Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


4 kommenttia

Luominen ensin, arvosana sitten

Meidän ruokapöydälle oli ilmestynyt ruotsinkielinen Raamattu. Avasin sen ihan uteliaisuuttani. Myös ruotsiksi Jumala loi alussa taivaan ja maan. Ja maa oli autio ja tyhjä. ”Tulkoon valo!” sanoi Jumala, ja sieltähän se tuli.

Mutta millä tavalla Jumalan valon toteutti? Jumala loi valon ensin. Vasta sen jälkeen Hän näki, että valo oli hyvä. Niin Raamatussa sanotaan!

Ehkä Jumala oli puuhannut kaikkea mukavaa ennen taivaan ja maan ja valon valmistumista. Hän oli kokeillut vähän sitä sun tätä. ”Tulkoon sininen.” Hetki tuijottelua. ”Äh, ihan kivan näköinen mutta turhan kalsea tämänhetkiseen tarkoitukseen.” Jumala vähän pyöritteli ajatuksiaan. ”Tulkoon leppäkerttu!”* Siinä se kipitti ja kaikkosi pimeään. Oikein nätti mutta ei. ”Tulkoon valo!” Jumala oikein hätkähti. ”Vau, tämä on tosi hyvä juttu justiin tähän tarpeeseen! Lisäänpä vielä hiukan kirkkautta”, tuumi Jumala. Ja hän näki, että valo oli hyvä.

Niinpä, Jumalalla oli aikaa harjoittaa luovuutta. Hän loi asian ensin ja totesi vasta sitten, että tuotos on hyvä. Raamattu ei raportoi sitä, mitä montako prototyyppiä Jumala teki ennen kuin hän päätyi juuri valoon. Joka oli hyvä. Raamattu raportoi vain lopullisen luomuksen.

Siinä kohtaa, kun luotiin siivekkäät ja sen sellaiset, Jumala muisti myös leppäkertun. ”Aika mainio tapaus! Tulkoon myös leppäkerttu. Mutta ei se kyllä sininen voi olla. Olkoon oranssi ja pilkullinen!” Ja hän huomasi, että leppäkerttu on hyvä.

Ihmisen luovuus toimii muuten yleensä ihan samassa järjestyksessä. Ensin ideoidaan ja pakerretaan. Lopulta todetaan, että jees, tämä on hyvä. Niin minäkin. Piti oikeastaan olla jo nukkumassa, kun avasin ruotsinkielisen Raamatun. Luomiskertomus puhutteli, ja oli pakko vähän kirjoitella. Tänään viilailin tekstin loppuun ja tökkäsin sen nyt tänne. Tämä on oikein hyvä.

– – –

* Kirjanoppineimmat huomaavat tarinan tässä kohdassa selvää harhaoppisuutta: Jumalahan ei nimennyt eläimiä. Hän antoi ihmisen treenata luovuutta, kun eläimille annettiin nimet.

Jaa blogi, jos tykkäät siitä, kiitos.

Mainokset


8 kommenttia

Kiitä Herraa minun sieluni

Tänä aamuna minulla oli suunnattoman ikävä Jumalaa! Kaipasin Häntä ja Sanaansa. Tunsin olevani kuin haudan partaalla, en ainoastaan fyysisesti, vaan myös hengellisesti. Ajattelin että kuolen ellei Jumala puhu minulle, Hänen on kohdattava minut! Minun täytyy saada kohdata Elävä Jeesus!

Tiesin ettei minusta itsestäni lähde mitään ja siksi etsin! Sieltä ja täältä ja olin kuin erämaan uuvuttama. Yhtään keidasta en enää tuntenut jaksavani hakea mutta En luovuttanut vaan vielä kerran, yhden kerran. Menin tutulle paikalle SROn sivulle ja hain, edes, päivän sanan.

Psalmi 52: 10-11. ” Mutta minä olen kuin viheriöivä oliivipuu Jumalan pyhäkössä. Alati minä luotan Jumalan armoon. Herra, minä kiitän sinua ikuisesti siitä mitä olet tehnyt. Minä luotan Sinun nimeesi, sillä Sinä olet hyvä omiasi kohtaan.!”

Lyhyessä opetuksessa sanotaan että on Jumalan ylistämistä, kun kaikista kokemisistamme vastoinkäymisistä huolimatta uskomme Jumalan yksinkertaisen lupauksen:” Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2.kor.12:9) Teksti jatkaa, ettei kaikkeen elämämme kipuun ja kärsimykseen tulla saamaan vastausta tässä elämässä ja siihen meidän on suostuttava. On olemassa niin monia käsittämättömiä elämänkohtaloita joihin olisi suorastaan synti vastata Jumalan puolesta! Ja, vaikka emme ihmisen osassamme voi tavoittaa Jumalan ajatuksia ja suunnitelmia, lohdutuksen tuo Raamatun vakuutus että kaikella kokemallamme on ihmistä suurempi selityksensä, joka on kerran avautuva niin että saamme vastauksen jokaiseen kysymykseemme.!

Tämä jo avasi hiukan sieluni umpisolmua. Sitten tuli tytär terveisineen sovittuun sunnuntai tapaamiseemme. Olemme usein, toisistamme tietämättä, samoissa tilanteissa, niin nytkin. Kumpikin kaipasi, ja oli kaivannut,  saada kohdata ensirakkautensa Herran. Saada kokea ja tuntea Hänet ylösnousemusvoimassaan!

Ja niin tapahtui! ”Halleluja, kiitos Herran Suuren Voitonruhtinaan”! –  Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, se ei ole itsestään selvyys. Pitää olla tarpeeksi suuri tarve, pidempi kuivuus ja aina vaan huonompi olo? On Saatava Kohdata Herra! – Alamme lukea Raamattua, kuuntelemme väkevää  hengellistä musiikkia ja sitten rukoilemme – Ja Jumala Vastaa!

Hyvää lääkettä tulee jo psalmeista ensin.” Meidän Jumalamme on taivaassa. Kaiken, mitä hän tahtoo, Hän myös tekee – Herra siunaa niitä, jotka Häntä palvelevat, niin pieniä kuin suuria”!  Ps.115 – 113 – 116 jne. Ja me rakastamme Herraa!!! Rukoillessamme Hän täyttää meidät kaikella ihmeellisellä hyvyydellään, rakkaudellaan, Armollaan, Uskolla ja Toivolla! Me uskallamme odottaa ihmettä, rukoilemme seurakuntamme puolesta, ja kaikesta, mistä Pyhä Henki meitä muistuttaa ja mistä Hänkin kanssamme rukoilee! Ja me saamme ylistää sillä Herra on avuttomien auttaja!

Minulla ei ole ollut sanoja puhuttavaksi, ei kirjoitettavaksi, kun ei ole ollut itsellenikään! Mutta aamulla herätessäni mielessäni oli ajatus ettei tule antaa sydämensä paatua! Ei tule antaa vihollisen vähätellä Jumalan tekoja, eikä Hänen tekoaan meissä! Eikä epäillä sitä kaikkein suurinta tekoa, jonka Hän teki Pojassaan koko maailman puolesta, ettei yksikään… Ja mitä Poika tekee koko tämänpuolisen elämämme ajan!

Nämä ajatukset johtivat heprealaiskirjeen lukemiseen, sitä ei voi itkemättä lukea, Se antaa kaiken, alkuluvuista lähtien. Korottaa ja kirkastaa totuuden ja totuus on Jeesus Kristus meidän edestämme ja puolestamme! Hän Joka Elää!

Herra Jumala totisesti pitää meistä huolen elämämme loppuun asti, tuntui miltä tuntui. Suuri Hän On. Käsittämätön armossa ja totuudessa!
Minäkin voin olla Hänessä kuin ”viheriöivä oliivipuu” vaikka minusta ei tuntuisi siltä, niin kuin ei tunnukaan, mutta se on Jumalan Sanaa uskottavaksi. Meidän Herramme On Uskollinen ikuisesti. Ikuisuudesta ikuisuuteen.

Joten:” Minä rakastan Herraa, sillä Hän Kuulee anomiseni äänen ja on kallistanut korvansa puoleeni. Siksi minä huudan Häntä avuksi kaikkina päivinäni – Minä Uskon siksi minä puhun, minä joka olin kovin ahdistettu – millä minä korvaan Herralle kaikki hänen hyvät tekonsa minua kohtaan? Minä kohotan pelastuksen maljan ja huudan avukseni Herran nimeä”! (R:ttu kansalle Ps. 116)

Totisesti Jumala puhuu tavalla ja toisella!
virsi 339 ”Halleluja kiitos Herran Suuren Voiton ruhtinaan!”


8 kommenttia

Tuomaat

Jokainen meistä, suurinkin uskon sankari, kipuilee oman uskonsa kanssa. Kipuja on monia. Joku epäilee sitä, onko varmasti pelastettu, joku omaa uskonsa kestävyyttä, joku uskonsa  määrää. Joku taistelee koko asetelman järkevyyden ja todenperäisyyden kanssa ja pelkää uskovansa varmuuden vuoksi. Joku on vain väsynyt tavoittelemaan yhä suurempaa Jeesuksen ja Jumalan läsnäolon tuntua. Kiusaukset ja vanhan minämme varjot pyytävät oikeutta palata elämäämme ja lannoittavat tuota epäuskon kryytimaata. Olemme uskomme kanssa kuin kissa, joka jahtaa omaa häntäänsä.

Tänään on pitkäperjantai ja ajatus siirtyy väkisinkin ristin mieheen. Jeesus oli sanonut omista kivuistaan ja peloistaan huolimatta  Isälleen, tapahtukoon sinun tahtosi. Hän ei epäillyt Getsemanen kuutamossa Isäänsä, kun hän toivoi maljan menevän ohitseen, eikä hän epäillyt ristillä Jumalan tarkoitusperiä huutaessaan, ”Miksi minut hylkäsit”. Hän rukoili ja huusi sitä tuskaa, joka syntyy kun joutuu eroon Isästä, kun suhde Jumalaan on poikki.

Suurin synti, jonka hän otti kantaakseen, oli eromme Jumalaan. Ristin tapahtumissa piirtyy tarkka kuva kolmiyhteisestä Jumalasta, Ihmisen poika joutuu hylätyksi ja hän heittäytyy Isän käsiin tietäen että Pyhä Henki tulee herättämään hänet kolmantena päivänä.

Usko on paradoksi, jossa uskovan omalla toiminnalla tai epäilyllä ei ole vaikutusta siihen suhteeseen jonka Jumala tahtoo luoda. Jumala teki kaiken valmiiksi kerralla kaksituhatta vuotta sitten. Silloin koko ihmiskunta armahdettiin ja  ihmisen ainoksi  tehtäväksi jäi ottaa vastaan Jeesus ja sen jälkeen Pyhä Henki tekee lopun työn. Ainoa asia jonka voimme tehdä on sanoa, Jeesus on Herrani! yksinimiTänään on hyvä päivä lakata jahtaamasta omaa häntäänsä ja keskittyä Jeesukseen. Sanoa, ota Jeesus sinä tuo kaikki epäily ja murhe huolehdittavaksesi ja anna minulle sinun rauhasi.

 

 


Jätä kommentti

Elämää, kuolemaa ja vastakohtia

En ajatellut tänään kirjoittaa mutta eilisen ihanan illan jälkeen jonka vietimme kappelillamme kuunnellen efesolaiskirjeen opetusta, sain herätä valoisaan aamuun! Ihania nämä aurinkoiset päivät joita nyt on jokunen jo ollutkin. Mitään kovin selkeää tekstiä ei mielessäni ole, vain ajatuksia joita olen mietiskellyt näinäkin päivinä. Kaiken lisäksi keskiviikkoisin on ”vapaa päivä” voin siis tehdä mitä haluan, eli kirjoittaa, se on luxusta ;). Siksikin kun oma Pappimme taas kertaalleen rohkaisi meitä sanoen jokaisella olevan oman armolahjansa ja tehtävänsä seurakunnassa, ja että sen tarkoitus on palvella seurakuntaa. Ja niinhän se Raamatussakin on.

No, minulla ei enää ole muuta kuin tämä taivaallinen blogi – ja rukous. Olen kuitenkin aina kirjoittanut ja rakastanut kirjoittamista, silloinkin kun vielä muuhunkin pystyin. Minä uskon että Jumala on tämän nähnyt ja rakkaudessaan antanut tätä tehdä!

Elämme nyt pääsiäisviikkoa joka herättää monia ajatuksia ja tunteita. Onhan vastakkain elämä ja kuolema. On pimeys ja valkeus. Raamattukin on vastakohtien kirja. Jumalallinen ja inhimillinen yhtä aikaa. Realistinen ja käsittämätön.

Tänä aamuna ajattelin sitä suunnatonta joukkoa joka kerran tulee Jumalan Valtaistuimen eteen ja on kuin suurten vetten pauhu! Kuinka siitä selvitään ja kuinka kauan kestää ennen kuin jokaisen asia on käsitelty? Sitten tajusin että siellä missä ollaan Jumalan Valtaistuimen edessä, ei ole enää aikaa, siellä kaikki on erilaista, sitä käsittämätöntä. Kuolema on meillä täällä läsnä, mutta sieltä siirrytäänkin ikuiseen elämään. Täysin käsittämätön on se tila, niin kuin on ihmisymmärrykselle Jeesuksen ylösnousemuskin, sitä ei käsitä, mutta se onkin uskon asia!

Kirjoitin aiemmin kiusauksista. Ikääntyvälle, minulle, kiusaus on siinä että nuoruuden synnit muistuvat mieleen. Ei auta vaikka 44 vuotta on halunnut elää ilman tekosyntejä Jumalan armosta ja siitä rakkaudesta joka itseni ja Jeesukseni välillä on ja Pyhän Hengen auttamana.

Se mitä Jeesuksen tehtäväksi oli tuleva tässä maailmassa ihmisten hyväksi ja joka toteutui noin 2000 vuotta sitten hänen maanpäällisen aikansa lopussa, on niin vaikea ymmärtää että heikkoina hetkinä usko tulee koetelluksi! Pääsenkö minä sinne jossa Hyvyys, Rakkaus ja Anteeksianto asuu?  Jonne Jeesus on mennyt, Jumalan Sanan mukaan, valmistamaan myös minulle sijaa!?

Tähän ikään jo tietää jonkin verran siitä mitä ihmisenä oleminen on ja että usko tulee koetelluksi. Onneksi ei tarvitse olla yksin, ei silloinkaan kun on yksin.

Tässä on se kyynelten paikka! Hyvän ja armollisen Jumalan teko ja kaiken kattava rakkaus ja armo, se käsittämätön. Tässä se pimeyden ja Valon Kirkkauden raja. Tässä JEESUS! Ihmisen murtuminen Jumalan ihmeellisen hvyyden koskettamana. Niin paljon olisi sanottavaa johon eivät sanat riitä. Niin paljon kiitosta ja tarvetta ylistykseen että sydän pakahtuu, eikä tiedä kuinka tarpeeksi voisi nöyrtyä. Liian suurta, liian käsittämätöntä ja kuitenkin on uskottava, Se OnTotta!

Ainakin sata kaunista laulua olisi tarjottavana joita Pyhä Henki on henkeyttänyt ja ihmiset yrittäneet sanoihin ja säveliin purkaa. Mutta jos sallit ehkä ainakin yksi pieni runo Hilja Aaltoselta!

” Kivien alla, varrella tieni, kasvoi kukka sitä tuntenut en.
Varsi on matala, kukkanen pieni, mutta sen ihanuus täydellinen.
Etäälle ei sen kauneus loista, läheltä katson, ei kaltaistaan toista.

Katselen ihmettä varrella tieni, ihminen paadella kärsimysten.
Varsi on hento ja kukkanen pieni, kätkössä heinän ja sammalten.
Puuttuu terveys, läheisten suku, matkavaatteena kärsimyspuku.

Keskellä karun kasvumättään, katselen kauneutta kukkasen.
Nöyränä siinä, tietämättään, johtaa henkeni taivaalliseen.
Kärsimysteni maassako vasta, opin uutta ja arvokasta.”

Ja vielä lopuksi kuitenkin, siitä uskostakin  ja toivosta jonka pääsiäis sanoma meille tuo, Paavo Virtasen hengellisen laulun sanoin:

” Kirkas aamu pian koittaa jälkeen aikojen yön. Päivä varjot jo voittaa kautta Golgatan työn. Huomenkellojen soiton kaiku sielussa soi. Meille kertoen Voiton Jeesus matkaamme toi! Taivaskotihin johtaa kaita elämän tie. Herra lastansa kohtaa kantain perille vie. Täältä katseeni nostaa ylös vuorille saan. Sieltä sieluuni hohtaa Valo taivahan maan. Oi, nyt taivaisen saaton nään mä riemullisen. Jeesus nimessä voiton saivat voimallisen. Heidän kanssansa astun maahan kirkkauden. Silloin perille saavun joukkoon voittajien.”

Vaikka vielä on edessä kiirastorstai ja pitkä perjantai.
Hän Elää, Jeesus! Ikuisesti aamen.
Siunattua Pääsiäistä!


11 kommenttia

Antautumista

Istun olohuoneessamme ja poden olkapäävammaa. Ulkona paistaa aurinko ja hiihtokeli olisi mitä parhain. Harmittaa, mutta vain harmittaa, sillä asiat voisivat olla pahemminkin.

Kaaduin kolme viikkoa sitten murtomaasuksilla Kuusamossa, Pyhävaaran laskussa pahasti ja oikea olkapää meni sijoiltaan. Vanhana hiihtäjänä en osannut arvata lähtiessäni laskuun, että karvapohja l. skinpitokarvalla varustettu suksi voisi takertaa kovassa vauhdissa johonkin ladulla, joka muuten oli hyvässä  kunnossa. Mutta niin vain kävi, että toinen suksi nappasi hieman kiinni ja sitten mentiin. Mitään ei voinut tehdä. Vauhtia oli paljon ja tajusin vain pari kolme kovaa iskua kehooni ja sitten lojuin rähmälläni ladulla.

Paikalla oli heti muutamia venäläisiä turisteja, jotka kysyivät englanniksi tarvitsenko apua. Härmäläisenä miehenä kokosin romujani ja ylpeyttäni lumesta ja vastasin, että ei tässä mitään apua tarvita. Päänuppi oli sen verran sekaisin, että meni hetki ennenkuin tajusin naamani olevan veressä ja oikea käsi ei totellut kunnolla. Kipu oli olkapäässä melkoinen.

Pian vierelle laski mies, jonka kanssa olin jutellut aikaisemmin ja hän ehdotti heti hätäkeskukseen soittamista. Totesimme,  olkaluun olevan pois paikoiltaan ja myöhemmin sairaalassa totesin, että yrityksemme vetää sitä paikoilleen oli oikean suuntainen mutta tuhoon tuomittu yritys. Luu oli hypännyt niin tiukkaan olkanivelen taakse,  ettei ongelmaa ensin erottanut röntgenkuvistakaan kunnolla.

Jouduin myöntymään siihen, että apua tarvitaan paikalle  ja pian nökötin tienposkessa odottamassa ambulanssia.  Ensin saapui paikalle Rukan paloasemalta ensivasteauto ja pääsin lämpimään 15 asteen pakkasesta ja pian tuli myös ambulanssi. Harmikseni en nähnyt tämän jälkeen kyseistä miestä kiittääkseni häntä avusta.

Kokemus avun soittamisesta oli merkillinen. Istuessani ambulanssissa tajusin oman avuttomuuteni ja että en voi millään tavalla vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu seuraavaksi.  Vähitellen minulle alkoi  selvitä myös se miten varjelus oli ollut matkassani. Tuosta vauhdista olisi voinut käydä paljon pahemmin. Nyt sain kävellä ambulanssiin!

Päätin hyväksyä oman avuttomuuteni ja kiittää Jumalaa että olin hengissä. Tiesin että olkapäässä voisi olla hyvinkin vakavia vaurioita mutta paria naarmua kasvoissa lukuunottamatta olin kunnossa. Antautuminen tuohon avuttomuuden tilaan antoi rauhan ja hätäännys väistyi pois mielestä.

Iltapäivä ja ilta kului Kuusamon terveyskeskuksessa, taksissa ja Oulun yliopistollisessa sairaalan päivystyksessä. Lääketipan laitto hieman helpotti kipua ja muutenkin pötköttely sängyllä helpotti. Röntgenkuvia otettiin vähän joka kulmasta ja lopulta tuijotin riskinoloista miestä sänkyni päässä. Tiesin että tämä kohtaaminen tulisi olemaan kivulias. Olkapään paikalleen laitto oli kova operaatio koska hiihtolenkin ja pakkasen puremat lihakset olivat kiristyneet ja jumittaneet olkavarren tiukasti paikalleen. Pitää antaa täysi tunnustus lääkärille ja mieshoitajalle kärsivällisyydestä ja periksiantamattomuudesta, sillä lopulta lääkkeiden ja fyysisen voiman avulla lihakset antoivat sen verran periksi, että luu luiskahti paikoilleen.

Kaiken tämän keskellä juttelin ihmisten kanssa. Omat poikani olivat tuoneet Kuusamon terveyskeskukseen minulle kuivia vaatteita ja matkalaukussa oli ollut päällimmäisenä Profiden paita jossa lukee isolla Jeesus on Herra. Tämä paita päällä siis möllötin selälläni päivystyksessä. Se päällä oli jotenkin luontevaa puhua ihmisille varjeluksesta ja suojelusenkeleistä. Jostain sain voimaa siunata ääneen melkein jokaista ihmistä, jonka kohtasin ja sanoa jotain rohkaisevaa. Parasta oli että kukaan ei pannut pahakseen, olin ilmeisesti niin pahassa jamassa muiden silmissä, että se sallittiin. Se, että autettava tarjoutui rukoilemaan ja siunamaan puhutteli ihmisiä.

Kun näin jälkikäteen mietin omaa oloani niin se rauha, joka ambulanssissa laskeutui ylleni oli samanlaista rauhaa, jonka koin nuorena kun ensimmäisen kerran olin seurakunnan nuortenillassa ja päätin, että jään tänne.  Vain Pyhä Henki voi antaa sellaisen rauhan.

Oma avuttomuuteni pakotti antautumaan ja pyytämään apua. Samalla se oli antautumista myös Jeesukselle. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. Tämä avaa tien Pyhälle Hengelle ja näin Hän alkaa toimia ihmisen kautta. Jumalan edessä meillä ihmisillä ei ole Hänelle mitään tekoja annettavana, ei hyviä eikä pahoja. Ainoa mitä meillä on annettavaa on oma itsemme ja koko elämämme.

 


4 kommenttia

Jeesuksesta laulan

Jonkin aikaa jo on soinut mielessäni eräs laulu johon sanat on runoillut Hilja Aaltonen. Kerrotaan että viisi päivää ennen taivaan kotiin siirtymistään hän oli antanut luvan tämän laulun julkaisemiseen? Minun taustani omaaville tämä on tuttu mutta kaikille ei, löytyy kyllä laulettunakin jos tahoo sen etsiä, minä laitan tähän nämä haikean kauniit sanat.

Saanko kerran lunta valkeemmaksi, saanko kirkkaudestas kirkkauden? Pääseekö, Oi Jeesus vapahaksi, luonas taakoitettu syntinen?
Tätä tänään kysyn korpitiellä, missä harppu hauras valittaa? Ehkä aamulla jo luonas siellä, katsella saan iät karitsaa.?
Yössä korven harppuani soitan, jäinen tuuli särkee sävelen. Uskon kautta kiusaukset voitan, kotirannan rauhaan tähyilen.
Saanhan kerran lunta valkeemmaksi, saanhan kirkkaudestas kirkkauden? Pääsenhän oi, kerran vapahaksi, luonas taakoitettu syntinen.”

On ollut kuin raskas kivi sydämeni päällä aika pitkään, joka on vienyt loputkin voimat. On siihen ollut syynsä, mutta ainahan niitä löytyy.
Meillä on tyttäreni kanssa ollut molemmilla omat kuormamme kannettavina. Emme ole pariin viikkoon (muka) jaksaneet yhdessä rukoilla. Itseksemme kyllä, mutta se ei ole korvannut yhteistä rukoustamme, eikä kumpikaan meistä ole voinut hengellisesti hyvin. On todettava ettei täällä maan päällä mikään korvaa  yhteistä rukousta. Kuten ei seurakuntayhteyttäkään,  Jumala on niin suunnitellut.

Jumalalle kiitos tänään tahti muuttui. Mikään ei ole kuitenkaan paremmin ulkoisesti/ maallisesti kuin menneinä viikkoina, vaan etenkin mitä tyttäreeni tulee hänellä paine on entistäkin kovempi. Olimme kuitenkin rakkaalla kappelillamme tänään, Sana ja Henki ruokki ja mieltä ilahdutti myös rippikoululaisten runsas joukko, tuli kiitollinen olo siitä että on vielä nuoria jotka käyvät rippikoulun.

Tultiin sitten kotiini ja kun muut välttämättömät rutiinit oli suoritettu aloimme rukoilla. Valtava oli jälleen Hyvän Jumalan läsnäolo, taivasta maan päällä. Rukousaiheita riitti. Huolien purkamista, kyyneleitä, kiitosta, ylistystä ja lopulta varmuutta siitä että Jumala itse on läsnä nyt ja kaikissa niissä vaikeuksissa jotka jo huomenna odottavat. Tyttäreni rukoillessa omien taisteluittensa puolesta varmuuteni Jumalan asioihin puuttumisesta ja asioitten järjestymisestä vahvistumistaan vahvistui. Rukous auttaa näkemään näkymättömät! Uskomaan ettemme ole omassa varassamme, etteivät rukoiltavat asiat alkujaan edes ole meistä lähtöisin vaan Jumalasta! Pyhä Henkikin niissä rukoilee sanomattomin huokauksin, ja me uskomme vaikka emme näe.

Kaikkein ihmeellisintä on kuinka paljon Herra tahtoo että me rukoilisimme!? On ihmeellistä, mutta Hän todellakin tahtoo! Suuri Jumala, joka kuitenkin on kaikki näkevä, kaiken hallitseva ja kaikessa johdattava. Hän tahtoo kohdata meidät! Rukous on meitä pieniä varten! Se liikuttaa valtavasti. Kuinka Hyvä Jumalamme onkaan, kuinka ihmeellistä on saada kuulua Hänen omiinsa! Sitä ei voi sanoin kuvata, vain kiittää.

Ja kuitenkin ihmisen päivät seuraavat toisiaan ja samoin ”kuviot”!  On Ihmisenä olemisen taakka.
Kun olimme rukoilleet pohdimme omia kipujamme ja murheitamme Paavalin vastaaviin ja totesimme että pieniä ovat. Olimme kuitenkin kiitollisia että meillä on ollut Paavali, että meillä on Kirja joka kertoo menneistä niin realistisesti ettei epäilystä totuudesta jää. Kunka monta kertaa Raamatun henkilöt ovatkaan tulleet lohduksi ja avuksi omalla elämällään ja Voimaksi omissa taisteluissamme ja olosuhteissa joissa ei välttämättä muutosta tapahdu.

Tyttäreni tilanteeseen hain muutaman raamatunkohdan esim. filippiläsiskirjeestä luvuista 2 ja 3, ja1 Timoteus 6. jakeesta 11 alkaen: ”  Mutta sinä Jumalan ihminen… pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen. Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu ja jonka olet tunnustanut päämääräksesi, kun monien todistajien läsnä ollessa lausuit hyvän tunnustuksen… hoida sinulle määrättyä tehtävää tahrattomasti ja moitteettomasti siihen saakka, kun Herramme Jeesus Kristus ilmestyy. Sen antaa aikanaan tapahtua ylistettävä ja yksin hallitseva Jumala, kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra. Hän yksin on kuolematon”.  Ja näin on tyttären tahtokin, kiitos Jumalalle.

Äitinä sanoin hänelle ettei tarvitse ottaa sellaista kuormaa vastuulleen joka toiselle kuuluu. Vaikka se, tai ne toiset eivät vastuutaan kantaisikaan. Kukaan ei jaksa määräänsä enempää, varsinkaan työpaikallaan jossa tehtävät ovat kuitenkin jokaiselle, omansa, jaetut.  Joka tapauksessa olimme suuresti lohdutetut ja kiitolliset että Jumala on ollut meille Niin Sanomattoman Hyvä ja kaikin tavoin pitänyt meistä huolta ja auttanut! Kun kerran saamme Hänet kohdata kasvoista kasvoihin kiitos ja ylistys ei lopu!!! Jumalalle kiitos!

” Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan, jolta syyni suuret anteeks sain ja saan. Jolta syyni suuret anteeks sain ja saan! Hän mun syyni suuret poisti verellään, otti synnin orjan Armoon Elämään. Otti synnin orjan Armoon Elämään. Katkoi verkot valheen, kahleet kuoleman. Vangin vapautti laps oon Jumalan, vangin vapautti, laps oon Jumalan. Lapsi oma Herran, Taivaan Kuninkaan, kruunun perin kerran Valtakunnan saan. Kruunun perin kerran, Valtakunnan saan.   Pääsen asukkaaksi kultakaupunkiin, viedään vierahaksi häihin iäisiin, viedään vierahaksi häihin iäisiin!”

Kiitos Jeesus!


2 kommenttia

Liikaa armoa

 

Voiko Armoa olla liikaa. Voiko seurakunnan edessä julistaa totuutta evankeliumista, jossa on armon määrää jollain tasolla rajoitetaan tai  sille asetetaan mittoja.

Johanneksen evankeliumin alussa Johannes Kastaja julistaa tulevasta Messiaasta seuraavalla tavalla: Johannes todisti hänestä ja huusi sanoen: ”Tämä on se, josta minä sanoin: se, joka minun jälkeeni tulee, on ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.” Ja hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle. Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta.

Armo on luonteeltaan kuin vuori. Se on ja pysyy. Sen määrä tai laatu ei muutu. Armo on Jeesus Kristus. Hänen kuolemansa kautta koko ihmiskunta lunastettiin pois kuolemalta yhdessä hetkessä Golgatalla. Jokainen joka tunnustaa Jeesuksen Herrakseen tehden näin parannuksen, käänntymyksen Jumalan puoleen saa osakseen armon.

 

Jeesus on tie,totuus ja elämä. Armon tie Iankaikkiseen elämään. Armo ei siis ole jokin ehdollinen voimavaikutus, jota lasketaan ihmisen ylle säännöstellen tai tipoittain vaan se on historiallinen tapahtuma, joka muutti koko maailman historian kulun poistaen väliseinän, synnin muurin ihmisen ja Jumalan väliltä.

Emme voi liikkaa julistaa armon sanomaa, Jumalan rakkautta ihmisille. Emme voi liikaa halata ihmisiä Jeesuksen vaikutuspiiriin. Jos me olemme Jeesuksen seuraajia meissä vaikuttaa se sama voima, Jumalan henki, joka vaikutti Jeesuksessa ja nosti hänet takaisin elämään. Siksi voimme rohkeasti julistaa ihmisille armoa armon päälle ja Jumalan suunnatonta rakkautta.

Voimme tehdä sitä siunaamalla jokaista ihmistä.  Rohkaisemalla ja näyttämällä sen mitä Jeesus on meille antanut. Antakaa ilon, rauhan ja vapauden näkyä omassa elämässänne. Mikään mahti maailmassa ei voi ottaa meitä pois Jeesukselta.  Pyhä Henki on puolustajamme, meissä vaikuttava ylösnousemusvoima.

 

Tämä on evankeliumin kova ydin. Muut seurakuntaa kuohuttavat asiat ovat kehällisiä pelastukseen vaikuttamattomia asioita.  Kun Jeesus julisti parannuksen saarnaa hän teki laista niin armottoman ja kovan, että sitä kautta pelastuminen kävi mahdottomaksi. Hän tyrmäsi lainopettajien jaon kirotuun kansaan ja hurskaisiin Juutalaisiin osoittamalla, että  hän itse on lain takana. Jeesuksen opetus on meille täsmälleen sama. Millään meidän teollamme ei ole vaikutusta armoon. Ei onnistumisilla tai epäonnistumisilla. Vain sillä, että luovuttamme jokaisen osa-alueen elämästämme Jeesukselle, on merkitystä. Kyse on hallintavallasta omaan elämäämmme. Siitä, että jokaisessa kiusauksessa tai onnistumisessa sanomme, Jeesus ota sinä nämäkin asiat itsellesi. Näin seuraamme häntä ja meillä on häneen suhde.

On merkillistä, että moni armon elämäänsä saanut muuttu kovin nopeasti armottomaksi, Ensin itselleen ja sitten toisille. Heille armosta tulee nopeasti ehdollista.  Rajoituksien ja epäilyn kautta elämään astuu salakavalasti rakkaudettomuus ja kyvyttömyys nähdä toisen ihmisen sydämeen kuten Jeesus teki.

Uskomme sijaitsee sydämessä ja se murtaa järjen päätelmät siitä miten ihminen haluaisi käsittää pelastuksen. Järki tahtoisi ryhtyä varmistelemaan pelastusta kun sydän vain haluaisi iloita siitä.

Kun vanhan minämme kuolee tehdessämme kääntymyksen ja parannuksen meidät liitetään ylösnousseeseen Kristukseen ja meistä tulee uudestisyntyneitä Jeesuksen omia. Sen tulisi näkyä meistä rakkautena. Jos jotain siis haluamme tarkata, tarkkailkaamme silloin armon synnyttämää rakkautta.