, Eloni annan käsiisi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina, Verellä ostit vapaaksi mun.
Synnit on poissa, ihmeiden ihme! Saastainen lunta valkeempi on. Jeesus on sielun valtias suuri. Kiitos nyt Hälle kaikukohon.
Sinua Jeesus, seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi. Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee, Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun, Ylistän Herraa mä ainiaan.

Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni. Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Sinulle soikoon kiitokseni!”


1 kommentti

Minä olen heikko

Tänään on jälleen seurakunnassamme Majatalo-ilta. Olemme järjestäneet niitä nyt yhdeksänä vuotena ja ensi syksynä vietämme kymppisynttäreitä. Majatalon isännyys on langennut minulle, vaikka aluksi suhtauduin siihen melko nihkeästi. Ajatus edessä olemisesta ja vastuunkantamisesta niin isosta asiasta pelotti. On eri asia seisoa luokan edessä kuin seurakunnan edessä. Molemmissa on valtava vastuu, mutta jollain tavalla ajatus omasta heikkoudesta ihmisenä Jumalan edessä nosti kynnystä. Nykyään se lohtu ja hyvä mieli jokaisen Majatalo-illan jälkeen saa minut jatkamaan iltojen vetämistä.  Idea Majatalo-illoista on peräisin Simojoen Pekalta ja hän on kannustanut meitä alusta asti.

Kannustimena on ollut näky seurakunnasta toimivana ihmisten muodostamana yhteisönä sen sijaan, että seurakunta nähtäisiin jonkilaisena kirkon palveluorganisaationa, jossa työntekijät vastaavat kaikesta toiminnasta. Kirkko ei ole laitos vaan elävä yhteisö. Kirkkon pitää elää ja hengittää samaan tahtiin kuin ympäröivä yhteiskunta ja sen muodostaman Kristusruumiin tulisi kuvastaa Jumalan todellisuutta maailmalle. Toivoa ja Jumalan rakkautta.

Luin aamulla Risto Santalan kirjaa Pieni astia Pyhässä maassa. Kirja kertoo siitä suuresta menetyksestä, joka kohtasi Santaloiden perhettä Pyhällä maalla, kun heidän seitsemänvuotias poikansa menehtyi pitkän sairauden jälkeen. Kirja nostaa iankaikkisuus näkökulman ihmiselämän keskiöön. Ilman iankaikkisuutta ihmiselämän perspektiivi kutistuu olemattomiin ja horisontin taakse purjehtiva elämän laiva katoaa pysyvästi.  Jumalan todellisuus, Jumalan valtakunta ja sen vaikutus tässä ajassa lakkaa olemasta. Henki on poissa.

Iankaikkisuus ja sen tavoittaminen muuttaa kuitenkin koko elämän merkityksen.  Kuoleman vallan murtuminen Golgatalla vapauttaa ihmisen elämään ja palvelemaan täysillä ilman kuristavaa kuoleman pelkoa. Menetyksestä ja kuolemasta tulee voitto. Suru ja itku saavat merkityksen, kun kuolemasta tuleekin kotiin ja perille pääsemisen juhla.

Jeesus itkee Raamatunlehdillä kolme kertaa. Joka kerta hän itki rakkauden tähden. Kun Pietari itkee raamatussa, tekee hän sen katkerana ja pettyneenä itseensä. Kuinka usein meidän itkumme on tuota pettyneen Pietarin katkeraa itkua, joka katsoo sisäänpäin, ihmiseen itseensä. Siihen pimeyteen, jossa ei  ole valoa.

Minäkin itken usein omaa itseäni. Pettymystä siihen kaikkeen  mitä minussa on. Rakkauden puutetta ja voimattomuutta.  Minusta itsestäni ei löydy kuin alkuja pettymyksille. Jopa rakkaus sisältää ihmisellä pettymyksen siemenen. Lopultakin meissä kaikissa on vain pohjatonta kaipuuta, jonka tahdomme täyttää jollain ja kun kaipuumme ei täyty, jää jäljelle itsesääli. On todettava, että suurimmankin onnen ja riemun jälkeen ihmiselämä antaa palkinnoksi vain kärsimystä. Tämän kaiken toteaminen vetää maton alta ja paljastaa lopulta sen miten heikko ihminen olen.

Kun Jerusalemin temppeli valmistui Salomon toimesta oli sen keskellä pimeä ikkunaton huone. Jumalan asuinsija ja kaikkein Pyhin. Jumala kertoo  sen kautta meille, että hän kohtaa ihmisen pimeydessä. Hän kohtaa ihmisen heikkoudessa, sielä missä katkera itku saa lopultakin lohduksen. Kun valo ja rakkaus saa voittaa pimeän ja katkeruuden.

Me uuden liiton ihmiset olemme Jumalan temppeleitä. Ilman Jeesusta sydämemme, kaikkein pyhin, on vain pimeä huone. Mutta kun avaamme sydämen Jeesukselle ja henkemme tavoittaa iankaikkisuuden ja toivon perspektiivin, muuttuvat elämämme itkut rakkauden kyyneliksi. Pimeys ja heikkous antavat tilaa Jumalan valolle ja voimalle.

Seurakunta on paikka tätä kaikkea varten. Se kaikki hyvä, jota varten Jumala loi kaiken, kiteytyy Seurakunnassa. Seurakunnassa Jumalan Pyhäksi tekemät heikot ihmiset kokoontuvat yhteen vahvistamaan itseään ja palvelemaan Jumalaa ja toisiaan.

Siksi, kun olen heikko, saan olla ja  elää seurakuntani yhteydessä. Uskoni on samanlaista kuin Pietarin usko veneessä. En itse kykene kiipeämään veneen reunan kävelläkseni Jeesuksen luo yli mutta voin sanoa Jeesukselle, että hän pyytäisi minut luokseen.

 


6 kommenttia

Suuri Pyhä Kuolematon

Koko tässä tulevalle tekstille olisi ollut toinenkin nimivaihtoehto, ehkä kolmaskin.
Aloitan kuitenkin tällä joka jo illalla oli mielessäni.

Sain nimittäin ilon ja kunnian olla kutsuttuna vertaansa vaille osoittautuneessa juhlatilaisuudessa. Elin sen intensiivisesti hetkestä hetkeen ja vasta jälkeenpäin kokosin ajatuksiani kaikesta tapahtuneesta.
Juhlaan osallistuneet olivat kuin pienoiskuva koko maailmasta. Tila ei ollut suuren suuri vaikka kansaa oli paljon, pienistä isoihin, nuorista vanhoihin. Oli uskovia ja uskomattomia. Ohjelmaa esitti Virolainen puhallinorkesteri ja Afrikkalaisten naiskuoro omassa osuudessaan laulua. Kaksi nuorta naista tanssivat äärettämän kauniisti ja pyhästi valkeissa vaatteissaan hengellisen laulun. Oli maallisia puheita ja taivaallisia.

Ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa ja esittivät parastaan. Ohjelman laatija minuuttiaikatauluineen oli itse juhlan kohde ja sankari. Hän oli suunnitellut tilaisuuden  tietoisesti sellaiseksi että nekin, jotka mahdollisesti olivat vieraita kirkkotilalle ja kristinuskolle tulisivat kosketuksiin elämämme kalleimman asian  kanssa. Kristuksen Jeesuksen tuntemisen ja elävän kosketuksen. Todistaminen ja evankelioiminenhan tavalla tai toisella, ovat tärkeimmät armolahjat  Jumalan tahdon toteutumiseksi mahdollisimman monen ihmisen kohdalla.

Eikä ainoastaan armolahja vaan käsky mennä kaikkeen maailmaan ja kertoa ilosanoma. Siitä huolimatta että jokaisella Jumalaan uskovalla onkin aivan oma tehtävänsä, armolahjansa jota hänen tulee toteuttaa!

Eikä tarvinnut kuin ensimmäiset sävelet puhaltimista kun koin Pyhän Hengen murtavan Läsnäolon! Ja uskon etten ollut suinkaan ainoa. Vain Jumalan läsnäolo teki juhlasta niin juhlan ettei sanat riitä muuhun kuin tuohon otsikkoon!

Ajattelin iltaan myöhään ihmisiä jotka tilaisuudessa olivat. En usko kenenkään täysin samanlaisena lähteneen pois kuin tuli. Toisaalta mietin millaisista olosuhteista kukin lähti juhlaan ja kuinka moni palasi samoihin olsuhteisiinsa, ja tällä tarkoitan jokaisen henkilökohtaista elämää. Jostain elämän tilanteesta lähdettiin ja johonkin palattiin. Kuinka kauan juhla kesti paluun jälkeen, vai peräti alkoi!?
Pääsikö Suuri Pyhä Kuolematon läpi? Rukoilen sitä niin. Rukoilemalla rukoilen koska olen juuri lukenut kirjan rukoilemisesta.

Tunnustan että minulle Raamatussa on joitakin kipeitä kohtia, aika useitakin, joita olen yrittänyt siedättää itseeni sopiviksi. Ja kun ne tekevät kipeää olen vain rukoillut että ymmärtäisin olenko oikein ymmärtänyt? Ne ovat sotineet mieltäni ja jotain syvää sisimpäni totuutta vastaan. Olen tyytynyt siihen että olen huono tai tyhmä.

Tartuin varoen leif Andersenin kirjaan ”Rukoilinko riittävästi” alaotsikko ”Rukouksen pettymyksiä ja iloja”. Olen lukenut uskossaoloaikani, yli 44 vuotta, ja jo sitäkin ennen lukemattomia kirjoja uskomisen alueelta, mutta olenko viisastunut? En tiedä, mutta nyt sain avun. Vapauduin itsesyytöksistä, mutta minun pitää opetella uutta ajattelutapaa. Jumalan Tahdon mukaista rukousta; Tapahtukoon JUMALAN tahto! Ei minun.
Kirjoittaja on Tansakalainen pappi ja Seurakuntatiedekunnan raamatunopettaja, tätä ennen luin häneltä erään toisen pienen kirjasen joka ”herätti” minut uudenlaiseen ajatteluun.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä ettei siltikään kukaan ihminen ole yksin oikeaoppinen, ei myöskään mikään kirkko, ei kukaan pappi eikä herätysliike. Me olemme täydellisiä ymmärryksessä vasta, kun muutumme lopullisesti uusiksi. Jumala yksin on Suuri Pyhä ja ikuisesti ollut kuolematon, jota me emme vielä ole.

Ja vielä se toinen otsikko. ”Autuaita ovat yksinkertaiset”.

Katselin tänään 1.10 tv  jumalanpalveluksen joka kosketti sydänjuuria myöten. En nähnyt mistä se tuli, mutta se oli kehitysvammaisille ja-vammaisten järjestämä! Itkin koko ajan. Kuinka tosissaan he olivat kuinka kauniisti heille sovitettu koko palvelus oli ja kuinka paljon se ”terveiltä” vaati…nöyryyttä! Tunsin kuinka Jumala on Rakkaus! Suuri Pyhä Kuolematon! Voi, meitä jos luulemme jotain olevamme, voi meitä jotka emme pysty uskomaan lasten kaltaisesti, voi meitä älyniekkoja, itsemielestämme viisaita! OI Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit, ARMAHDA MEITÄ! Armahda meitä.

Lopuksi minulla on vielä mielessä psalmi 139 Herra Sinä tunnet minut! Ja luettelo Leif Andersenilta:

”Jeesus joka istuutuu meidän joukkoomme sellaisena persoonallisuutena, sellaisena huolenpitona ja sellaisena rakkautena, jotka tekevät kaiken meille uskottavaksi: Hän tulee luoksemme ihmisenä, ihmisen hyvyydessä. Sitten hän havainnollistaa tätä hyvyyttä meille vuosikausia juuri sellaisella tavalla, joka vaikuttaa ihmisiin voimakkaimmin:

Hän itkee itkevien kanssa, seisoo ystävän haudalla ja itkee.
Hän tuntee sääliä nääntyneitä kohtaan. Hän lohduttaa pelkääviä. Hän on halveksittujen ystävä. Hän antaa anteeksi syyllisille eikä tuomitse heitä. Hän kärsii epäoikeudenmukaisesti. Hän kärsii niiden puolesta, jotka pilkkaavat häntä. Hän kuolee niiden puolesta, jotka tappavat hänet.

Kertaakaan Jeesus ei luovuta. Kertaakaan hän ei moiti katuvaa mistään. Ketaakaan hän ei puhu kovin sanoin murtuneelle. Sitten jeesus sanoo, niin että se kaikuu halki kaikkien vuosisatojen ja tukahduttaen kaiken melun ja monien, monien ihmisten epäonnistumisen ja itkun: Avatkaa silmänne! Juuri tällainenhan minä olin. Sellainen  on Jumala. Minä itse olen se Jumala, jota te kaipaatte!”


1 kommentti

Mennyt, oleva, ja tuleva

Liian paljon, liian varhain, lapsena järkkynyt.Vuodet eivät myöhemminkään helpolla päästäneet. Nytkin hän oli ollut pitkään hätääntynyt ja huolissaan. Tuntenut itsensä täysin voimattomaksi.
Eräänä aamuna hän heräsi ihmeellisessä tyyneyden tilassa. Hän ymmärsi ettei jaksanut enää. Oli pakko luovuttaa. Hän ei voinut saada asioita muuttumaan. Hän ei pysty kannattelemaan elämää, sen tekee aivan joku toinen. Suurempi, mahtavampi. Sinä aamuna hän aloitti hitaasti, ei jaksanut suorittaa.

Vain yksi oli sinä aamuna sama. Pihlajapuu!
Se oli keväällä ollut täydempi kukista kuin koskaan ja se kantoi nyt hedelmää. Jokainen oksa oli punaisenaan marjoja. Se toi verenpunaisin marjoin, huolienkin täyttäminä aamuina, iloa ja rauhaa. Pihlajapuu oli kuin aamurukous. Se oli sitä myös päivällä ja illalla. Se oli hänen Elämänpuunsa.

Edellisenä iltana oli pitkästä aikaa ollut myös mahtava taivas. Hän ei koskaan ollut lakannut katselemasta iltataivaita vaan katseli niitä kaikkina vuodenaikoina. Kaikista niistä ikkunoista jotka hän oli läpikäynyt! Oli niitä katsellut pienestä pitäen, ikävöinyt ja ajatellut Jumalaa ja enkeleitä. Ikkunat taivaineen olivat hänen lohtunsa ja selviytymisensä apu.
Mutta hän oli oppinut tuntemaan myös Elävän Sanan.

”Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilassa, sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa!”

”Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: Iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon, Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa”!

Henkilökohtaisesti minun on helpompi jaksaa kiittää kuin iloita – joka tilassa. Kun aloitan kiittämällä Pyhä Henki, pääsee olosuhteitteni läpi ja yläpuolelle.  Kiitän Jeesusta joka on elämäni Herra olosuhteistani huolimatta.
Paavali jatkaa siteeraamassani luvussa:
” Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa”. Se on totta, heti kun lakkaa katsomasta itseensä ja mahdottomuuksiinsa, niin vaikeaa kuin se onkin.
Totta on kuitenkin myös että murehtiminen ja huolehtiminen vievät ilon. Tekevät heikoksi. Kuinka ilman Jumalan Sanaa jaksaisikaan, sitä en ymmärrä. Jumala varjelkoon ettei koskaan tarvitsisikaan!

Vaikka pihlaja on kaunis ja lohdullinen, vielä kauniimpi on ikuisesti kuihtumaton  Elämänpuu:
” Ja Hän näytti minulle elämän veden virran, joka kirkkaana kuin kristalli juoksi Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Keskellä sen katua ja virran molemmilla puolilla oli Elämänpuu joka kantoi  kahdettoista hedelmät, antaen joka kuukausi hedelmänsä, ja puun lehdet olivat kansojen tervehtymiseksi”.
Sitä puuta ei tarvitse katsella tautivuoteilla ikkunasta, vaan se eletään – ikuisesti. Kiitos, kunnia ja ylistys Jumalalle.!