Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Miten kirkko uskoo

Melko hämmentyneenä olen seurannut kirkollista ja julkista keskustelua kirkon ympärillä. Kirkon ääntä käyttää näissä keskusteluissa julkisen sanan valitsemat henkilöt, jotka saavat omien näkemystensä perusteella kertoa miten Raamattua pitäisi tulkita ja mikä on kirkon käsitys Jumalasta ja ihmisyydestä. Usein näihin keskusteluihin otetaan mukaan ihminen, joka edustaa jonkinlaista ääriajattelua kristillisyydestä ja jolla on jyrkästi poikkeava käsitys siitä mitä ns. asiantuntijat ovat mieltä. Näin saadaan sopivan suuri kontrasti ns. järkevän ajattelun tueksi.

Huomenna on kirkossa vaalipäivä ja kirkon oma organisaatio kannustaa ihmisiä äänestämään suurin joukoin. Kannustimena toimii ajatus muutoksesta, jonka demokraattisempi vaali toisi tullessaan. Näin kansan näkemys Raamatusta ja Jumalasta läpäisisi kirkon opin. Tähän sisältyy itseäni pelottava ajatus raamatun sanoman päivittämisestä. Epämääräinen ajatus siitä, että raamatussa on nykyihmisen silmissä jotain viallista ja vanhaksi käynyttä tuntuu pelottavalta, kun se tulee kirkon piiristä. Itsekin toivon, että ihmiset tulisivat äänestämään, pohtien samalla sitä mikä merkitys omalla seurakunnalla on hänelle itselleen. Kuka olisi sopiva henkilö tekemään työtä oman seurakunnan eteen.

Oma kokemukseni Jumalasta on tehnyt minusta nöyrän. Nöyrän terveellisellä tavalla. Kapinani Jumalaa ja Raamattua vastaan on kääntynyt avun pyynnöksi ja joskus jopa huudoksi. Oppirakennelmat ovat sortuneet tyhjiksi hädän keskellä.

Sillä mitä mieltä kirkko, teologit tai julkinen mielipide ovat tasa-arvosta, avioliitosta tai piispan raha-asioista tai edes synnin määritelmästä muuttuu turhaksi kun elämä ja maailma jyrää ihmisen yli. Samaan turhuuden myllyyn joutaa myös herätysliikkeiden ja ääriryhmien uho ja palo.

Kristinuskon ytimeen on jostain päässyt hiipimään  käsitys, että ihmisellä olisi jotain valtaa. Valtaa yli Jumalan, raamatun ja toisten ihmisten. Tämä on hämärtänyt kuvan Jumalasta, joka kärsi ihmisen takia ja puolesta. Sen sijaan, että kirkko katsoisi kärsivää Kristusta, se katsoo kärsivää ihmistä ja yrittää löytää avun itse. Kun siirrämme katseen pois Jeesuksesta häviää samalla luottamus elävään Jumalaan ja hänen tekoihinsa. Näin Jumalasta tehdään heikko ja Jeesuksesta myytti. Tällaisesta katsantokannasta käsin on helppo sanoa, että raamatun sanaa on päivitettävä.

Sen sijaan, että päivitäisimme Raamattua, voisimme tunnustaa oma vajavaisuutemme ja kyvyttömyytemme elää Raamatun sanan mukaan. Tunnustaisimme syntisyytemme Jumalan edessä. Sen, että elämme erossa Jumalasta ja olemme tämän rikkinäisen maailman saastuttamia. Kaikki meidän halumme ja tekomme, hyvätkin, ovat Jumalan edessä lopulta turhia jos ne tehdään pelastumisen takia.

Jumala tarjoaa meille pelastusta ja armahdusta. Omaa ehdotonta ja pysyvää rakkauttaan ja hän odottaa että me tarttuisimme siihen. Hän tarjoaa armahdusta sekä arvoa Jumalan lapsena sellaisena kuin olemme. Me kelpaamme hänelle aina.

Jumalan todellisuudessa demokratiasta tulee enemmän. Siitä syntyy seurakunta, joka elää ja hengittää Kristuksen sydämen sykkeessä ja tekee sitä kaikkea hyvää mitä hänkin teki opetuslastensa kanssa.

Mainokset


2 kommenttia

Mun seurakunta

Olen taas ehdolla oman seurakuntani kirkkovaltuustoon. Olen sitoutunut kirkkoon ja sen perinteeseen, koska se on minun hengellinen kotini. Olen sitoutunut siihen kirkkoon jonka oppi-isä on Luther. Kirkko on aina  jäsentensä summa ja samalla Pyhien yhteisö. Uskontunnustus kertoo mihin uskomme ja mikä on kirkon pohjavire. Kirkko on yhtä hauras kuin ihminen on ja yhtä luja kuin mitä Jumala on. Kirkossa ja koko Kristinuskossa on sisäänrakennetttu jännite heikon ihmisen ja kaikkivaltiaan Jumalan välillä.

Jeesuksen myötä astui voimaan uusi liitto Jumalan ja ihmisen välille. Tuossa liitossa Jumala ottaa vastuun kokonaan itselleen. Se on kuin lainasopimus, jossa pankki antaa lainan ja vastaa itse siitä, että lainan vastuut tulevat hoidetuksi. Lainan ottajalle jää vain tuhlaamisen vaiva.

Omalla paikkakunnallani Pyhäjärvellä herätysliikeiden vaikutus on hiipunut ja Luterilainen seurakunta elää omaa, melko  vahvaa elämäänsä eteenpäin. Työntekijät ovat motivoituneita ja ahkeria vaikka talous onkin lujilla. Seurakuntamme on avoin yhteistyölle eikä torju yhteydestään ketään, jotka haluavat tehdä töitä Pyhäjärven eteen. Oman kaupungin eteen tehty työ on Jumalan mieleistä työtä. Kulunut valtuustokausi oli kaikista taloudellisista haasteista ja vaikeuksista huolimatta antoisa ja pystyimme järjestämään paljon hyviä tapahtumia perusseurakuntatyön ohella.  Neuvosto ja valtuustotyöskentely oli muutakin kuin pykälien pyörittelyä, sillä niissä sai kohdata aidosti ihmisiä ja ainakin itse koin tulleeni myös hengellisesti hoidetuksi. Koin palvelevani Jumalaa ja ihmisiä.

Seurakunnan työ on usein näkymätöntä ja eikä tee itsestään numeroa. Kastehetket kodeissa, rippikoulut, häät ja hautajaiset ovat työntekijöille arvokkaita kohtaamisia ihmisten kanssa. Me ”ammattiuskovat” emme useinkaan ymmärrä niiden merkitystä Evankeliumin työn eteenpäin menemiselle. Kuitenkin Jumalan sana on aina esillä ja läsnä. Jos katsomme Johanneksen evankeliumin alkua näemme sielä että Sana on sama kuin Jeesus. Jeesus on siis aina läsnä seurakuntamme tilaisuuksissa. Näissä tilanteissa Jeesus hoitaa laumaansa.

Tulevaisuuden haasteena on kuitenkin tavoittaa niitä ihmisiä, jotka ovat  menettäneet yhteyden seurakuntiin ja Jumalaan. Se ei ole pelkästään jäsenkadon ja verotulojen paikkaamista vaan totista evankeliumin työtä. Synnin olemus on ero Jumalasta ja synnistä parannus on kääntyminen Jumalan puoleen ja mielenmuuutos. Usko itsessään on lahja Jumalalta ja seurakunta on paikka, joka on laitettu kantamaan tätä lahjaa, elämään todeksi sitä. Seurakunnan yhteydessä ihminen voi löytää Jeesuksen. Tähän evankeliumin työhön on kutsuttu jokainen seurakunnan jäsen.


2 kommenttia

Kuka Jumala on?

Sain joku päivä sitten viestin, jossa kysyttiin sitä, että jos Jumala ja Jeesus on sama asia, niin miksi Jeesusta kutsutaan Jumalan pojaksi.

Kysymyksessä on sisällä oivallus ja samalla käsitteiden suloinen sekamelska. En tässä kuitenkaan halua lähteä vastaamaan ja purkamaan Jumaluuden olemusta ja kolminaisuutta vaan itse kysymystä ja sen taustoja.

Kuinka vastata koulutetuille, rippikoulun käyneille, seurakunnasta vieraantuneille ja työssä käyville nuorille aikuisille jotain Jumalasta niin, että se aukeaa edes jollain tasolla.

Taustalla on myös kysymys, että mitä me uskossa sisällä olevat puhumme ihmisille? Miksi saarnata parannusta ihmisille, jota eivät tunne Jumalaa jolta anteeksiantoa pitäisi olla vailla! Tajuaako kristikunta Suomessa, että meidän tavastamme evankelioda ihmisiä Suomessa on aika ajanut ohi. Meidän traktaattimme ja julistuksemme kaikuu korville, jotka eivät ymmärrä mitä me puhumme. Tämän ajan ihminen elää kiireen ja ahdistuksen keskellä. Arjen uuvuttama uupuu jos hänelle lyödään eteen lista synneistä ja parannusta vaativista asioista. Hän tarvitsee aivan jotain muuta!

Jeesus julisti parannusta fariseuksille ja sitä minäkin haluan julistaa meille. Haluan julistaa parannusta myös niille, jotka omistavat Jumalanvaltakunnan salaisuudet ja avaimet. Nähkää Jeesus ja mitä hän julisti ja käski opetuslasten julistaa.

7. Ja missä kuljette, saarnatkaa ja sanokaa: ’Taivasten valtakunta on tullut lähelle’. 
8. Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa. 
9. Älkää varustako itsellenne kultaa, älkää hopeata älkääkä vaskea vyöhönne, 
10. älkää laukkua matkalle, älkää kahta ihokasta, älkää kenkiä, älkääkä sauvaa; sillä työmies on ruokansa ansainnut. 
11. Ja mihin kaupunkiin tai kylään te tulettekin, tiedustelkaa, kuka siellä on arvollinen, ja jääkää hänen luokseen, kunnes sieltä lähdette. 
12. Ja tullessanne taloon tervehtikää sitä. 

Meidän lähimmäisemme ovat raskaiden taakkojen uuvuttamia. Me olemme niitä joiden tulisi keventää taakkaa eikä lisätä sitä. Loistaa Kristuksen valoa ja tuoda lohdutuksen henki mukanamme minne ikinä menemmekin. Näin Evankeliumi saa uudelleen sijaa tässä maassa.

Muinaiset suomalaiset ottivat evankeliumin vastaan, koska se vapautti heidät peloista ja luonnonjumalien mielivallasta. Miekka ei tuonut evankeliumia vaikka niin väitetäänkin. Sama toistuu yhä Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Evankeliumi ei yksinkertaisesti uppoa ihmiseen väkisin. Rakkautta ei voi pakottaa. Tiedän että historia ei ole näin yksioikoista mutta Kristinuskolla ei olisi ollut mahdollisuutta ellei siinä olisi ollut jotain radikaalisti erilaista ja houkuttelevaa. Kysymys kuuluukin että mihin me hukanneet sen ihmisiä houkuttelevan evankeliumin?


2 kommenttia

L10T ja Kristittyjen yhteys

Matikaisen Mikko toimittaa Radio Deihin Uskon askeleet-nimistä ohjelmaa. Mikko on Kansanraamattuseuran työntekijä ja kiertää kouluttamassa seurakunnissa ja yhteisöissä L10T-nimellä kulkevaa elämäntapa-menetelmää.

Aah! Taas joku uusi menetelmä kymmenien muiden joukkoon saattaa joku huokaista tässä kohtaa. Huokaise rauhassa. Ja niin onkin ja vieläpä hyvä sellainen.  Esimerkiksi Alfa-kurssi on ollut vuosia hyvä ja toimiva menetelmä ja vaikuttaa, että tämä ”Luukaskymppi” ottaa  paikkansa sen perässä.

Menetelmän nimi tulee Luukaan evankeliumin kymmenennestä luvusta ja sisältö luvun tapahtumista. En ala tässä referoimaan asiaa sen syvemmin. Voit käydä tutkailemassa asiaa KRS:n sivuilta tämän linkin kautta L10T.

Mikko kävi kouluttamassa oman seurakuntani ja Keitaan kutsusta täällä Pyhäjärvellä. Mikon yksi iskulause on, älä elä ateistista kristityn elämää. Lause ravisteli ihan kunnolla paikalla ollutta seurakuntaa. Paikalla oli niin vapaiden suuntien ihmisiä kuin perusluterilaisia. Kukaan meistä ei saanut itseltään synninpäästöä tuon lauseen edessä.

Me nykyuskovat olemme antaneet itsemme vaipua olotilaan, jossa hengellisyytemme on kääntynyt sisäänpäin. Uskosta on tullut niin henkilökohtaista, ettei se näy millään tavalla meistä ulospäin. Vaikuttaa siltä, että siitä on tullut jopa hyve. Vielä kun osa nykykristityistä käyttäytyy niin omituisesti ja kiivailee riidellen julkisuudessa uskon asioista, että tavallinen ei ihminen halua millään muotoa samaistua kristinuskoon ja uskovaisuuteen.  Niin arvokasta kuin kristillisten arvojen puolustaminen onkin niin  näillä asioilla ei tulisi mellakoida ja osallistua julkisiin rähinöihin. Tuntuu siltä, että sosiaalinen media on viimeinen paikka, jossa kannattaa ottaa kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin. Sielä kristitytyjen mielipiteet ovat kuin helmiä heittäisi sioille.

Kristinuskon sanoma ei ole milloinkaan mennyt eteenpäin julkisilla foorumeilla. Kristittyjä syntyy ja on aina syntynyt kun ihmiset kohtaavat toisiaan aidosti ja mukana on aito välttäminen, jonka vain Jumala voi saada aikaan. Se, että uskovien elämäntapa ei heijasta itse evankeliumia, syö pohjaa koko uskolta. Hapan ja kiivaileva kristitty on paras ase sielunviholliselle. Sielunvihollinen on tyytyväinen kun vain yksi pelastuu mutta tämän pelastuneen lähipiiri on rokotettu uskoa vastaan loppuelämäkseen.

Mielestäni L10T:n perusajatus on se, että elämme Jeesuksen omille arvollista elämää ja siunaamme aina  ympärillämme eläviä ihmisiä, joko hiljaa tai ääneen. Siunaaminen alkaa muokata myös meidän omaa sydäntämme ja näin meidän oma elämämme alkaa myös muuttua. Nuo uskon askeleet: Siunaa, ystävysty, auta missä voit ja kerro Jeesuksesta mahdollistuvat kun elämme Jumalalle mieluista siunaavaa elämäntapaa, josta voi tunnistaa Kristuksen valon ja rakkauden.

Otsikossa on mainittu sana yhteiskristillisyys. Raamatun mukaan on olemassa vain yksi Kristuksen seurakunta. Jos me Jeesuksen omiksi itsemme laskevat emme ala tehdä yhdessä töitä omilla paikkakunnillamme, voimme samantien unohtaa sanan herätys. Jos maailma näkee vain eripuraa niin miksi he haluaisivat uhrata aikaansa ja elämäänsä kiivailulle ja riitelylle. Meidän Jeesusta seuraavien suola on vaarassaa käydä mauttomaksi ja kun suola menettää makunsa ei mikään enää voi palauttaa sitä.


6 kommenttia

Kipu

Taivas työntää  veden sekaista räntää. Aamu oli kirkas ja pikku pakkanen oli koristellut kasvit kimaltelevalla kullalla. Tuuli enteili  kuitenkin muutosta. Harmaan pilvimassan mukana vyöryi syksyn ensimmäinen lumisade, joka muutti kaiken valkoiseksi. Lumen mukana tullut valo läikähti jossain sielun sopukoissa ja lohdutti. Pian sade kuitenkin muuttui rännäksi ja vedeksi.

Maiseman  on vallannut märkä ja raskas hämäryys. Kipu on läsnä vahvempana kuin koskaan. Äskeinen ilon läikähdys tekee olosta vielä kurjemman.

Jokainen meistä kantaa mukanaan oman elämänsä kipeitä varjoja. Asioita jotka enemmän tai vähemmän satuttavat ja aiheuttavat meille kipua. Tuntuu siltä että aika ei parannakkaan kaikkia haavoja. Päinvastoin, jotkut haavat vain tulehtuvat ja alkavat märkiä.

Saarnaajan kirjassa meille maalataan kuva elämästä sellaisena kuin se on aina ollut. Tässä ajassa mikään ei ole pysyvää. Rikkaus ja rakkaus, kaikki häviää kun ajan aalto pyyhkii niiden yli. Saarnaaja kehoittaa meitä nauttimaan siitä mitä meillä on tässä ja nyt. Mutta miten, kuinka tarttua hetkeen ja elää täysillä kun sisällä tuntuu olevan lakkaamaton kipu ja loppumaton räntäsade.

Olen pohtinut syksyn aikana tätä omaa kipuani ja sitä miten elää sen kanssa. Olen yrittänyt etsiä aikaa ja paikkaa, jossa ensimmäinen haava on tullut. Jotenkin oma kipuni kurkottaa yli ajan sinne ihmisen tarinan alkuun saakka. Sinne missä kaikki luotu ja luonnollinen muuttui Jumalasta irralliseksi häpeän ja orjuujen kaltaiseksi vaellukseksi. Sellaiseksi jossa lapsenkaltaisuus poljettiin tiedon, järjen ja sääntöjen alle. Jossa ihminen otti otteen omasta elämästään ja vallan toisesta. Hetkeen, jossa ihminen tajusi olevansa alasti luojansa edessä ja häpesi sitä. Sieltä löytyy oman kipuni juuret. Jokin minussa olisi  halunut kasvaa kohti toisia ihmisiä ja kohtii Jumalaa, mutta ihmisyyden haavat tarttuivat jo pieneen lapseen ja kasvoivat mukana.

Jokin omassa kivussani sivuaa Paavalin ja Pietarin häpeää. Järjellinen ratkaisu kaikkeen olisi ollut kieltää Jeesus ja kivittää ne jotka vaatisivat minut tilille siitä. Jatkaa matkaani ja mennä kalaan. Tehdä niin kuin itsestäni tuntuu ja pelastaa se mitä pelastettavissa on.  Antaa maailman viedä mennessään ja ansaita maailman mitan mukaan oma osani kunniaa ja nautintoja.

Mutta olen kuin toisetkin opetuslapset, en voi lähteä, koska  joudun toteamaan saman kuin Pietari, ”Kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.  Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.”

Uskon että monet meistä elävät tällaisessaa jännitteessä, joka pakottaa meidät takertumaan Jeesukseen ja Jumalan sanaan, koska omat järkeilymme johtavat aina takaisin pimeyteen. Omat fyysiset ja hengelliset kipumme  eivät katoa tai parane, vaan ne on jätettävä Jeesuksen hoidettavaksi. Oma hengellisyytemme on lopulta koettava täydellinen konkurssi samalla tavalla kuin Pietarilla ja Paavalilla. Meidän oma hyväksyttävä oma kapinallisuutemme ja antauduttava Pyhän Hengen hoidettavaksi kokonaan ja täysiaikaisesti, koska muuten me hukumme.

Danielin kirjassa kuvataan kuinka mikään mitä ajattelemme tai teemme ei pysy salassa Jeesukselta, koska meidän tiemme kulkee aina varjojen kautta.

Hän paljastaa syvimmät salat,
tietää sen, minkä pimeys peittää,
hänen luonaan asuu valo. -Dan 2:22-

Tuo raamatun kohta on valtavan armollinen. Jeesus tietää meidän kipumme ja kyvyttömyytemme. Vain hän voi olla valo. Me olemme se pimeys. Mutta hän haluaa olla meissä ja meidän kanssamme. Varjo kertoo sen missä on valo, sen missä on Jeesus.


1 kommentti

Pahaolo

Kristinusko ei ole valloittajien uskonto. Kristinusko ei tee ihmistä vahvaksi, menestyväksi ja pärjääväksi. Kristinusko ei kasvata johtajia eikä edistä kenenkään uraa. Kristinusko ei ojenna ihmistä ylhäältäpäin eikä lue lakia syylliselle, joka on jo tehnyt parannuksen. Kristinusko ei jyrää toisin uskovaa eikä käännytä ketään, ei edes rajalta. Kristinusko ei kyttää ja juorua Somessa. Kristinusko ei herjaa eikä etsi vikoja toisesta, eikä kirjoittele pilkallisesti toisista kristityistä..

Jeesus pani merkille, että vieraat pyrkivät aterialla asettumaan parhaille paikoille. Niinpä hän esitti heille vertauksen:  ”Kun sinut on kutsuttu pitoihin, älä asetu kunniapaikalle. Joku vieraista saattaa olla sinua arvokkaampi,  ja isäntä, joka on teidät molemmat kutsunut, tulee sanomaan sinulle: ’Anna tämä paikka hänelle.’ Silloin joudut nolona siirtymään viimeiselle sijalle. Ei — kun sinut kutsutaan, valitse pöydässä kaikkein vaatimattomin paikka. Silloin isäntä tulee ja sanoo sinulle: ’Ystäväni, siirry tänne lähemmäksi’, ja sinä saat suuren kunnian kaikkien vieraiden nähden. Joka itsensä korottaa, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Kristinuskosta ei pitäisi tulla paha olo eikä sen pitäisi ajaa ketään pois luotaan. Jos sinulle on tullut paha olo Kristinuskon takia, et vielä  ole kohdannut Jeesusta, vaan ihmisiä, jotka kuvittelevat tuntevansa Jeesuksen.

”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.  Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.”

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Juttelin jokin aika sitten tuttavani kanssa ja keskustelu kääntyi kummankin elämän vaiheisiin. Tietyssä vaiheessa polkumme ovat ottaneet päinvastaisen suunnan. Itse olen lähtenyt etsimään elävää suhdetta Jeesukseen mutta hän on jättänyt seurakunnan ja uskon kokonaan. Siinä kun oma menneisyyteni kumpusi hyviä muistoja ja kokemuksia seurakunnasta. Hän kertoi kasvavasta pahasta olosta. Hän oli lopulta kokenut että se mitä hänelle oli opetettu ei lopultakaan ollut totta.

Nyt hän oli tyytyväinen omaan elämäänsä johon ei kuulunut uskonto kuin etäisesti sukulaisten kautta.

Kun katselen ympärilleni ja kuulostelen uskovaisten puheita ja tapoja en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Oma taustani evankelisessa liikkeessä ja sen armokäsitys sai tuon keskustelun jälkeen aivan uudenlaisen arvon. Perheessämme elettiin normaalia maalaistalon arkea. Jumala oli se joka toi turvan ja auttoi säilyttämään näköalan ja horisontin avoimena. Jeesus oli kuoleman voittaja ja armahtaja. Usko oli minulle nuorena iloinen asia. Vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt että Pyhän Hengen todellisuudesta ei juuri puhuttu niin sekin oli luontevasti läsnä. Aikuisiällä minut ajoi Jumalan luo takaisin tuo lapsuuden ja nuoruuden uskon kaipuu. Ystäväni taas pakeni uskoa oman historiansa takia.

Herää kysymys, ymmärrämmekö Jumalan tahdosta yhtään mitään. Miten Jumalan rakkaus voi saada ihmisen voimaan pahoin? Onko se mahdollista? Mielestäni ei pitäisi.

 

 

 


3 kommenttia

Vain Jeesus merkitsee

Viimeiset viikot ovat olleet itselleni hankalia, vaikka elämä itse on sujunut ihan kohtuullisesti. Olen ollut enemmän tai vähemmän hukassa. Elämä muuttuu, enkä osaa ole oikein heittäytyä  mukaan. Ikääntyminen on viisikymppiselle järkytys sillä muutokset omassa kehossa ovat isoja ja nopeita. Urheilijana huomaan että lihakset eivät palaudu enää entisellä tahdilla. Se mikä viime kesänä oli helppoa on nyt haastavaa. Olen kompuroinut ja loukannut itseäni enemmän kuin koskaan kuluneen vuoden aikana ja syönyt särkylääkkeitä kuin karkkeja. No on myönnettävä, että liikunta pelastaa monelta vaivalta ja moni ikätoverini on huomattavasti haastavammassa tilanteessa. Mutta kyse on siitä, että ihminen herää omaan rajallisuuteensa konkreettisesti.

En pelkää ikääntymistä, mutta toissapäivänä, kun laitoin keskimmäisen pojan auton ja muutokurman kanssa matkaan kohti etelää, jokin sisälläni meni paikoiltaan. Ikäänkuin omat rajoittuneisuus olisi kirkunut olemassa oloaan. Kun auto lähti pihasta, minun voimani ja kykyni valuivat hiekkaan, koska en yltäisi suojelemaan enää omaa lastani.

Suhde Jumalaan on merkillinen. Luojamme ja Isämme tahtoo suojella ja lujittaa suhdettaan lapseen, kun taas me maalliset isät haluamme, että lapsemme itsenäistyvät ja irottavat otteensa perheestään ja löytävät oman polkunsa. Kuitenkin hätä ja huoli on itselläni päällimmäisenä tunteena. Tajusin, ettäolen taas  tilanteessa, jossa ainoa asia johon voin luottaa on Jumalan johdatus.

Elämme hektisessä maailmassa, jossa tavoittelemme jatkuvasti jotain. Yhteiskunta odottaa meiltä jatkuvasti suoriutumista ja osaamista. Itse elämä hukkuu maailman ääniin. Emme osaa tartua hetkeen ja nauttia siitä. Nauttia siitä, että elämä virtaa suonissani ja olen olemassa. Sen sijaan huolehdimme ja murehdimme tulevaa ja kipuilemme omaa kyvyttömyyttämme.

Matti Nykäsen toteamus, elämä on ihmisen parasta aikaa, sisältää valtavan viisauden. Tämä elämä on arvokas ja sisältää iankaikkisuuden siemenen. Tämä ainoa elämämme alkaa tässä ajassa ja maailmassa ja sen syvin tarkoitus ei ole olla tuottava ja menestynyt, fiksu ja filmaattinen, vaan se, että oppisimme tuntemaan Jeesuksen  ja luottamaan häneen.

Evankeliumi on Jeesus ja kaikki oikeastaan alkaa vasta sitten kun olemme kohdanneet hänet.

Muistan Kahil Gibranin kirjoista kertomuksen jalan jäljistä hiekassa. Ensin jälkiä on kaksi, ihmisen ja Jeesuksen, Kun ihmiselle tuli vaikeat ajat hän huomasi, että hiekkaan syntyi vain yhdet jäljet ja hän soimasi Jeesusta sanoen, että missä olit kun minulla oli vaikeaa? Jeesus vastaa, että silloin minä kannoin sinua.

Kun omat voimani valahtivat hiekkaan jouduin huokaamaan Jeesukselle, Auta! Ja niihän se menee, että vasta kun joudumme nojamaan kaikessa Häneen, silloin vasta hän voi ottaa meidät kokonaan kannettavakseen.