Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Mua Jeesus rakastaa, raamattu sen ilmoittaa, #NW-Himos

Aamulenkillä toistin eilisen ja juoksin Himoksen rinteiden huipulle. Eilinen kipuaminen teki varovaiseksi ja säätelin alusta asti vauhtiani tarkemmin ja hidastin matkantekoa sitä mukaa kun rinteen jyrkkyys kasvoi. Ajattelin, että turha sitä on mitään ennätyksiä lähteä tekemään. Tärkeintä olisi päästä mäenpäälle saakka juosten. No Härmäläistä kovapäisyyttä sekin ettei voi kävellä. Mutta mäen laki lähestyi ja tossu nousi yhä ja mäki tuli voitettua. Mäen päällä ihmetys oli suuri, kun huomasin nousun sujuneen kaksi minuuttia nopeammin kuin eilen.

Noustessa mäkeä yritin pohtia sitä mitä edellinen päivä oli jättänyt käteen, kuinka kiteyttää sen mitä Jumala oli puhunut. Siinä puuskuttaessa ylöspäin takoi päässä ajatus, kuinka kaikkeen tuli lähteä levosta käsin niillä voimilla mitä oli käytettävissä ja ilman omaa ponnistelua. Oli luotettava Jumalan armoon ja johdatukseen, eikä omiin voimiin niin, että puskisi väkisin eteenpäin. Oli mentävä kärsivällisesti ja Jumalan läsnäolossa. Näin olisi mahdollista nähdä Jumalan työ ihmisissä. Elämässä olisi hyvä noudattaa samaa periaatetta kuin ylämäkijuoksussa, oli mentävä mäen jyrkkyyden ehdoilla eikä puskea väkisin samaa vauhtia, koska silloin väsymys iskee ennen maalia. Omat voimat kun ottaa huomioon, niin tulos on parempi kuin väkisin puskien.

Aamulenkin seuraus oli se, että loppu päivä meni aika kipeillä kintuilla kun alla on ollut aika pitkä juoksutauko. Taukoa on ollut myös New Wine-kesäjuhlissa ja siksi jokainen tilaisuus ja seminaari on vaatinut keskittymistä ja tuntuu, että henki ja sielu on imenyt kaiken kuin kuiva sieni itseensä. Jumala on puhutellut kaikella tasolla ja nyt tuntuu että takki on tyhjä. Päällimäiseksi tässä ja nyt jäi se että minun identiteettini on olla Jumalan lapsi ja siitä käsin saan toimia Jumalan valtakunnan parhaaksi.


Jätä kommentti

Valossa #NW-kesäjuhla

Reisiä ja pohkeita pakottaa ja hiki valuu silmiin. Viimeisessä nousussa hapot alkavat polttaa ja tuntuu että meno hyytyy. Mutta ylähissiasema näkyy jo. Nyt ei voi enää antaa periksi ja kävellä, tavoite on aivan liian lähellä. Lopulta, mäen päällä voin pysähtyä. Jalat tärisevät ja hengitys ei meinaa millään tasaantua. Sydän lyö välillä kurkussa ja välillä se yrittää tulla paidasta läpi. . Lopulta endorfiini ryöppy voittaa pahan olon tunteen ja hyvä olo ryöppyää kehoon ja mieleen. Jaksoin juosta Himoksen päälle ja vieläpä paremmin kuin ikinä.

Jokaiseen NW-kesätapahtumaan on liittynyt haaste juosta aamulenkki ainakin kerran Himoksen päälle. Se on itselleni jonkinlainen pakkomielle. Vielä eilen ajatus selkä- ja nivuskipujen takia tuntui mahdottomalta. Mutta nukutun yön jälkeen aamulla olo tuntui siltä että pitäähän sitä kokeilla. Aina voi jättää kesken jos siltä tuntuu. Himoksella tuohon juoksemiseen liittyy jotain erityisen harrasta ja pyhää. Olen hyvin kehollinen ihminen ja juokseminen luonnossa ja poluilla on samalla luojani ylistämistä. Näihin NW kekkereihin on aina itselläni liittynyt se, että pureskelen rukouksessa kuulemiani opetuksia samalla kun juoksen. Jostain syystä näin olennaisin asia nousee aina pintaan ja epäolennainen häviää. Väsymys puhdistaa ajatukset ja hiki huuhtoo pois ylimääräisen pois.

Aamun lenkki vahvisti ajatuksen että se mihin minut on kutsuttu ei oikeastaan liity siihen millainen minä olen ihmisenä ja mitä itse kykenen tekemään. Voin ainoastaan astua valoon Jumalan eteen ja odottaa. Ikäänkuin asettua Jumalan puhutteluun ja jutella hänen kanssaan. Tehdä se siitä heikkoudesta käsin jossa ihmisenä olen ja elän.

Tuolle juoksulenkille lähdin kuukauden juoksutauon ja levon jälkeen ja suoriuduin noususta paremmin kuin odotin. Se tuotti odottamatonta iloa ja hyvää mieltä kaiken sen kivun jälkeen, joka kroppaa oli vaivannut. Mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen millaisen vapautuksen sain kokea kun Matikaisen Mikko omassa seminaarissaan johdatti meitä Jumalan eteen ja tuomaan kipeimmät asiat Jeesuksen kannettavaksi. Se mitä merkitsee ihmiselle kun paljastaa Isälle syvimmät ja synkimmät varjonsa ja niiden ylle julistetaaan syntien anteeksianto ja Jumala ei enää muistele niitä. Siinä heikon ihmisen jalat vapisevat ja taas jonkinasteinen vesiputous puhkeaa kasvoille.


1 kommentti

Varjoista valooon #NW-kesäjuhla

Joskus kauan sitten kirjoitin runon, joka kuvasi sitä kuinka on helpompi astua valon ja pimeän rajapinnassa, poissa suorasta valosta. Olen kirjoittanut myös Jumalan läsnäolosta ja Jumalan nimestä ”Minä Olen” siitä, jonka Jumala ilmoitti Moosekselle ja siitä, jonka takia Jeesus tuomittiin. Olen kirjoittanut vuosien mittaan monista niistä teemoista, jotka Timo Pöyhönen ensimmäisessä iltatilaisuudessa suorastaan heitti kasvoilleni.

Lähdin tänne vailla mitään kysymyksiä ja odotuksia, ikäänkuin kylmältä paikalta ja hämärästä. Nyt, aivan alkuun ensimmäisessä iltatilaisuudessa Jumala sanoi, että minäpä vastaan, vaikka et ole kysynytkään. Vastaan, koska Minä Olen ja minä tiedän ja tunnen sinut poikani. Älä jää varjoon, koska minä olen jo ollut sielläkin ja tiedän, että siellä ei ole hyvä olla. Vaikka tiedät, että tunnen sinut niin hyvin niin silti haluan olla kanssasi. Ole vapaa ja armahdettu, viivy tässä vierelläni, niin poristaan vähän. Vastasin että mikäs siinä, mutta itken vähän ensin jos se passaa.


3 kommenttia

Jeesus tulee, oletko valmis?

Oma hengellinen matkani on ollut jatkuvasti pyrkimys ymmärtää Jumalaa ja elämää, koska nuorempana itselläni oli melkoisia vaikeuksia hahmottaa ympäröivää maailmaa. Oma ajatukseni ei tahtonut pysyä kasassa ja olin yksinkertaisesti liian levoton pysähtyäkseni yhden asian äärelle niin pitkäksi aikaa, että olisin saanut siitä jonkinlaisen ymmärryksen. Vilkkaus ja levottomuus onkin leimannut elämääni koko ajan. Mieleni ja ajatukseni on kuin istuisin maiseman halki kiitävässä junassa ja yritän kiinnittää katseeni johonkin yksityiskohtaan, mutta ennen kuin saan siitä kiinni, on se jo jäänyt taakse. Vain maiseman ”koko kuva” jää mieleen ilman yksityiskohtia. Samanlaisena Raamattu ja uskon todellisuus on näyttäytynyt minulle. Onkin ollut tärkeää muodostaa Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta jonkinlainen kokonaiskuva kun yksityiskohdat vilistävät mielessä liian nopeasti.

Mutta kun katsoo eteenpäin, näkymä ja maisema pysyy ja tarkentuu sitä lähestyttäessä. Kun tällä tavalla tarkastelen Jumalan todellisuutta, sen merkittävät asiat tarkentuvat ja paljastuvat paljon selkeämmin. Tärkeät asiat paljastuvat ja ne alkavat elää mielessäni. On helpompi ojentaa oma elämä sitä kohti. Siksi Jeesuksen odottaminen on ollut itselleni tärkeää.

Siksi otsikon kysymys nousee maisemassa korkeimmalle. Jeesus tulee takaisin ja olenko minä häntä odottamassa. Moni kokee tuon tienvarsimainoksista tutun kysymyksen ahdistavana. Miksi pitäisi olla valmis johonkin ja mitä pitää tehdä ollakseen valmis. Itselleni kysymys on kuitenkin enemmän tähtäyspiste elämälleni. Valmiina oleminen on Jeesuksen katselemista ja tähyilemistä, enemmän kuin jonkin asian tekemistä. Edessä on Jeesus ja hänen valtakuntansa, jonne olen matkalla. Sivulla on tämä maailma. Sivuille katseleminen vain ahdistaa ohitse vilisevän maiseman epämääräisyyden takia. Siellä on oman elämän kivut ja hankaluudet. Sivuun jää omat itsekkäät tarpeet ja virheellisyydet. Epäonnistumiset ja väärät valinnat.

Kun oma katse on kiinnitettynä Jeesukseen on ollut helpompi ymmärtää myös Raamattua eli Jumalan sanaa. Jeesus on Jumalan sana, kuten Johannes evankeliumissaan opettaa. Jokainen sivu Raamatussa heijastelee Jumalan koko valtakuntaa ja osoittaa Jeesukseen.

On jonkinlainen siunaus, vaikkakin hankala sellainen, että on AD/HD ihminen. On oltava jonkinlainen kiinnekohta, jotta voi oppia ja saada elämässä jotain valmiiksi. Jeesus ei ole hassumpi kiinnekohta. Odotan mielenkiinnolla taivasta ja paranemista. On mielenkiitoista tietää ja kokea, kuinka muut näkevät ja kokevat ohikiitävän maiseman.


1 kommentti

Hoida itseäsi

Verenpainemittari keittiön pöydällä ärsyttää. Se nostaa verenpainetta eikä helpota lainkaan oloa. Kapistuksen vieressä on paperi ja kynä. Paperissa on aivan liian paljon tyhjiä sarakkeita ja muutenkin se on luotaantyöntävän värinen, harmaan eri sävyjä. -Sukurasitteita pitää pitää silmällä kun ikääntyy, sanoi työterveystarkastaja. Kuulemma huolet ja väsymys lisäävät sairastumisriskiä suvun geenilottovoittoihin. -Älä ihmeessä, ajattelin, samalla kun tunsin verenpaineen nousevan entisestään. Olin liiankin tietoinen niistä haasteista, joita elämään oli ilmaantunut parin viimeisen vuoden aikana. Ahdisti ja masensi. Terkka mainitsi sivulauseessaan työterveyspsykologin erinomaisuuden ja kyvyn katsoa asiakkaan kanssa tulevaisuuteen ja pohtia ratkaisuja. Ei sentään antanut vielä aikaa psykologille, kun sentään töissä on mukava käydä. Istun mittarin ääreen ja yritän rauhoittua paperissa olevien ohjeiden mukaan. Puolentunnin päästä mittari antaa jotakuinkin säädyllisiä lukemia kun mieli on rauhoittunut eikä mittari näytä enää ilmestyskirjan pedolta. Ei ahdista enää niin paljon.

Maailma vaikuttaa meihin halusimmepa tai emme. Kukaan ei elä kuplassa jossa olisimme turvassa kivuilta, sairauksilta tai edes itseltämme. Monta kertaa onkin niin että olemme itse itsellemme pahimpia vihollisia. Vaikka yrittää hoitaa itseään, elää, liikkua ja syödä oikein, huomaa jossain vaiheessa että ote lipsuu. Himot ja halut vetävät väärään suuntaan ja tasapaino elämässä järkkyy.

Elämä on harmaan eri sävyjä ja ilon pilkahdukset eivät ole läheskään jokapäiväisiä. Jokainen tarpoo elämän sohjoa lopultakin yksin ja se saa meidät välillä pois raiteiltaan. Pienetkin vastoinkäymiset saavat vuorta vastaavat mittasuhteet. Ja mikä lie syynä että sinne sekaan tulee niitä oikeita murheen vuoria joita tuntuu olevan lähes mahdoton kivuta ylös. Mieleeni nousee Abraham ja Loot. Abraham antaa Lootin valita oman polkunsa arvaten toisen valitsevan hedelmällisen Jordanin laakso perheväelleen ja karjalleen. En usko että Abraham ajattelin siinä Sodoman pahuutta vaan sukulaispojan parasta koska hän myöhemmin pelastaa Lootin Sodomasta. Näin Abraham jatkaa taivaltaan karussa erämaassa etsien elantoa perheelle ja laumalleen. Tämän maan Jumala lupaa Abrahamille. Välillä hän kohtaa parempaa seutua ja välillä karumpaa. Olennaista on että vaellus on Jumalan edessä tapahtuvaa, ehkä kipeääkin kulkua. Lopulta Hän asettuu aloilleen Hebroniin Mamren tammistoon, jonne hän rakentaa alttarin. Kiintopisteen, joka muistuttaa Jumalasta. Jumala ei ilmestynyt Abrahamille kovinkaan usein ja uskoisin, että elämä oli välillä rankkaa. Mutta tuo alttari muistutti hänelle mitä Jumala oli luvannut. Lopultakaan hän itse ei saanut nähdä tässä ajassa lupausten toteutumista. Se opettaa meille sen, että usein mekin joudumme taipumaan Jumalan aikatauluihin omassa elämässämme ja lopullinen valo elämäämme tulee vasta iankaikkisuudessa.

Mikä olisi siis meidän kiintopisteemme elämässä, joka pitäisi elämämme kiinni Jumalan tahdossa, kun elämän värit haalistuvat. Onko se seurakuntayhteys? Onko se raamattu ja sen sana? Onko se rukoileva ystävä? Vai onko se oma sydämen huokaus Jumalan puoleen. Mikä nostaisi katseemme omista huolistamme Jeesuksen suuntaan ja lohdutukseen, jonka hän tahtoo antaa meille.

Itse omassa ahdingossani katson taaksepäin niihin lupauksiin, joita Jumala on antanut. Niihin hetkiin, kun Jumala on koskettanut ja ilmaisut läsnäolonsa johdatuksen muodossa. Siihen kun Pyhä Henki kosketti ensimmäisen kerran.


2 kommenttia

Kaikki tiet vievät Raukkalaan.

Luin äsken Juhan tekstin ja jäin pohtimaan tuota Raukkalaa niiden raamatunkohtien läpi, joita olen viime päivinä tutkinut. Itse koen olevani raukka Jumalan edessä monellakin tavalla. Pelkään monia asioita elämässä ja ahdistun niistä helposti. Siksi on vaikea välillä uskoa, että voisin toimia Jeesuksen todistajana.

Ensimmäinen raamatun kohta kertoo miten Jeesus kohtasi Sakkeuksen, tuon pienikokoisen ja luultavasti yhteisönsä inhoaman miehen. Ensimmäinen huomio tekstistä on se, miten Jeesus ohittaa Jerikon kaupungin. Jeesus on suosionsa huipulla ja on luultavaa että tällaiselle merkkihenkilölle oli valmisteltu juhlat kaupunkiin. Eli Jeesus jättää väliin kunnianosoitukset tavatakseen reppanan, joka käytöksen perusteella on melko pettynyt omaan elämäänsä. Rahaa oli, mutta se ei tehnyt miestä onnelliseksi. Miksi Jeesus toimii näin ja mikä sai Sakkeuksen toimimaan. Jeesus ilmoittaa yksioikoisesti, että hän menee ruokailemaan Sakkeuksen kotiin. Näin hän syventää kohtaamisen ystävyyden ja hyväksynnän tasolle ja aiheuttaa varmasti skandaalin Jerikossa ja valtavan muutoksen Sakkeuksessa. Sakkeus tuskin odotti moista kohtaamista.

Toinen raamatun kohta kertoo hedelmättömästä viikunapuusta viinitarhassa. Jeesuksen vertaus nousee Vanhantestamentin kertomuksesta Jesajan kirjassa, jossa viinitarha ja viikunapuu on verranto rauhasta ja Israelin kansasta. Siinä viinitarha jää lopulta heitteille ja tuhoutuu, koska Israel ei käänny Jumalan puoleen. Jeesuksen kertomuksessa sen sijaan tapahtuu jotain varsin erikoista. Äkkiseltään, suomalaisista käännöksistä, saa käsityksen että viikunapuuta odottaa sama kohtalo, sillä jos se ei tuota vuoden kuluessa ensi hedelmää, se revittäisiin juuriltaan. Mutta Jeesus ottaakin armollisemman lähestymiskulman. Vertauksessa kuuluu lain äänen rinnalla myös armon ääni. Alkukielessä ”antaa sen olla” merkitseekin ”annetaan sille anteeksi” ettei se tuota hedelmää. Puutarhuri ottaa vastuun puunhoidosta ja lannoittamisesta. Alkukieli ei myöskään puhu varsinaisesti yhdestä vuodesta vaan ilmaisu merkitsee määrittelemätöntä ajanjaksoa. Jeesus siis ottaa vastuun hedelmättömästä ja arvottomasta. Jumalan edessä me olemme aina köyhiä ja tyhjin käsin. Olemme reppanoita jotka olemme kiinni synnissä ja tässä kirotussa maassa. Mutta Jeesuksen takia me raukat ja heikkouskoiset saamme kantaa hedelmää, jonka Jeesus antaa.


1 kommentti

Savenvalajan käsissä

Omat ajatukset risteilevät oman elämän haasteiden ja maailman tapahtumien välimaastossa. Korona painaa yhä mieltä ja elämää alas aiheuttaen huolta ja lapsuuden ydinsotapelot nousevat jälleen pintaan sotauutisten keskellä. Tuntuu siltä, että elämä rikkoo koko ajan yhä pienempiin paloihin. Usko on koetteella, kun katse painuu alas tutkimaan oman elämän syövereitä. Mieli ailahtelee uskosta epäuskoon, kun taivas tuntuu olevan hiljaa.

Pohdin miten Jumala on voinutkin uskoa kaikista suurimman aarteen, evankeliumin, ihmisen haltuun. Miten tällainen tuuliviiri, helposti rikkoutuva pystyisi palvelemaan Jumalaa ja säilyttämään aarteen ehjänä ja puhtaana? Itse koen ainakin lankeilevana ihmisenä likaavani aarteen. Saastutan sen omilla synneilläni ja epäuskollani.

Sielunvihollisen syytökset korvissani osuvat osuvat tarkasti maaleihinsa kun mietin omia syntejäni, jotka tuntuvat takertuvan vaateisiini joka päivä. Olisi helpompaa paeta pois kokonaan Jumalan luota kuin kamppailla kapealla parannuksen tiellä. Kieltää koko Jumala. Olisi helpompaa luopua omasta kutsumuksesta ja paeta pimeään.

Kuitenkin Jumala uskollisesti pitää kiinni omastaan, mikä onkin uskon suurin mysteeri. Vanha Testamentti pohjautuu liitolle, jonka Jumala teki Ihmisen kanssa. Jumala on alusta asti ilmoittanut, että tuo liitto ei tule riittämään ja Uuden Testamentin liitto onkin Jumalan lupausten täyttymys, kun Jumala sovittaa ja sopii itse itsensä kanssa sovituksesta ihmisen puolesta. Uusi testamentti kertoo, että Jumala etsii ihmistä ja lahjoittaa ihmiselle uskon tähän uuteen liittoon eli Jeesukseen. Olen pohtinut miksi tämä on mahdollista. Mikä saa ihmisen ojentautumaan kohti Jumalaa ja vastaanottamaan jotain, mikä välillä tuntuu täysin järjenvastaiselta.

Ei ole sattumaa että Raamattu yhdistää Jumalan sanan veteen ja elämään. Jumalan voima on Jumalan sanaa ja se on kuin vettä joka tyydyttää ihmisen sielun ja Hengen. 2. Kor.4:7 Kuvaa kuinka Evankeliumin aarre on saviastioissa, jotta Jumalan suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.

Jumala on aloitteelinen suhteessa ihmiseen. Jumala on kuin savenvalaja, joka omistaa saven ja muokkaa sitä taitavasti. Ihmisen elämä on saviruukun haurasta elämää ja siihen kuuluu rikkoutuminen. Jokainen sirpale on kuitenkin Jumalalle arvokas. Kun savenvalaja valmisti astioita, hän käytti niihin jo kerran valettuja ja rikottuja ruukkuja. Sirpaleet jauhettiin hienoksi ja sekoitettiin veteen. Näin saatiin entistä hienompaa savea, jossa ei enää ollut kiviä ja epäpuhtauksia. Mitä useammin astia poltettiin ja rikottiin sitä hienompaa savea siitä saatiin. Ihmiselle tuo rikkoutumisen aika on Jumalan puoleen huutamisen aikaa. Välillä se on sitä kaamoksen aikaa, jolloin tuntuu että Hän ei vastaa meille. Olemme valajan pajan nurkassa odottamassa parempaa käyttöä. Sekään aika ei Jumalan silmissä ole turhaa. Saven on nimittäin levättävä ennen valamista. Ihminen ei luonnostaa taivu Jumalan tahdon alle. Parannus ja sen tarvitseman sovituksen vastaanottaminen on kivuliasta ja vaikeaa ihmisen luonnolle. Siitä huolimatta Jumala on uskollinen ja jatkaa vastahakoisen saven muokkaamista kunnes astia on valmis täytettäväksi elämän vedellä.


Jätä kommentti

Väisty Saatana

Paholainen, piru, perkele, saatana, eksyttäjä, valehtelija, lusifer, lista sielunvihollisen nimistä on pitkä. osa nimistä on vakiintunut kielen käyttöön kirosanoina ja noitumisena. Raamatun mukaan paholainen on langennut enkeli joka lankesi itse vallanhimoon. Eli hän on itsekin Jumalan luoma olento. Syntiinlankeemus on siis jollain tapaa myös Taivaallinen ilmiö joka äkkiseltään tuntuu mahdottomalta mutta joka on kuitenkin aivan ilmeistä.

Meidän maalistuneiden suomalaisten on hyvin vaikea uskoa pahuuteen jolla voi olla fyysinen ja persoonallinen muoto. Sielunvihollisen olemassa olo on enemmän filosofinen asia kuin todellinen. Samaa voisi sanoa myös muista henkivalloista ja jopa enkeleistä.

Kristinuskon sisältö kutistuukin melko olemattomaksi kun siitä karsitaan pois kaikki yliluonnollinen ja näkymätön. Olen sitä mieltä, että siksi myös Jumala on kutistunut Suomessa monilta osin jonkilaiseksi harrastepiirien kohteeksi. Seurakuntalaisuudesta on tullut vapaaehtoistoimintaa jota työntekijät muun työn ohessa hieman tukevat. Maallikot kyllä saavat touhuta seurakunnissa mutta aikatavalla yksinäistä puuhaa se on niille jotka ovat vetovastuussa.

Sielunvihollisen päämäärä on vieraannuttaa meidät Jumalasta ja Jumalan todellisuudesta l. Jumalan valtakunnasta. Suomi, joka on pitkään ollut Kristitty kansa, ei näe samanlaisia pahuuden ilmentymiä kuin mitä esimerkiksi Afrikassa ja Aasiassa ihmiset joutuvat kohtaamaan. Lähetystyöntekijöiden kertomukset riivajista ja henkivaltojen valtaamista ihmisistä ovat meille käsittämättömiä ja epärationaalisia asioita. Puhumattakaan siitä miten ihmiset ovat vapautuneet näistä, kun he ovat kohdanneet Jeesuksen. On varsin helppoa ohittaa ne järkeilemällä. Mikään ei ole sen mieluisampaa Sielunviholliselle, että emme usko hänen olevan olemassa. Se johtaa helposti siihen, että karsimme Raamatusta kaiken sen mikä kuvaa myös Jumalan yliluonnollista todellisuutta mukaan lukien kadotuksen. Ja jos meillä ei ole mitään mistä pelastua niin mihin sitä Jeesustakaan enää tarvitaan. Näin Kristinuskosta tulee pelkkä idea, joka ei pärjää muille ideoille ja uskonnoille.

Uskontunnustuksessa emme puhu Paholaisesta , mutta uskontunnustus puhuu monista muista yliluonnollisista asioista, joihin sunnuntaisin kirkossa sanomme uskovamme. Mutta arjessa me usein hylkäämme Jumalan todellisuuden järkisyihin vedoten. Jeesus kuvaa Jumalaa henkenä, jota kukaan ei koskaan ole nähnyt. Eli, jos kiellämme Hengen läsnäolon ja yliluonnollisen olemassa olon kiellämme samalla Jumalan.

Ensi sunnuntain evankeliumi teksti kertoo Jeesuksen ja sielunvihollisen kohtaamisesta. Jeesus torjui tämän vetoamalla raamattuun. Ajattelenkin että näin paaston aikaan mekin voisimme torjua sielunvihollisen valheita raamatulla ja etsiä sitä Jumalan valtakuntaa, jota Jeesus tahtoo meidän etsivän.


4 kommenttia

Kristinuskon ydin

Olen pohtinut pitkään mikä Kristinuskossa on keskeistä. Jeesus puhuu jatkuvasti lähimmäisen rakkaudesta ja yhteydestä lähimmäisiin. Hän kyseenalaistaa rikkaiden pääsyn Jumalan valtakuntaan. Hän asettaa laupiaan samarialaisen teot malliksi lainopettajalle, joka tajuaa mallin täysin mahdottomaksi itselleen ja toteuttaa rakkauden lakia. Onko siis lähimmäisen rakkaus Kristinuskon keskeisin asia?

Kun seuraan Kirkkoni keskustelua opista ja Raamatun keskeisistä opetuksista, näen juuri lähimmäisen rakkauden nousevan jatkuvasti keskiöön. Lause ”Jumala on rakkaus” rakkauden kaksoiskäskyn kanssa on ikään kuin valunut uskon ytimeen, koska se kuulostaa hyvältä ja oikealta. Mutta onko se niin?

Jos se on uskon ydin ja aikanaan kohtaamme Jumalan viimeisellä tuomiolla, hän kysyyy meiltä miten olemme onnistuneet täyttämään tuon rakkauden käskyn. Silloin joudumme toteamaan ,miten surkeasti olemme epäonnistuneet. Jumalan edessä mikään meidän tekomme ei riitä täyttämään hänen asettamiaan lakeja.

Jeesus sanoo itse, että hän ei ole tullut tekemään lakia tyhjäksi eikä turhaksi. Jos asetamme jonkin lain täyttämisen uskomme päämääräksi, niin silloin olemme auttamatta pulassa. Mutta jos asetamme uskomme päämääräksi Jeesuksen ja hänen sovitustyönsä voimme hänen avullaan ja kanssaan rakastaa lähimmäistämme niillä voimavaroilla ja resursseilla joita meillä on. Ja jos ne eivät riitä, niin saamme turvata silloin Armoon Jumalan kasvojen edessä, kun hän aikanaan tuomitsee meidät omien lakiensa mukaisesti.

Jeesus siis kertoo kuinka Jumala rakastaa ihmistä ja hän jopa asettaa Jumalan rakkauden ihmiselle esikuvaksi, mutta samalla hän asettuu ihmisen rinnalle tukemaan tätä tässä tehtävässä. Ilman Jeesusta ei ole Jumalan rakkautta. Eli meidän on saarnattava ihmisille ylösnoussutta Kristusta, eikä tehdä lähimmäisen rakkaudesta uskomme kohdetta.


1 kommentti

Kuulumisia

Tuuli piiskaa lunta koulun pihalla ja muksut mönkivät onnessaan uudessa lumessa. Kierrän pihaa välituntivalvojana ja kadehdin lasten onnea. Parin sadan muksun joukosta yritän erottaa mikä on turvallista ja mikä ei. Näkyykö jossain toisista poikkeavaa toimintaa. Koronatalvi ja eristäytyminen on niistänyt meikäläisestä viimeisenkin innon ja hengen palon. Eilen valmistui vuoden ensimmäinen Majatalo-hartaus FB-liveen. Majataloiltoja ei vielä ole päästy aloittamaan koronatilanteen takia. Oli jokseenkin hölmöä puhua kameralle tyhjässä kirkkosalissa. Kameran linssiin tuijottaminen ja sille puhuminen tuntui merkityksetömälle ja turhalle. Nyt kun katselin lapsia ulkona tajusin miten tärkeää on toisten ihmisten läsnäolo. Seurakunnan olemus on nimenomaan yhteys ja ihmisten keskinnäinen rakkaus jossa Jumala pääsee vaikuttamaan. Majataloiltojen yksi tarkoitus on se että ihmiset voivat kohdata toisiaan ja toisensa.

Välitunnit ovat lapsille tärkeitä. Siellä lasten kohtaaminen on vapaata, vaikka me aikuiset valvommekin välituntien touhuja. Yritämme luoda lapsille turvallisen ympäristön, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Aina se ei onnistu ja sitten selvitellään asioita. Välillä kiusataan toisia ja rähistään. Harvemmin suoranaisesti tapellaan. Lasten maailma on pienoismalli aikuisten maailmasta. Lapsilla on samat tarpeet ja haasteet kuin aikuisilla. Perustarve on saada olla yhdessä toisten kanssa silläkin riskillä että asiat eivät aina suju

Meidän aikuisten tapa on kuitenkin piilottaa ja kätkeä tunteemme. Se on monta kertaa tärkeä taito, mutta valitettavasti me kuitenkin kätkemme usein kaikki tunteemme ja korvaamme ne sanoilla. Ilkeät piikittelyt ja sarkasmi kukoistaa ja rakkauden sanat ovat laimeita ja joskus jopa onttoja.

Ajattelisin, että seurakunta voisi olla paikka, jossa voisimme aidosti ilmaista itseämme. Ainakin rakkauden saralla. Jumalan parantava ilmapiiri voisi eheyttää ja korjata meissä vaikuttavaa pahuutta ja elämän aiheuttamia haavoja sielussamme. Poistaa katkeruutta ja tarvetta paeta muita ihmisiä. Mutta voiko tällaista seurakuntaa olla olemassa. Mitä se vaatisi.

Lapsille koulussa opetamme ensimmäisenä taidon pyytää anteeksi. Samalla myös on pyrkimys siihen että toinen osapuoli antaisi myös anteeksi. Puhumme lasten kanssa tapahtuneista asioista ja pyrimme selvittämään mitä on oikeasti tapahtunut ja miten olisi hyvä edetä kaveruuden saralla taphtuneen jälkeen.

Aikuisten maailmasta tällainen tuntuu usein puuttuvan. Seurakunnassa esteeksi tule usein se että ihmiset eivät tunne toisiaan. Usko on liian henkilökohtainen asia ja ihmissuhteet jäävät ulkokohtaisiksi. Raamatun sana rakkaudesta ja läheisyydestä jää hyvien saarnojen asteelle. Raamatusta haluaisin nostaa Daavidin ja Joonatanin ystävyyden esimerkiksi meille kaikille. He solmivat ystävyyden liiton joka kesti Saulin vainot ja ärhentelyt. Daavidin uskollisuus näkyi vielä suhtaumisessa Joonatanin rampaan poikaan jonka puolia hän piti loppuun saakka.

Tällaisten asioiden ympärillä ovat ajatukseni pyörineet viime aikoina. Haluaisin olla rakentamassa tulevaisuudessa yhteisöä joka aidosti kohtaisi jäsenensä. Jossa ihmiset tuntisivat toisensa aidosti jolloin voisi myös tukeutua toiseen eri elämän tilanteissa.