Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Kaksi kalaa

kaksi kalaa

Lapset pakertavat luokassa matematiikan kokeen parissa. Syksyn ensimmäinen iso koe nostaa ilmaan jännityksen huokailua ja ähinää. Nyt mitataan onko kaikki asiat ymmärretty ja osataanko opittua soveltaa käytäntöön. Koulu ei tänä aamuna ollutkaan kaikille kiva paikka tulla.

Koulussa mitataan oppimista ja arvioidaan työn laatua. Opettajan rooli kasvattajana poikeaa tässä muiden kasvattajien työstä. Mutta ketä varten tuo mittaaminen tapahtuu?

Pieni oppilas ei aina ymmärrä ketä varten hän koulutyötä tekee. Usein opettaja joutuu patistamaan ja houkuttelemaan lasta opintielle. Vaikka opetussuunnitelmat muuttuvat ja käsitys oppimisesta tarkentuu ja muuttuukin, niin arviointia koulussa tarvitaan aina.

Olen tämän syksyn aikana elvyttänyt vanhaa harrastustani, perhokalastusta. Joen rannalla on ollut aikaa pohtia ja miettiä asioita kaikessa yksinäisyydessä. Tuijottaessani perhon rauhallista uintia virrassa on myös ajatukset saaneet lipua omaa tahtiaan ja aina jokin kirkkaampi oivallus on pysäyttänyt ajatuksen virran pohtimaan asiaa tarkemmin.

Opetuslapsista useampi oli ammatiltaan kalastaja. Siksipä ei ollut mikään yllätys, että että yksi raamatun suurimmista ihmeistä liityi kalaan. 5000 miehen ja ties kuinka monen naisen ja lapsen ruokkiminen tapahtui arkisilla eväillä, kahdella kalalla ja viidellä leivällä.

Jeesuksen läsnäolo oli niin vangitsevaa ja puoleensavetävää, että ihmiset unohtivat ilmeisesti ajankulun ja nälän. Kun ilta sitten saapui, kaikki havahtuivat nälkään. Opetuslapset järkeilivät nopeasti, että olisi viisasta heittäytyä vieraanvaraisuuden varaan ja mennä lähiseudun taloihin tai jopa ostaa ruokaa ihmisille, kun Jeesus kehoitti opetuslapsia ruokkimaan kaikki ihmiset. Mutta tuskinpa kukaan olisi kuollut nälkään, vaikka kaikki ihmiset olisivat kävelleet kukin omaan kotiinsa syömään.

Jeesus toimii odottamattomalla tavalla. Hänelle riitti se mitä opetuslapsilla oli. Kaksi kalaa ja viisi leipää. Enempää ei tarvittu, sillä loppu tuli Jumalalta. Jeesus rakasti jokaista läsnäolevaa ihmistä ja sääli heitä. Pian ihmiset olivat syömässä ja tähteitäkin jäi. Tämä on Jumalan tapa toimia tänäänkin. Hänelle riittää se mitä ihmisellä itsellään kulloinkin on. Hän ei vaadi yhtään enempää.

Kun minä opettajana kannustan ja pusken oppilaitani eteenpäin, jotta heidän elämänsä voisi olla tulevaisuudessa helpompaa, joudun arvioimaan ja arvostelemaan heidän tuotoksiaan. Antamaan arvosanoja, jotta heille syntyisi kuva mitä on opittu ja mitä pitäisi vielä ehkä harjoitella. Näin lapset vähitellen oppivat elämän tärkeitä taitoja lopulta auttamaan itse itseään.

Jeesus opettajana toimii aivan eri periaatteella. Hän ainoa vaatimuksensa on että saapuisimme paikalle. Hän antaa sitten eväät elämälle. Meidän ei tarvitse ansaita tai ponnistella saavuttaaksemme hyviä arvosanoja Jeesukselta. Kun minun näkökulmani kasvuun on tässä ajassa. Jeesuksen näkökulma kasvamiseen on iankaikkisuudessa.

Lestijoen yläjuoksun kalastuslupa sallii kahden lohen ottamisen yhdellä luvalla. Kalareissuja on kertynyt useampi ja kalojakin on tullut. Useampi kala on päätynyt ystävieni ruokapöytään. Kalastamisen ilo on monikertaistunut antamisen myötä. Jotain samaa on Jumalan valtakunnassa. Rakkaudesta luotuaan kohtaan Jumala haluaa antaa meidän elämäämme hyvää. Joskus se hyvä tulee kuitenkin kasvamisen ja kasvukipujen kautta. Mutta silloin kun Jumala päättää ja näkee parhaaksi kahdesta kalasta riittää särvintä jaettavaksi niin monelle kuin on nälkäistäkin.

 

Mainokset


3 kommenttia

Suuri, suurempi, suurin

Me ihmiset tunnumme automaattisesti mittailevan toisiamme. Vaikka olisi jo elämänkokemustensa ja asenteensa kautta todennut, että vaikea on toista ihmistä määrittää – ja laittaa yksilöitä tärkeysjärjestykseen, niin sitä tulee silti tehtyä. Lienee luontaista selviytymisvaistoa. Sitä mittailee ympärillään olevia ja joskus myös lyhyemmin elämäänsä sivuavia ihmisä, ovatko nämä itselle hyviä kanssakulkijoita. Ja kukapa ei haluaisi sen lähimmän ihmisen olevan suuri – henkisesti, voimassaan ja turvallisuudessaan sekä hengellisesti. Joku johon voi luottaa, jonka käsivarsi kannattaa silloinkin, kun oma vaellus ontuu.

On ymmärrettävää, että me kristitytkin seulomme ympäristöämme, kanssakulkijoita. Mitä suurempi vimma saada nähdä Jumalan valtakunnan toteutuvan nopeasti maan päällä, sitä suurempi kiusaus ohittaa hitaammat, keskeneräiset, omasta näkökulmasta.. noh, uskossaan heikot. Jos tähän vimmaan on lähtenyt ilman, että on antanut oman luonteensa ja heikkojen kohtiensa seuloutua armossa, kiusaus mittailla toisia ihmisiä inhimillisten mittapuiden mukaan on suurempi. Joskus tästä vimmasta käsin tulee tönittyä muita etäämälle rakkauden lähteestä, vaikkei se olisi tarkoituksellista.

Seistessämme rinnakkain näemme toisemme omasta näkökulmastamme. Joku on päätään pidempi muita, toinen niin pienen ja mitättömän näköinen, että liki hukkuu joukkoon. Kun Jumala katsoo meitä, hänen näkökulmansa on meille tavoittamaton. Jos hän katsoo meitä korkeuksistaan, olemme kaikki pienten muurahaisten kaltaisia, samanlaisia. Jos hän katsoo meitä sieltä missä syvyys on syvintä, olemme kaikki yhtälailla elämän murjomia, taakoitettuja ja haavoitettuja, kuljemme ryteiköissä, joista emme omin avuin selviäisi. Jos hän katsoo meitä olemuksestaan käsin, joka on rakkaus, olemme suunnattoman kallisarvoisia, mittaamattoman rakkaita, jokainen yhtä tärkeä, niin tärkeä, että Jeesus kuoli ristillä jokaikisen tähden.
Antoi henkensä, jotta emme nujertuisi rikkomustemme ja pimeyden muserruksen alle. Hän toi meille anteeksiannon ja suojan. Hän kykenee katsomaan meitä koko näkökulmiensa kirjosta yhtaikaa. Hän näkee paljon laajemmin ja syvemmin kuin kykenemme koskaan hahmottamaan. Koska hän on suurin ja mittaamaton. Myös rakkaudessaan, armossaan ja hyvässä tahdossaan meitä kohtaan.


7 kommenttia

Varjosta Valoon

Englannin vanha kuningatar, Elisabeth, joutui eräästä perheensä vuodesta toteamaan että se oli ollut kauhea. Sellaista voi tapahtua. Voi joutua toteamaan jostain ajasta/joistain ajoista että on ollut, jos ei kauheaa, niin ainakin vaikeaa. Kauheinta on jos, ja kun, uskovana ei enää käsitä miksi kaikki paha kasaantuu yhdellä kertaa Elämää rajoittamaan.? Näissä vaiheissa tulee sekä lohtu että kiusaus Jobin ”postista”.

Pahinta on pimeys ja kipu. Vaikka pyrkii elävää Jumalaa kohti, tunteeksi jää  ettei häntä saavuta. Tietäen kuitenkin että tunne ei ole totta. Joutuu kuitenkin kamppailemaan pimeässä itsensä kanssa, tuntien olevansa hukassa/ eksynyt/ hävinnyt kaikilta ja kaikkialta.  Siihen tulee vielä öisin kiusaaja myötätuntoisena kertomaan että, kiroa Jumala ja kuole, sehän lukee raamatussakin. Kuolema on parempi kuin kivulias ja mahdoton elämä. Katso nyt itseäsi!

Vanha virsikin nousee mieleen, ihana virsi: ”Rakkahin Jeesus, miks viivyt sä vielä. Raskas on kulkuni maisella tiellä. Saavu ja milloinka tahtosi lie. Kärsivä kulkija kotihin vie. Oi saavu Jeesus…”

Kaikkivaltias ja armollinen Jumala kuitenkin valvoo.

Johdatuin, epätoivoisesti lohtua hakiessani, erään tavallisen päivälehden sivuille. Löysin sieltä erään papin ja hänen kirjoittamiaan saarnoja. Voi sen kai sanoakin kuka? Hän on Pieksämäen seurakunnan pappi Mika Riikonen.
Löytyi lähde.

Kun aloin saarnojaan lukea, tajusin kuinka äärettömän janoinen olin, kuiva kuin erämaa. Tajusin myös että tämä mies tietää ja tuntee tuskan. Luin, sen minkä luetuksi sain, ja tiesin että mikään ei ollut sattumaa. Hänen eräässä tekstissään, missä hän kertoo syövästään on sanat ” ad utrumque paratus/ Valmiina molempiin suuntiin.” Hän oli valmis Jumalan päätökseen oman elämänsä suhteen, olipa se mikä tahansa.

En kuitenkaan vielä parantunut.

Mutta tänään, ollessamme rukouksessa tyttäreni kanssa tapahtui se ihme jota tarvitsin, joka on Jumalan armolahjaa kohdallani. Sain yht´äkkiä ”humauksen taivaasta”. Pyhä Henki nosti pois lokaisesta liejusta, antaen rukouskielen jolla ylistää Jumalaa. Tytär saa näkynä sanoman ja näky oli kaunis, kaunis, kaunis ja Kirkasti Kristusta.

Minun lauluni ei ole varsinaisesti ollut ”Pieni on äänemme Herra. Hiljainen huutommekin. Puoleesi käännymme silmin suin mykistyvin. Emme tiedä Voimasi määrää. Salaisuus suuruutes on. Kasvata lapseesi luottamus loppumaton. Kuljeta ja johda, tähtenä nyt hohda. Ilta kun saapuu ja matkamies hämärään jää….” Mutta se nyt nousi ensimmäisenä airuena mieleeni ja sitä saattoi verrata  näkyyn joka annetiin.

Jos nyt joku tahtoo, tai tarvitsee löytää tuon papin saarnoja, niitä löytyy kun etsii. Jos et mistään muualta apua saa pohjattomaan kipuusi ja orpouteesi, kannattaa etsiä. Toki tiedän että jokaisen ihmisen elämän kipu on yksilöllinen, eikä kaikki kaikille sovi. Yhtä lohduttaa yksi, toista toinen.

Nyt tätä kirjoitan, vieläkin vereslihalla, ja oikeasti mustelmilla, mutta sielussani soi lauluja. Tämän laulun säveltä en tunne mutta sanat koskettavat:
Ylistyslaulu:
Niin lähellä, niin nöyränä, niin täynnä lempeyttä kuljet. Ja langenneet ja uupuneet niin hiljaa suojaas suljet.
kerto: Soi sydämeni kiitosta, kun kaiken anteeks annoit!
Vain sirpaleet sait tummuneet vaan murtunutta et soimaa. Vain kuuntelen, nyt pelkää en, en pelkää kättesi voimaa.
kerto: Soi sydämeni kiitosta, kun kaiken anteeks annoit!
Taas tuuli soi ja ilkamoi, taas pilvet lentoaan jatkaa. Taas laulaa voin, taas unelmoin, taas jaksan taipaleen jatkaa”!

En miettinyt kuitenkaan lähtiessäni tätä kirjoittamaan. Ehkä joku jossain tarvitsee myös, nyt, tätä. Ja jos ei, niin hoidanpa vain leiviskääni, tavalla jolla voin? Jumala auttakoon.  – Mietin kyllä otsikkoa, olenkohan toistamassa itseäni? Toinen vaihtoehto olisi ollut laittaa otsikoksi ”Ihmeinen Jeesus”!

Ihmeinen Jeesus, Kuningas Herra, eloni annan käteesi Sun. Pelastustyöstä iloitsen aina. Verellä ostit vapaaksi mun.
Sinua Jeesus, seurata tahdon. Sinua yksin rakastan ain. Tietäsi johda kirkkauteesi. Tietä mi vie mun taivohon vain.
Kaupunki kaunis kerran kun aukee. Jeesuksen siellä nähdä mä saan. Uudeksi silloin minäkin muutun. Ylistän Herraa mä ainiaan!

Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Kallehin aarre sydämeni! Ihmeinen Jeesus, ihmeinen Jeesus. Sinulle soikoon kiitokseni!”

Kiitollisena Jumalalle psalmi, jonka jokainen ulkoa osaa! Ps.23

 


8 kommenttia

Rakenteilla

Olipa kerran mies joka rakasti Jumalaa. Hän halusi rakentaa tämän kunniaksi hyvän rakennuksen, joka palvelisi kaikkea hyvää, mitä Jumalan valtakunta edusti. Niinpä mies kulki pitkin maakuntaa etsien sopivia rakentajia. Hän valikoi vahvat, nopeat, pystyvät, kuuliaiset ja tunnolliset. Kaikki joissa oli kaikkia näitä ominaisuuksia. Hän koki että oli kiire. Työt aloitettiin pienehköllä, mutta tehokkaalla joukolla.

Eräs toinen mies istui puiston penkillä seuraten rakennustöitä. Hän istui hieman voimattoman näköisenä, katseli vain. Käsissään hän käänteli paperilappusta, jossa oli kaksi erillistä tekstinpätkää. Välillä hän taitteli paperin takaisin kirjan väliin, joka kulki repussa mukana. Kirjaa hän selaili harvakseltaan, kuitenkin syventyen. Hänkin tiesi rakentamisesta jotain. Hän tiesi, että käytettävien metalliseosten tuli olla oikeilla mittasuhteilla valmistetut ollakseen luotettavia. Hän tiesi, että eri materiaaleja tuli asentaa oikeassa aikataulussa. Hän tiesi, että betonia ei saa peittää ennenkuin se on ehtinyt kuivua. Hän tiesi, että työmiesten tuli osata levätä, jotta he jaksavat tehdä työtä turvallisesti. Näitä hän muisteli ajatuksissaan katsellen välillä kirjaa, välillä paperia ja välillä edistyvää rakennusta.

Eräänä päivänä yksi työmiehistä sairastui ja rakennuttaja lähti etsimään sijaista tälle. Hän kulki myös penkillä istuvan miehen ohitse, hidasti hieman askeltaan ja kohtasi penkin miehen katseen. Siinä oli avointa ystävällisyyttä, hieman arkuutta ehkä, sillä penkin mies ei ollut tottunut, että ohikulkijat osoittaisivat häneen kiinnostusta. Rakennuttaja silmäili hetken penkin miehen nuhjuista olemusta. Tämän käsissä oli työmiehen leima, mutta olemus oli kokonaisuudessaan väsynyt. Rakennuttaja tuumi hetken, siirsi katseensa pois ja käveli pois. Penkin mies huokaisi, painoi katseensa ja harmitteli, miksei hän ollut uskaltanut sanoa mitään. Siihen hän jäi.

Rakennuttaja jatkoi matkaansa, sivuutti muitakin eri penkeillä istujia kirjoineen kohtaloineen, muistoineen ja kulki kunnes löysi miehen, joka oli samanlainen kuin ensin valitut rakentajat. Rakennus edistyi, välillä tuli takapakkeja, mutta rakennus valmistui aikataulussaan. Siellä alettiin pitää tilaisuuksia, joissa laulettiin ja pidettiin puheita. Kokoontumisia, joissa keskenään samanmieliset vaihtoivat ajatuksiaan. Kerhoja, joissa lapsille oli askartelua ja muuta omaa ohjelmaa.

Penkin mies palasi vakiopaikalleen aina uudestaan, mutta rakennukseen hän ei oikein tohtinut astua sisään. Hän avasi taas kirjansa, poimi väliin taiteltun lapun ja luki siitä:

”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.
Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi,
ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.”

Ja toisen tekstin:

” Kun rakennatte, rakentakaa ihmisiä, älkääkä vain rakenteita.”

Mies taitteli paperin takaisin kirjansa väliin, nosti katseensa kohti rakennukseen kulkevia ihmisiä ja mietti, että joitain tämänkaltaisia tekstejä hekin siellä varmaan lukevat. Kotimatkallaan hän kulki kaltaistensa ohi lyhyellä nyökkäyksellä tai kädenheilautuksella tervehtien.

Ja niin jatkui elo tuossa kaupungissa. Penkillä istujien ei tullut mentyä rakennukseen, eikä rakennuksessa kävijöiden tullut pysähdyttyä penkillä istuvien luo.


3 kommenttia

Kesän jälkeen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesä alkaa olla elettyä elämää ja koulutyö on päässyt hyvään alkuun. Työ uuden luokan kanssa on aina jännittävää ja palkitsevaa. Neljäsluokkalaiset katsovat vielä  maailmaa löytöretkeilijän silmin. Uusi luokkani on minulle kuin lahja Jumalalta ja olen ajoittain jopa innostunut kaikesta mitä saan tehdä näiden lasten kanssa. Saatan kuulostaa hieman oudolta mutta kun on seisonut rotkonreunalla jonka toinen nimi on työuupumus ja välttynyt putoamasta sinne niin ei uskalla innostukseni tasosta tämän vahvemmin vielä todistaa.

On ollut ilo vahvistaa sitä mitä työkaverini ovat alemmilla luokilla näiden lasten kanssa saaneet aikaan. Pahin pelkoni onkin, että onnistun sekoittamaan pakkaa liikaa omalla persoonallani heti alkuunsa. Uusi luokka haastaa myös itseäni tutkimaan omia työtapojani ja persoonaani opettajana ja ihmisenä. Ihmisyys ja inhimillisyys onkin oman kutsumukseni ytimessä. Olla ihminen  ihmiselle. Kohdata lapset ihmisinä eikä pelkästään oppilaina.

Ihmisyys ja inhimillisyys  on mielestäni koko olemassaolomme kulmakiviä. Meidät luotiin ensisijaisesti ihmisiksi, Jumalan kuva on inhimillinen luomus. Ei uskonnollinen tai mikään muunkaan sorttinen, johonkin erilliseen ihmisryhmään kuuluva olento. Jumala ei asettanut meitä maailmaan, jotta eristäytyisimme uskonnollisten muurien taakse, vaan elämään arkea, jossa kohtaamme kaikenlaisia ihmisiä. Olen antanut Jumalan sitoa itseni Kristukseen ja sitä kautta pelastukseen mutta se ei vaikuta negatiivisesti millään tavalla siihen miten suhtaudun muihin ihmisiin. Päinvastoin Kristittynä haluan osoittaa rakkautta ja myötätuntoa kaikille ihmisille. Jeesuksen opettama radikaali ja pyyteetön rakkaus ei tunnusta eroa ihmisten välillä. Jeesuksen seuraajana en halua rakentaa raja-aitoja enkä myöskään halua ylläpitää niitä.

Opettajuus tänä päivänä on suvaitsevaisuuden rakentamista ja oikealla tavalla oivallettuna se ei ole millään tavalla ristiriidassa Raamatun kanssa, on vain ensin tajuttava, että jokainen ihminen on Jumalalle tärkeä ja on luotettava Jumalan toimintaan niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät tunnusta samoja hengellisiä arvoja kuin minä. Kuitenkin ihmisinä he ovat Jumalan kuvia ja arvokkaita sen tähden.  Heidän kohdallani annan oman elämäntapani todistaa Jumalasta ja siunaan heitä mielessäni. Evankeliumin julistamiseen tulee kyllä mahdollisuuksia muualla.

Olen törmännyt usein sanapariin totuus ja rakkaus. Sanaparin käyttäjien suussa ”totuus”- sana on valitettavan usein  jähmettänyt ”rakkaus” sanan kylmäksi ja merkityksettömäksi ilmaisuksi rakkaudesta, joka valikoi kohteensa. Totuus siitä, että Jeesus on tie Jumalan luo ja muita teitä ei ole, ei pitäsi halvaannuttaa ihmisen kykyä osoittaa rakkautta kaikille ihmisille. Kuitenkin näen kristittyjä ystäviäni rakentamassa jos minkälaisia rajoja ja bunkkereita suojakseen. Jos opetuslapset olisivat aikanaan  toimineet näin, ei maailmassa olisi uskontoa nimeltä Kristinusko. Tällä hetkellä maailma tarvitsee todistuksen äärimmäisestä ja radikaalista rakkaudesta, joka kiteytyy Jumalaan, joka uhrasi poikansa ihmiskunnan puolesta. Jokaisen arvo mitataan tuon teon mukaan. Jokainen elämä on siis mittaamattoman arvokas Jumalan silmissä. Miten me voisimme ajatella toisin. Meidän tulisi siis rakastaa ihmisiä Jumalalle ja kertoa heille, että Jeesus haluaa pelastaa. Totuus on siinä että Jumala on rakkaus ja meidän Jumalan lasten tulisi ilmentää sitä.

Peräänkuuluttaisin lapsenomaista luottamusta Jumalaan ja toimimaan sen mukaan. Lapsen asemasta rakennetaan luottamusta, ei lähtökohtaisesti vihaa ja riitaa. Huolet kannetaan Jumalalle, niinkuin lapsi kertoo huolensa isälleen ja luotetaan että Isä toimii ja me vapaudumme tekemään omat tehtävämme.

 


4 kommenttia

Millaista myrskyä oli odotettavissa?

Minä tykkään syksystä. Tuulee ja tuulen mukana sataa vaakasuoraan. Joskus jopa räntää. Viimeiset lehdet saavat kyytiä, ja muutama oksakin ehkä. Keltaiset sadetakit tuovat väriä elämään, ja raikkaus menee luihin ja ytimiin, ehkä jopa sieluun asti.

Tältä pohjalta ymmärrän Hilja Aaltosta oikein hyvin.

Miksi taivas pidättää, poutapilvet nyt vain nään.
Kunpa sadepisarat vuotais maahan, kostuttais.

Ovathan poutapilvet ja kesän laiska tunnelma kivoja, mutta. Suuri mutta. Hilja ei ehkä ei ehkä kaivannut myrskyä, mutta selvästikin syyssadetta.

Toisinaan minua ärsyttää hyvinvointielämä. Kaupassa on 84 hyllymetriä jogurtteja, mutta mikään niistä ei justiinsa nappaa. Sama pätee kekseihin, oluisiin ja eri tavoin marinoituihin lihanpaloihin. Elämä ei ole elämisen arvoista, jos kerran vuodessa ei pääse rantalomalle, kerran vuodessa kaupunkilomalle ja kerran vuodessa laskettelemaan. Osittain ärsyyntymiseni on kateuttakin, tunnustan. Mutta osittain luulen, että ärsytyksellä on pohjaa todellisuudessa. Tarvittaisiin kunnon lokakuu, joka tuuppaisi asiat kohdilleen!

Äkkiä tulee myrsky. Se tuleekin jo elokuussa. Eikä se raikasta. Se hätkähdyttää, vaikka sitä on osannut odottaa.

Sanovat jälkikäteen, että ei saa antaa pelolle valtaa, kun pelkoa ne haluavat. Täytyy palata mahdollisimman pian rutiineihin. Rutiinit pitävät ihmistä ja tätä yhteiskuntaa kasassa. Sanovat niin. Minä pyykkään ja viikkaan ja kokkaan. Käyn valokuvaamassa viljapellon reunaa. Ne ovat minun rutiinejani. Huomenna on työpäiväkin.

Tämmöistä myrskyä minä en halunnut. Minusta tuntuu, että tällä myrskyllä on jotain tekemistä niiden asioiden kanssa, jotka minua ärsyttävät. Että mennään ja ostetaan ja reissataan ja ostetaan taas. Katsellaan vain sinne, minne halutaan katsella. Näkökentän ulkopuolella kasvaa myrsky. Ja sitten kun myrsky on kerännyt voimansa, se tulee.

Tarvitaan erilainen myrsky.

Tahdon nähdä voiman sen joka muuttaa ihmisen.

Minä kyllä luulen, että pelkkä voima ei riitä. Täytyy myös suostua sen kanssa yhteistyöhön. Katsoa laajemmin. Mutta silti, tahdon nähdä voiman sen joka muuttaa ihmisen.


20 kommenttia

Pysähdyspaikkoja

Sain viestin. Muutama vuosi sitten kuolleen veljeni, ja noin pari vuotta sitten veljeni ensimmäisen, myöskin kuolleen vaimonsa lapset, sekä Ruotsissa että täällä, ovat jälleen menettäneet yhden läheisensä, äitinsä äidin. Nämä aikuiset lapset ovat eläneet harvinaisen vaikean lapsuuden ja elämän yleensäkin joten, jos kuolemaan voi tottua ovat senkin jo monesti kokeneet. Heidän elämässään on paljon muutakin tragediaa ollut kyllin.

Mietin voinko tämmöisestä aiheesta kirjoittaa kun osa ”taivaallisista” on juuri ollut uuden viinin  äärellä ja rakentuneet, tulleet autuaiksi eli onnellisiksi. Mutta tämänpuoleista ei voi paeta autuaanakaan. Emme mekään tyttäreni kanssa ole, viimeaikoinakaan, helpolla päässeet.

Kysyn, voiko elämä helppoa ollakaan?
Mutta verrattuna siihen että meillä on iankaikkisuustoivo, usko ja luottamus Hyvään ja Kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja koko kolminaisuuteen, olemme aivan toisessa asemassa kuin ne joilla ei tätä uskoa ja toivoa ole. Sydän on kipeänä ja silmät vettä täynnä kun näitä, minulle rakkaita, kärsiviä ajattelen. Kyllä he tietävät että uskomme, mutta tuntuu etteivät ymmärrä, emme voi muuta kuin rukoilla.

Minut pysäytti myös Jumalan Sana. 2Kor.1;5 ” Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta!” (VK)

Niin! Meillä on tämä armo. Kuinka hienosti Paavali tästä kirjoittaakaan. Sitä enemmän sydäntä, tosin, kirveltää niiden puolesta joilla ei tätä lohdutusta ole. Miten heitä lohduttaa?

Ihanasti Paavali toivottaa kirjeensä alussa Jumalan, isämme ja Jeesuksen Kristuksen, armoa ja rauhaa Jumalan seurakunnalle ja kaikille pyhille. Meillekin, ja saamme sen uskoa. Silloinkin kun tuntuu ettemme mitään voi. Seuraavaksi Paavali ylistää Jumalaa, lohdutuksen Jumalaa! Ja kirjoittaa:” Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia”!  Uskon ja toivon että tämä kohdallamme tapahtuu Jumalan armosta.

Sitten tulee tuo ihana 5 jae.

Ja kuitenkin, kaikella ON tarkoituksensa. Paavalikin kertoo kuinka suuressa ahdistuksessa hän ja ystävänsä, uskon veljet, olivat. Ja totta on, ainakin minunkin kelvottoman kohdalla, ellen kohtaisi vaikeuksia ja sellaisia ahdistuksen aikoja elämässäni ja läheisteni elämässä, kuin on, en niin hartaasti tarvitsisi Jumalan apua ja läsnäoloa. Sellainen on ihmisluonto. Olen onnellinen siitä vähästä mitä olen oppinut, en kärsimyksistä, vaan Jumalasta!

Hän ei jätä yksin, Hän ei hylkää, Hän tulee luokse, Hän lohduttaa ja rohkaisee.
Kirjoitan tämän, vedoten Paavaliin, jae 6 ” Jos me olemme ahdingossa, se koituu teille lohdutukseksi ja pelastukseksi. Jos saamme lohdutusta, myös te rohkaistutte kestämään samoja lärsimyksiä, joita me saamme kokea. Me luotamme lujasti siihen, että te kestätte. Tiedämmehän, että niin kuin te saatte osanne kärsimyksistä, saatte myös lohdutusta osaksenne.”!

Kuinka ihana on Jumalan iankaikkinen Sana. ” Sillä Jumalan Poika, Kristus Jeesus,( jota me, minä, ja Silvanus ja Timoteus, olemme teidän keskellänne saarnanneet,) ei tullut ollakseen on ja ei, vaan hänessä tuli ON. Sillä niin monta kuin on Jumalan lupausta on, kaikki ne ovat hänessä ON, sen tähden tulee hänen kauttaan myös niiden Aamen Jumalalle kunniaksi meidän kauttamme.(vk.) 21 (uk) Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa, hän on pannut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.!”
Siunattu Pyhä Henki, lohduttaja ja opettaja!

”Ottaos Herra mun käteni heikot. Suo niiden palvella Sua. Vie viinitarhaasi työhön ja siellä kasvata armossa mua.
Ottaos myös minu huuleni Herra, Kaikille kertoa suo: Vain sinun ristisi juurella virtaa Rauha ja autuuden vuo.
Syömmeni, kaikkeni, myös ota vastaan Kallehin armahtajain. Tahtosi tietä mua johdata täällä korvessa kulkiessain.
Sinua vain palvelen ain. Onnen ja vapauden mä luonasi sain!

Herra on Henki ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.! ”
Kaikkivaltias ja armollinen Jumala siunatkoon ja lohduttakoon kaikkia murheellisia ja auttakoon meitä auttamaan ja vierellä kulkemaan. Aamen.