Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


10 kommenttia

Varjoista maan

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On vaikea kirjoittaa omista elämän varjoista käsin mitään rakentavaa. Luulen että jokainen ihminen joutuu kohtaamaan omat pimeät puolensa jossain vaiheessa elämää. Pahimmillaan tuntuu siltä, että taivas sulkeutuu ja oman pimeyden hedelmät  pulpahtelevat pintaan. Mieli on täynnä miksi-kysymyksiä, joihin ei saa vastauksia. Omien varjojen pimeimmässä paikassa on piste, jossa ihmisen sydän murtuu ja kaikenlainen oma yrittäminen käy tyhjäksi. Tuossa hetkessä Jeesus voi saada meissä muodon ja Jumala tarjoaa ihmiselle  mahdollisuuden luovuttaa taakkansa Jeesuksen kannettavaksi. Tuossa pimeässä hetkessä ei ole muuta tietä pois kuin katsoa ylös.

Tuossa oman elämänhallinnan konkursissa Jeesuksesta tulee isompi osa minua kuin mitä itse pystyn olemaan. Jeesus asettuu elämään sydämeeni. Hän näkee kaiken sen häpeän, jota kannan elämässäni ja hän on ainoa joka ymmärtää ja kykenee kantaamaan sen puolestani. Vain Hän, joka on kokenut vielä suuremman pimeyden voi sanoa: Minä tiedän miltä sinusta tuntuu.

Evankeliumin voima on sen kyvyssä lohduttaa ja kantaa ihmistä. Se, että elämä nyt on vaikeaa ja askel on raskas ei olekkaan koko kuva siitä kuka minä olen. Jeesuksen omana heijastankin hänen valoaan ja pimeys väistyy. Mutta ensin on tultava pimeää…

Mainokset


1 kommentti

Synti, tuo viheliäinen ystävämme

Vuosaaren seurakuntaneuvostossa on syntynyt ongelma. Kaikki kyllä sanovat, että tulkaa kaikki, mutta hieman epäselväksi jää, että minne ja miksi. Asiasta on jouduttu äänestämään ja kirkkoherran äänen tukemana on ratkaistu, että on mentävä Jeesuksen luo, koska olemme syntisiä.

Kuinka puhua synnistä ilman, että ihminen syyllistyisi? Jo sanoina nuo ovat samankaltaisia, synti, syyllisyys. Syyllisyys on ikävä tunne. Kuitenkin ihmiselle on annettu tällainen lahja, jotta voisimme elää yhdessä toisten ihmisten kanssa. Ellemme tuntisi syyllisyyttä, voisimme helposti elää itsekeskeistä, toisia ihmisiä vahingoittavaa elämää. Omatuntomme reagoi syyllisyyteen.

Synti on raamatussa keskeinen ilmaisu. Ilman syntiä ja syyllisyyttä ei voi raamattua ymmärtää. Synti ei raamatussa ole ensisijaisesti syyllisyyttä ihmisten edessä vaan Jumalan edessä. Raamatun esittämän syyllisyyden valokeilassa olemme kaikki samalla viivalla. Siksi tällainen syyllisyys ahdistaa ihmistä enemmän. Jumala on monelle etäinen ja tuntematon. Ahdistus omasta syyllisyydestä jota ei voi hallita ja hoitaa onkin elämää tuhoavaa. Se johtaa häpeään ja itseinhoon. Kristillisestä näkökulmasta katsoen pahinta mitä voi tapahtua on se, että ihminen kääntyy pois Jumalan luota. Kun rikomme lähimmäistämme vastaa, meillä on mahdollisuus pyytää anteeksi ja korjata tekomme konkreettisesti. Jumalan edessä kyse on siitä  mihin uskomme.

Mutta miten hoitaa tuo asia Jumalan kanssa? Riittääkö se, että sanomme: Tulkaa kaikki! Riittääkö se, että kuulumme kirkkoon ja maksamme kiltisti veromme ja hoidamme aneemme kuntoon. Riittääkö se, että me astumme korkean Jumalan eteen ja elämme kuin emme olisi mitään tehneet, ilman syyllisyyden tunnetta?  Entäs jos tämän Jumalan läsnäolo herättääkin meissä syyllisyyden ? Se ainakin olisi raamatullista ja tietäisimme olevamme oikean Jumalan edessä eikä sen kuuluisan ”mulla on oma jumala”-Jumalan edessä. Mutta miten tuon syyllisyyden voisi karistaa vaatteistaan pois? Riittääkö todella jäsenyys jossain seurakunnassa, jossa voimme elää hyvää säädyllistä elämää ja sanoa ”olen hyvä ihminen” Tai ”olen väsynyt ja voimaton” ilman, että osaamme sanoa tarvitsevamme Jumalan todellista läsnäoloa elämässämme.

Raamatun alkukielessä on seitsemän syntiä merkitsevää sanaa. Kuusi niistä liittyvät tiettyihin selkeisiin tekoihin ja elämän asenteisiin. Jeesus käyttää suurimaksi osaksi sitä seitsemättä sanaa ( Het´), joka on merkitsee tarkasti ottaen muuria ja väliseinää. Jeesus siis opettaa, että synti erottaa meidät Jumalasta ja hänen läsnäolostaan ja hän on ainoa tie Isän luo. Jos haluamme suhteemme kuntoon Jumalaan, on meidän luotava suhde Jeesukseen. Synti on siis jotain mikä meissä on läsnä tämän maailman takia, huolimatta siitä kuinka hyviä tai huonoja eläjiä me olemme.

Kyse on uskosta tähän kaikkeen. Ainoa tapa kohdata tämä, on hyväksyä armahdus, joka tulee Jeesuksen kautta. Syyllisyys on siis kohdattava, jotta voi hyväksyä sovituksen. Itse emme voi itseämme sovittaa millään.

Kannamme siis ihmisyydessämme mukana syyllisyyden taakkaa, jonka Jumala on päättänyt sovittaa itsensä kanssa, koska ihmisestä ei ollut luotettavaksi sopimuskumppaniksi.  Jos siis haluamme tehdä parannuksen ja myöntää syyllisyytemme on meidän tehtävä mielenmuutos ja otettava vastaan sovitus, jonka Jeesus on tehnyt oman verensä kautta. Mitään muuta tietä ei iankaikkiseen elämään ole.

Iankaikkisuus elämämme alkaa siitä, kun hyväksymme tämän sovituksen ja pääsemme Jeesuksen opetuslapseksi. Sen jälkeen voimme palvella seurakuntaa vaikkapa seurakuntaneuvostossa. Toki sielä voi olla muutenkin, mutta voin luvata, että Jeesuksen opetuslapsena se on kaksinverroin jännempää ja hauskempaa.


Jätä kommentti

Brunssikirkossa

Äkkiseltään en osaisi yhdistää brunssia, aamiaisen ja lounaan yhdistelmää kirkkoon, mutta juuri näin on oivallettu ja keksitty tehdä Jyväskylässä Kohtaamispaikkassa. Monille tuo Luterilaisen kirkon kainalossa toimiva yhteisö on tuttu ja se tunnetaan uraauurtavasta työstään yhteisöllisemmän kirkon puolesta. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan.

Mutta se Brunssikirkko. Paikkana toimi Kristillisen koulun ruokasali. Ruokaa ei laitettu paikanpäällä vaan jokainen kynnelle kykenevä toi mukanaan jotain syötävää ja omat ruokailuvälineet.  Ruokailua varten oli oma vastuuporukkansa, joka huolehti varsin suuresta määrästä ruokaa ja ruokailijoita. Tarjolla oli salaatteja, hedelmiä, kananmunia, muroja, leipää ja leikkeleitä jne. Näki että ihmiset halusivat oikeasti nähdä vaivaa sen suhteen mitä oli tarjolla. Hyvin yksinkertainen ja toimiva konsepti. Kun kävimme sisään koululle, vastassa oli Kilkin pariskunta, jotka tervehtivät lämpimästi meitä ensikertalaisia.  Tuntui hyvältä tulla huomioduksi ja uskonkin, että yksi Kohtaamispaikan salaisuuksista onkin uusien tulijoiden lämmin vastaanotto.

Ruokasali täyttyi kaiken ikäisistä ihmisistä mutta keski-ikä poikkesi selvästi perinteisestä kymppimessun osallistujakunnasta. Silmiin pisti lapsiperheiden suuri määrä ja opiskelijoiden aktiivisuus. Ilmapiiri oli rento ja iloinen mutta silti oli aistittavissa tietynlainen Pyhyyden läsnäolo. Mietin että millaista opetuslapsilla oli syödä Jeesuksen seurassa.

Ruokailuun käytettiin n. 50 minuuttia mutta ketään ei häirinnyt vaikka osa vielä murkinoi senkin jälkeen. Yhden laulun jälkeen lapset siirtyivät pyhäkouluun ja omiin touhuihinsa.

En ala ruotimaan sen tarkemmin tilaisuuden opetuksia ja sisältöä,koska jokainen tilaisuus seurakunnassa on uniikki. Itse tilaisuus oli järkevän kompakti ja toimiva. Musiikista vastasi bändi, joka osasi soittaa juuri sillä volyymillä, jota tuo tila vaati. Korvatulppia ei tarvittu. Musiikki oli nykyaikaista ja laulut suomalaisen suuhun sopivia ylistyslauluja.

Koska ehtoollista ei ollut, oli liturgia karsittu käytännössä olemattomiin ja aikaa käytettiin rukoukseen ja opetukseen. Alussa oli yhteistä esirukousta ja myöhemmin myös tärkeää kahdenkeskistä rukousta, joka suoritettiin varsin yksinkertaisesti. Pareittain jaettiin yksi kiitosaihe ja yksi pyyntö, joiden puolesta sitten rukoiltiin vuorotellen. Sen jälkeen luettiin aina Herran siunaus. Aikaa käytettiin tähän vain muutamia minuutteja. Kuitenkaan mitään kiireen tuntua ei ollut. Tässä toteutui hyvällä tavalla rukouksen henkilökohtaisuus ja ihmisten kohtaaminen. Tilaa oli myös tiedon sanoille ja niiden jakamiselle. Sille mitä Jumala halusi ihmisille kertoa. Lähtökohtana on että Pyhä Henki välittää ihmisille Jumalan rakkautta ja lohdutusta. Antaa tunteen siitä että Jeesus kantaa meitä elämässä eteenpäin.

Brunssikirkon konsepti tuntui hyvältä ja toimivalta. Voisin kuvitella että se toimisi ihan missä tahansa seurakunnassa missä halutaan yhteisöllisempää kohtaamista. Ja kaiken lisäksi se on raamatullista sillä myös Jeesus piti ateriayhteyttä tärkeänä.


1 kommentti

Kuulemmeko Paimenen ääntä

Nuorena tuskailin sitä, että en osannut enkä oikeastaan ymmärtänyt rukouksesta ja rukoilemisesta juurikaan mitään. Ainoa järkevä rukous oli iltarukous. Rukous oli papin hommia, ja silloin se olikin riittävää. Tämä lienee melko luterilainen näkemys asiasta. Opiskelijaseurakunnassa harrastettiin yhdessä rukoilemista. Kukin vuorollaan rukoili, mutta minä vaikenin. En tiedä mitä olisin sanonut. Tällainen tapa rukoilla oli kultuurishokki josta en ole oikein vieläkään toipunut. Ja en tiedä olivatko ne maratonrukoiluhetken kovinkaan rakentavia kenellekkään.

Oma hengellinen uudistuminen toi mukanaan myös uuden ymmärryksen rukoukseen ja siihen mitä rukous on. Tajusin rukoilleeni koko elämäni. Sisäinen dialogini oli aina suunnattu Jumalalle, en vain ollut tajunut, että Jumalalle jutteleminen on enemmän rukousta kuin ne kaavamaiset lorut, joita olin tavaillut eri tilanteissa. Muutenkin uskon elämäni muuttui vähitellen kaiken kattavaksi enkä enää erottellut arkea ja hengellisiä tilanteita omiin lokeroihinsa. Aikaa tämä kasvuprosessi on vienyt ja se on yhä  kesken.

Hengellisessä kasvussa omituisinta on se, että mitä enemmän kasvan kohti Jeesusta, sen vähemmän suhteessa on mitään sellaista mitä itse toisin mukanani. Tämä vaikuttaa myös rukoukseen. Ainaisen kinuamisen ja pyytämisen edelle on ajanut kiitos ja Jumalan ylistäminen. Jumala antaa aina kaiken mitä tarvitsen, myös kärsimyksen ja vaikeuksien keskellä. Rukouksessa korostuu se ketä me rukoilemme, ei se mitä me rukoilemme. Jumala on huolehtiva isä, joka ei tuo käärmettä lapselleen vaan leipää. Isä huolehtii vaikka en pyytäiskään mitään. Ja siitä huolimatta Raamattu kehoittaa meitä anomaan.

Kun luotan siihen että Jumala tuntee tarpeeni jää minulle aikaa myös kuunnella mitä hän puhuu minulle paimenen ominaisuudessa. Jeesuksen omat tuntevat paimenensa äänen. Raamattu on avain kaikkeen. Sen mukaan voimme palvella toisiamme ja evankeliumia armolahjoilla, joista profetoiminen ja tiedon sanat ovat yksi osa rukousta ja seurakunta elämää. Jukka Jämsen on luonut käsitteen kuunteleva rukous joka hyvin ilmentää sitä kuinka Pyhä Henki voi toimia seurakunnassa ja sielä missä on ihmisiä jotka elävät Jumalan valtakunnan läsnäolossa, tahtoen palvella Jumalaa täydellä sydämellä.

Näin hiihtolomalla on hyvä lukea raamattua, rukoilla ja kuunnella mitä Pyhä Henki tahtoo meille sanoa. Katsella Kuusamon kauniita vaaramaisemia ja olla hiljaa.kuusamoon

 


2 kommenttia

Kuka lastasi opettaa?

Oppikirjan valinnalla ja opettajan asenteilla on väliä kun puhutaan katsomusaineista. Ei ole samantekevää kuka lapsellesi opettaa uskontoa.

Itse ajattelen että minun on huomioitava omassa luokassani jokaisen oppilaan kotitausta ja uskonto. Pienessä kunnassa vanhemmat ovat hitaampia vaatimaan elämänkatsomustietoa tai oman uskonnon mukaista opetusta ja siksi lapset osallistuvat lähes järjestään Ev.lut. uskonnon opetukseen. Tämä ei ole ainakaan meillä aihettanut mitään ongelmia.

Mutta mitä tämä edellyttää opettajalta. Kävin läpi opetussuunnitelmia uskonnonopetuksesta. Kaikkiin suunnitelmiin oli sisällytetty ajatus siitä, että lapsi oppii tuntemaan oman uskontonsa, sen perinteiden, opin ja tradition merkityksen ja vaikutuksen omaan elämään.  Kyse ei ole opettajan arvomaailmasta vaan perheen ja kirkon arvoista ja niiden siirtämisestä eteenpäin. Opettajan tehtävä ei ole ajaa samaan putkeen yhteiskunnan arvoja, vaan edistää suvaitsevaisuutta ja uskontojen lukutaitoa. Yksisilmäinen, suvaitsevaisuuden nimissä tehty uskontojen sensurointi johtaa vääjäämättä törmäyskurssille, joka ruokkii ääri-ilmiöitä yhteiskunnassamme. Suvaitsevaisuus ei voi olla siis toisinajattelevien vaientamista vaan avointa keskustelua arvoista.

Opettajan on noudatettava opetussuunnitelmia myös uskonnonopetusen osalta. Se, että opetus ei saa olla tunnustuksellista, tarkoita sitä, että oppisisällöistä voisi tinkiä ja väheksyä opetettavaa asiaa. Asian on itse asiassa päinvastoin. Open on kyettävä välittämään lapsille tunteen, että hän arvostaa lasta ja hänen kotinsa arvomaailmaa vaikka ei itse jakaisikaan samoja arvoja.

Ev.lut. uskonnon opetus tulisi nousta kirkon tunnustuksesta niin kauan kuin oppitunnin edessä on kirjainyhdistelmä ev.lut. Vain silloin voidaan puhua oman uskonnon opetuksesta. Siksi paikalliset seurakunnat ovatkin luontevia yhteistyökumppaneita kouluille näiltä osin. Valitettavasti monet rehtorit ja koulut tahtovat unohtaa tämän tosiasian.

Koulujen ei tarvitse säikkyä erilaisten etujärjestöjen ja yhdistysten yhteydenottoja ja sen takia sulkea seurakuntien toimintaa pois kouluista. Itse asiassa monet seurakunnat ovat tarttuneetkin härkää sarvista ja tarjoavat esim. koulukinkereiden yhteydessä myös uskonnottoman vaihtoehdon ja opetuksen niille jotka eivät halua osallistua itse kinkereille.

Ei ole siis samantekevää kuka lastasi opettaa tai millaisella asenteella. Vanhemmilla on oikeus vaatia asiallisuutta uskonnonopetukseen positiivisen uskonnonvapauden nimissä. Meillä on oikeus harjoittaa omaa uskontoamme ja pitää kiinni oikeuksistamme olimmepa sitten uskovia tai uskonnottomia.


4 kommenttia

Uudistuksia ja uudistumista

Miten kirkon pitäisi uudistua? Miksi kirkon pitäisi uudistua?

Viron kirkon johtaja arvosteli Suomen  Luterilaista kirkkoa ja totesi, ettei uudistukset kirkon opissa ja arvoissa tuo Kirkkoon toivottua väen ryntäystä. Jäsenmäärä putoaa tasaiseen tahtiin ja verotulojen putoaminen kuormittaa seurakuntia.

No, kirkon oppiin ei olla koskettu, mutta arvot lienevät hakusessa. Kirkolliskokouksessa ei turhaan ole 3/4 enemistövaatimus kirkkon oppia koskevissa päätöksissä.  Valitettavasti vain kaikkien kirkon työntekijöiden arvot eivät nouse kirkon tunnustuksesta vaan siitä mitä he käsittävät synnillä ja mikä on ihmiselle luontaista.  Toisaalta inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta mietin sitä, että mitä minulle tapahtuisi opettajana, jos päättäisin jättää pois sellaisia oppiaineita tai aihekokonaisuuksia jotka ovat minun mielestäni vanhanaikaisia tai aikansa eläneitä. Ei taitaisi hyvä heilua.

Olisiko kuitenkin valittava aivan toinen lähestymiskulma koko asiaan. Viimeiset vuodet on keskitytty tasa-arvoon ja sen eri muotoihin. Pappeus on ollut tikun nokassa jo pitkään ja viime vuodet on näperrelty avioliiton parissa. On keskitytty ihmiseen.

Jotkin herätysliikkeet ovat kiristäneet otettaan jäsenistä painottamalla raamatun opetuksia pappeudesta ja avioliitosta. Tämä ei liene väärin, mutta sen seurauksena juopa muun yhteiskunnan väillä on kasvanut, koska kirkon sisällä ei ole pystytty näitä asioita sopimaan. Ulospäin näyttää siltä , että elämän tilalla on kuivakkaa, elämälle vierasta teologiaa, joka ei puhuttele vaippavuoren keskellä painivaa nuortaparia tai kavereiden kanssa hengaavaa teiniä ja hänen stressaantuneita vanhempiaan.Keskittymällä oppiin, on opista on tullut ihmisiä pois sulkevaa. Olemme valuneet tähän tilanteeseen hitaasti mutta varmasti.

Olennaista lienee se millaisia toimintamalleja ja asioita seurakunnat ja kirkko pitävät toiminnan keskiössä. Kirkon merkitys yksilöille on jatkuvasti ohentunut, koska kristinopin keskeisillä elementeillä, jotka nousevat Jumalan yliluonnollisuudesta ei ole ollut enää pitkään aikaan tartunta pintaa ihmisissä. Kirkon teologia on siirtynyt hitaasti mutta varmasti järkeisoppiin ja pohtimaan sitä, mikä on ihmiselle mahdollista, ei sitä mikä on Jumalalle mahdollista. Rukouselämä on kuivunut edestä johdetuksi messuamiseksi ja henkilökohtaisuus on kadonnut lähes kokonaan. Opetus Pyhän Hengen persoonasta ja Jumalan voimasta on heikkoa.

Raamatun sisältö on julkisuudessa ja kirkon nimissä puhuville ihmisille enemmän filosofiaa, kuin todellisuutta ja elävän Jumalan sanaa. Pelätään leimautumista hörhöksi tai konservatiiviksi. Synnistä ja sen seurauksista ei saa puhua. Kadotus on piilotettu ihmisiltä etteivät he ahdistuisi liikaa. Näiltä osin pappeus ja johtajuus on kirkon yksi isoista kipukohdista.

Jeesus kehoittaa meitä ensin etsimään Jumalan valtakuntaa. Siis yliluonnollista Jumalan todellisuutta. Sitä Jumalan voimaa, joka pitää kaiken yllä. Raamattu haastaa meitä luottamaan Jumalan johdatukseen niin seurakunnan kuin yksilökin elämässä.

Seurakunnan tasolla se tarkoittaa päivittäistä Jumalan läsnäoloa, rukousta ja ylistystä sekä seurakunnan yhteistä kokoontumsta, jossa armolahjoillakin tulisi olla raamatun opetuksen perusteella jokin sija. Se tarkoittaa myös sitä, että yksilö on osa toimivaa seurakuntaa. Seurakunnalla on siis oltava sija ihmisen arjessa. Jumalan läsnäolon tulisi vaikuttaa ihmiseen joka päivä. Jumalan sana on hengellisen elämän leipää. Ilman sitä usko kuolee nälkään.

Kaiken kaikkiaan on kyse siitä pidämmekö Jumalaa ja Jeesusta todellisina arkeen ja maailmaan vaikuttavina persoonina, joilla on valta kaiken olevaisen yli. Jos pidämme, niin silloin ihminen ei ole uskon keskiössä vaan keskiössä on Jeesuksen ja ihmisen suhde. Jeesus tulee yliluonnollisella tavalla läsnäolevaksi ihmisen elämään.

Usko on Jumalan lahja eikä asia jota ihminen itse vatvoo ja epäilee. Se on omalla salatulla tavalla sokeaa ja salattua. Jeesus asettaa uskosta meille esikuvaksi lapset. Tarkasti käännettynä Jeesus puhuu sylivauvoista. Pienen vauvan tavoin heittäydymme Jumalan huolenpidon varaan.

Raamattu on ohjenuoramme uskon tiellä. Ilman sitä ihminen eksyy.


5 kommenttia

Jos neuvon tien Helsinkiin, en osoita tietä Ouluun.

Nostan hattua Vuosaaren kirkkoherralle. Hän haluaa neuvoa tien Taivaaseen. Hän kertoo seurakuntalaisilleen, että seuraamalla Jeesusta tuo tie löytyy. Muita teitä ei ole. Näin on aina Kirkko uskonut. Myös oma kirkkoherrani on ottanut tavakseen kertoa tuon asian meille seurakuntalaisille joka sunnuntai. Messussa tunnustamme uskoamme kolmiyhteiseen Jumalaan eikä kyse ole vain seurakunnan yhteisestä uskosta vaan myös henkilökohtaisesta sitoutumisesta siihen miten ja mihin uskomme.

Jeesus itse sanoo, että hänen ikeensä on kevyt kantaa. Hän tahtoo antaa levon työn raskauttamille ja uupuneille. Hän antaa uskon lahjan niille, jotka sitä haluavat. Onko tässä sisällä vaatimus vai lupaus?

Jeesus myös käski! Hän käski tekemään ihmisistä opetuslapsia. Ei käännynnäisiä. Ei seurakunnan hevijuusereita tai ammattiuskovia. Hän haluaa että olisimme hänen seuraajiaan. Hän haluaa että uskoisimme Häneen. Hän haluaa, että olisimme Jumalan lapsia ja perillisiä.

Mitä Vuosaaren kirkkoherra teki väärin? Senkö, että hän paljasti sen kuinka Taivaaseen pääsee, silläkin uhalla, että joku alkaa pohtia oman elämänsä arvopohjaa ja merkityksiä.  Senkö, että hän oman yhteisönsä johtajana on huolissaan ihmisten sieluista. Senkö, että hän on vanhanaikainen seurakunnan luottamushenkilöiden mielestä ja julistaa 2000 vuotta sitten ylösnoussutta Kristusta?

Vai tekikö hän vain sitä työtä johon hän on pappisvihkimyksessään sitoutunut. Hän on avannut seurakuntansa ovet ja sanonut omalla tavallaan ”tulkaa kaikki”. Tulkaa Jeesuksen luo, sillä hänellä on iankaikkisen elämän sanat!