Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Hajatuksia

Otsikkokin jo kertoo, että kovinkaan ylellisiä ja syvällisiä ei tältä tekstiltä kannata odottaa. Koronaa on nyt sairasteltu ja podettu useampi viikko. Yskitty ihan tosissaan ja yritetty toipua. Vähitellen on yskiminen vähentynyt ja eilen tein ensimmäisen kävelylenkin. Urheilevalle ihmiselle on vaikeaa pysyä aloillaan ja pakkolepo syö miestä. On ahdistanut ja masentanut. Olo on ollut välillä epätodellinen ja kodin seinät ovat olleet aivan liian lähellä toisiaan. Onneksi olen jo voinut käydä töissä ja saanut tehdä töitä lasten kanssa, vaikka puhuminen ärsyttääkin kurkkua ja iltaisin ääni on ollut melko möreä. Onneksi en opeta musiikkia!

Ahdistus on asia, joka muistuttaa lumipalloa, joka pyöriessään kasvaa kokoa. Se kerää mukaansa vanhoja asioita ja kehittää uusia eikä se kysele lupia. Se vain tulee ja asettuu taloksi. Välillä se on kuin teini joka valvoo ja valvottaa yökaudet. Välillä se on kuin kaunis mutta sumuinen päivä, peittäen maisemat kosteaan peittoonsa. Joskus se on kuin kaunis iltarusko, jota katselen etäältä, ihaillen sen värejä toivoen, että seuraava päivä olisi lämmin ja helteinen. Joskus sitä vaalii ja silittelee ystävän kanssa, koska hän jaksaa hiljaa kuunnella ja joskus sitä vihaa kun jokainen vastaan tuleva pärstä ärsyttää ja jokaisella tuntuu olevan neuvo kannettavanaan.

Jeesus vetäytyi aika ajoin yksinäisyyteen ollakseen Isän kanssa. Jollain tavoin itsekin koen tämän ajan olleen erämaataivalta, jonka aikana on ollut välillä tyhjyyttä ja hiljaisuutta ja välillä mahdollisuus kohdata Jumala. Raamattu on tullut avuksi ja sillaksi ahtaimpien paikkojen kohdalla. Oma syntisyys ja vajavaisuus paljastuu näissä kahden keskisissä hetkissä Jumalan kanssa. Mutta samalla Jumalan Pyhä Henki lohduttaa ja vie armon lähteen luo, josta voi ammentaa ikuisen elämän vettä, jota vain heikkona osaa kaivata.

Nuorempana heikkous vei pois päin Jumalasta, kun syyttäjän raskas käsi painoi harteita alas. Nyt oma heikkous pakottaa pysymään valossa, vaikka se välillä paljastaakin sielun kipeitä paikkoja ja asioita. Jumalan Pyhän Hengen parantava kosketus on ainoa lohdutus kun omat voimat hajoavat. Ja vaikka ei olo sinällään parantuisi, niin se maisema, jossa kuljen on avarampi ja toivo paremmasta on elää. Toivo onkin kannatellut elämääni ja auttanut kulkemaan eteenpäin.


Jätä kommentti

Enkeliparantajat ja epäjumalat

19.11.2012 | Tapio Laakso

Kymmenkuntavuotta sitten kirjoittelin seuraavanlaisen blogin uushenkisyydestä.

19.11.2012 Kotimaan blogit

”Monet enkeliparantajat ovat kristillisempiä kuin henkien riivaamat uskikset”.

Tämä lause tarttui Heikki Hilvon Pyhä Henki ketjusta silmään. Lause on toki irroitettu asiayhteydestä mutta siinä on tärkeä viesti sisällä.

Ensinnäkin persoonallinen Pyhä Henki on minulle totta ja olemassa. Pyhä hengen voimavaikutukset ihmisessä ovat jo raamatunkin kuvausten mukaan melkoisia. Apostolien teoissa kuvataan heikkouden vallassa olevia pyhiä ja keskellä päivää juopuneilta vaikuttavia opetuslapsia. Tarvitseeko ihan näin voimallista kokea ollakseen oikea uskova? Ei mielestäni tarvitse, mutta niin vaan joskus käy ja joskus vaan on niin, että ihminen ihan puhkeaa puhumaan kielillä.

Entäs ne enkeliparantajat.  Ovatko he tämän ajan afroditen palvojia ja raamatun Simon Noidan perillisiä. Shamanismia ja henkiparantamista on ollut koko maailman syrjän olemassa, sen rinnalla kulkee luonnotaishoito ja tieto luonnonlääkkeistä.

Luontaishoidoista osa on todellista ja osa puhdasta uskomusta, lumetta. Shamanistit ja Wiggat eivät ole paholaisia vaan ihmisiä jotka ovat ottaneet maailman henget tosissaan, he tuntevat keskimääräistä paremmin mitä on uskonnollisuus ja yliluonnollisuus ja he osaavat liikkua siinä maailmassa luontevasti, He ovat sielultaan herkkiä ihmisiä.

Nyt vaikutta siltä etteivät kirkkon miehet ja naiset osaa ottaa kantaa siihen mitä nämä ilmiöt edustavat. Pelkona on että leimaudutaan itse hörhöksi puhumalla pahoista hengistä ja Pyhästä Hengestä saman aikaisesti.

Onko suhtautuminen yliluonnollisuuteen  kriisissä kirkon sisällä. Miten vaikeaa on katsoa Jumalaa länsimaisesta tieteellisestä ikkunasta. Onko näin, että pahan voimia ei ole olemassa kuin ihmisen teoissa, mutta Jumala on olemassa jollain salatulla tavalla. Jumala pelastaa ihmisen, mutta muu on ihmisen varassa. Yliluonnollisuus on enemmän sattumaa kuin Jumalan toimintaa. Tässä tuntuu olevan melkoinen ristiriita Raamatun sanan kanssa.

Tästä juontuu mielestäni karismaattisuuden kriisi. Siitä on tullut lainsuojaton ilmiö, jota kaivataan mutta jota pelätään. Karismaattisista ilmiöistä on tullut vapaiden suuntien omaisuutta ja niitä voidaan rauhassa arvostella ulkopuollelta niitä kuitenkaan ymmärtämättä.

Kun nykyinen sukupolvi, joka on vieraantunut kirkosta törmää omaan avuttomuuteensa elämän rajallisuuden kanssa, se hakee turvaa sieltä mistä saa. Kyse on sielun tarpeesta päästä yhteyteen salatun maailman kanssa ja kokea sen voima. Pystyykö Kirkko vastaamaan tähän tarpeeseen tällä hetkellä?

Aikoinaan Simon Noita, joka oli myös pidetty mies samoin kuin kupariseppä Aleksandroksen puolustamat Afroditen palvojat, tarjosivat tätä hyvää kansalle mutta heidän taustallaan oli maailman henget ja ennen kaikkea raha.

Samaan suoneen iskee nyt Uushenkisyyden kauppamiehet. Suurin osa heistä on liikkeellä vilpittömin mielin ja kokevat olevansa rehellisiä elikeinon harjoittajia (joita he varmasti Suomen lain mukaan ovatkin) jotka johdattavat ihmiset Maan voimavirtojen lähteille ja enkelien parantavien yliluonnollisten siipien suojaan. He eivät näe siinä mitään ristiriitaa Raamatun opetusten kanssa, koska he eivät raamattua tunne ja kukaan ei muutakaan opeta. Kenttä on jätetty niin sanotusti vapaasti pelattavaksi.


Jätä kommentti

Pyhyyden kokemukset

Meihin ihmisiin on vahvasti istutettu tarve kokea ja tuntea asioita. Aistimme, tunne-elämämme ja psyykkeemme ovat kuin imupaperi, joka imaisee ympäristöstään kaikki tunneärsykkeet halusimmepa sitä tai emme. Olemme empaattisia ja useimmat meistä haluavat elämässämme myötä elää muiden ihmisten rinnalla täyttä elämää. Samalla haluamme kokea onnea, iloa ja kaikella tavalla rikasta elämää. Psyykkeemme on riippuvainen kokemuksista, jotka vapauttavat onnellisuus hormoneita. Vastapuolella vaanii masennus, ahdistus ja jopa tunteettomuus. Pahimmillaan menetämme yhteyden omiin tunteisiimme. Jotkut hukkuvat katkeruuden ja vihan kaivoon menettäen vähitellen ilon elämästään ja silloin jää jäljelle ruokittavaksi vain negatiiviset tunteet.

Kun olemme tällaisia tunteella toimivia olentoja, saatamme joskus perustaa Jumala suhteemme omien tuntemuksiemme varaan. Alamme etsiä Jumalaa aivan väärästä suunnasta, omasta sisimmästämme. Määrittämme uskomme sisältöä ja kohdetta sen mukaan mitä tunnemme. Heijastamme omia tunteitamme Jumalaan ja perustelemme sitten valintoja sen mukaan mitä kuvittelemme Jumalan tuntevan ja ajattelevan. Usein näen jopa raamatuntulkintojen taipuvat sen mukaan mitä luulemme Jumalan oikeasti tuntevan asioita kohtaan. Näin syntyy epäjumala, joka näyttää erehdyttävästi aidolta. Sielunvihollinenkin kysyi ihmiseltä, onko Jumala todella sanonut noin, asettaen Jumalan sanan kyseenalaiseksi.

Tunneihmisinä jäämme joskus riippuvaisiksi erilaisista pyhyyden kokemuksista ja pyrimme etsimään ja toistamaan kaavamaisesti niitä tilanteita, joissa olemme kohdanneet Jumalan tai Jumaluuden. Tällöin katseemme kääntyy pois itse Jumalasta ja alamme omilla teoillamme ja kokemuksillamme ylläpitämään uskoamme. Useimmat itämaiset uskonnot perustuvat juuri tällaiseen ihmisten sisäisten tunteiden ja tarpeiden tutkimiseen ja niiden herättämiseen. Uushenkisyyteen, joka valtaa alaa maassamme, kuuluu juuri tällainen positiivisten ”energioiden” kanavoiminen ja niiden etsiminen omasta sisimmästämme. Mutta myös Kristinuskossa lipsahdamme helposti etsimään pelastusta kaavojen ja tekojen kautta. Alamme suorittamaan kelvataksemme Jumalalle, pelkkä armo tuntuu silloin liian helpolta tieltä pelastukseen ja anteeksiantoon.

Kun koronaepidemia alkoi ja kerroin jossain sosiaalisenmedian kanavassa ottavani ilman muuta rokotuksen, sain eräältä mieheltä kommentin, että enkö usko omaan immuniteettiini ja kehoni kykyyn vastustaa virusta. Kommentoijan taustalla oli juuri tällainen usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen kunhan hän vain herättää sisällään uinuvat kyvyt ja ominaisuudet oikeanlaisen energian avulla. Tällainen ajattelu nousee mm. budhalaisuudesta jonka opit tuntuvat kiinnostavan kovasti suomalaisia.

Jeesus, aloittaessaan toimintansa, kehotti etsimään ensin Jumalan valtakuntaa eli hankkiutumaan Jumalan läsnäoloon. Joskus tuo Jumalan läsnäolo tuntuu meissä fyysisinä tuntemuksina. Jumalan Henki aiheuttaa meidän kehossamme erilaisia tuntemuksia, jotka ovat hyvin yksilöllisiä, mutta yksikään tuntemus ei sinällään tarkoita sitä, että kun emme tunne mitään, etteikö Jumala olisi läsnä. Toisaalta kaikki tuntemukset eivät johdu Jumalasta vaan saattavat olla puhtaasti oman kehomme ja mielemme tuotoksia. Olennaista terveessä kristillisyydessä on Jumalan sanan julistus ja tuntemus. Pyhän Hengen läsnäolo kirkastaa aina Kristusta, Jeesusta. Jeesus on itse luvannut olla kanssamme maailman loppuun saakka. Eli siellä missä uskova on siellä on myöskin Jeesus. Ainoastaan jos kiellämme Jeesuksen, menetämme yhteyden häneen ja pelastukseen.

Jumalan voima ja henki tulee aina ulkopuoleltamme, eikä Jumaluutta voi löytyä meidän sisältämme. Jumalan suurin lahja on usko Jeesukseen. Meissä syntyy tunteita ja reaktioita kun kohtaamme Vapahtajamme, mutta nuo tuntemukset ja ilmiöt eivät pelasta meitä. Pyhyyden kokemukset eivät pelasta vaan meidät pelastaa yksin Jeesus.


1 kommentti

Kristus on elämä ja kuolema on voitto

Kun nuori ihminen kuolee, tuntuu se väärältä. Tuntuu kuin jotain tärkeää olisi heitetty pois, kun elämää jää elämättä. Etenkin, kun siihen liittyy sairautta ja kärsimystä, joka on syönyt elämästä ilon pois. Viime viikoina olen käynyt lyhyitä keskusteluja ihmisten kanssa, jotka eivät usko Jumalan olemassa oloon. Heidän kommenteissaan kuolema esiintyy jonkinlaisena kohtalonomaisena sattumuksena, joka vain päättää ihmisen olemassa olon. Vaikuttaa siltä, että kuoleman lopullisuus on lähes lohdunomainen asia. Päällimmäiseksi näistä keskusteluista on jäänyt mieleen se, miten tärkeää olisi tehdä ja kokea mahdollisimman paljon elämässä.

Jäin pohtimaan omaa elämääni, olenko elänyt täysillä ja saavuttanut jotain merkittävää? Mitä vielä pitäisi tavoitella. Kun katson elämääni taaksepäin näen kahdenlaisia tapahtumia.

Ensiksi niitä joissa olen itse pyrkinyt hallitsemaan elämääni. Tavoittelemaan uusia kokemuksia. Niissä kohdissa näen itsekyyttä ja epäonnistumisia. Horjumista oikean ja väärän välillä. Kokemusten tavoittelu ja omien halujen perässä meno onkin johtanut harhaan ja pimeään.

Sitten näen hetkiä, jolloin heikkoudessani olen turvannut Jumalaan. Siellä Hyvä Paimen, Jeesus on tarttunut elämääni ja johdattanut minut ihmeellisellä tavalla läpi vaikeiden asioiden ja antanut lohdun. Nuo hetket paljastavat Jumalan rakkauden minua kohtaan. Noiden tilanteiden kautta Jumalan kutsu palvelemaan on myös saavuttanut sydämeni. Siihen kutsuun sisältyy myös Jumala lupaus olla kanssani silloinkin kun en itse jaksa.

Galatalaiskirjeessä Paavali ikävöi jo Jeesuksen luokse. Hän sanoo että hänelle kuolema on voitto ja Kristus on elämä. Kristitylle elämä on jo nyt matkan tekoa iankaikkisuudessa vaikkakin se on tässä ajassa välillä tuskaisaa ja täynnä haasteita. Ruumiimme rappeutuu ja joudumme oman heikkoutemme kanssa vastakkain. Niissä hetkissä Jeesus haluaa lohduttaa ja vahvistaa meitä. Emme ole tämän maailman orjia vaan olemme hengessä vapaita. Armahdettuja ja pelastettuja ja siksi kuolema on vain välimerkki ihmiselle.


Jätä kommentti

Mua Jeesus rakastaa, raamattu sen ilmoittaa, #NW-Himos

Aamulenkillä toistin eilisen ja juoksin Himoksen rinteiden huipulle. Eilinen kipuaminen teki varovaiseksi ja säätelin alusta asti vauhtiani tarkemmin ja hidastin matkantekoa sitä mukaa kun rinteen jyrkkyys kasvoi. Ajattelin, että turha sitä on mitään ennätyksiä lähteä tekemään. Tärkeintä olisi päästä mäenpäälle saakka juosten. No Härmäläistä kovapäisyyttä sekin ettei voi kävellä. Mutta mäen laki lähestyi ja tossu nousi yhä ja mäki tuli voitettua. Mäen päällä ihmetys oli suuri, kun huomasin nousun sujuneen kaksi minuuttia nopeammin kuin eilen.

Noustessa mäkeä yritin pohtia sitä mitä edellinen päivä oli jättänyt käteen, kuinka kiteyttää sen mitä Jumala oli puhunut. Siinä puuskuttaessa ylöspäin takoi päässä ajatus, kuinka kaikkeen tuli lähteä levosta käsin niillä voimilla mitä oli käytettävissä ja ilman omaa ponnistelua. Oli luotettava Jumalan armoon ja johdatukseen, eikä omiin voimiin niin, että puskisi väkisin eteenpäin. Oli mentävä kärsivällisesti ja Jumalan läsnäolossa. Näin olisi mahdollista nähdä Jumalan työ ihmisissä. Elämässä olisi hyvä noudattaa samaa periaatetta kuin ylämäkijuoksussa, oli mentävä mäen jyrkkyyden ehdoilla eikä puskea väkisin samaa vauhtia, koska silloin väsymys iskee ennen maalia. Omat voimat kun ottaa huomioon, niin tulos on parempi kuin väkisin puskien.

Aamulenkin seuraus oli se, että loppu päivä meni aika kipeillä kintuilla kun alla on ollut aika pitkä juoksutauko. Taukoa on ollut myös New Wine-kesäjuhlissa ja siksi jokainen tilaisuus ja seminaari on vaatinut keskittymistä ja tuntuu, että henki ja sielu on imenyt kaiken kuin kuiva sieni itseensä. Jumala on puhutellut kaikella tasolla ja nyt tuntuu että takki on tyhjä. Päällimäiseksi tässä ja nyt jäi se että minun identiteettini on olla Jumalan lapsi ja siitä käsin saan toimia Jumalan valtakunnan parhaaksi.


Jätä kommentti

Valossa #NW-kesäjuhla

Reisiä ja pohkeita pakottaa ja hiki valuu silmiin. Viimeisessä nousussa hapot alkavat polttaa ja tuntuu että meno hyytyy. Mutta ylähissiasema näkyy jo. Nyt ei voi enää antaa periksi ja kävellä, tavoite on aivan liian lähellä. Lopulta, mäen päällä voin pysähtyä. Jalat tärisevät ja hengitys ei meinaa millään tasaantua. Sydän lyö välillä kurkussa ja välillä se yrittää tulla paidasta läpi. . Lopulta endorfiini ryöppy voittaa pahan olon tunteen ja hyvä olo ryöppyää kehoon ja mieleen. Jaksoin juosta Himoksen päälle ja vieläpä paremmin kuin ikinä.

Jokaiseen NW-kesätapahtumaan on liittynyt haaste juosta aamulenkki ainakin kerran Himoksen päälle. Se on itselleni jonkinlainen pakkomielle. Vielä eilen ajatus selkä- ja nivuskipujen takia tuntui mahdottomalta. Mutta nukutun yön jälkeen aamulla olo tuntui siltä että pitäähän sitä kokeilla. Aina voi jättää kesken jos siltä tuntuu. Himoksella tuohon juoksemiseen liittyy jotain erityisen harrasta ja pyhää. Olen hyvin kehollinen ihminen ja juokseminen luonnossa ja poluilla on samalla luojani ylistämistä. Näihin NW kekkereihin on aina itselläni liittynyt se, että pureskelen rukouksessa kuulemiani opetuksia samalla kun juoksen. Jostain syystä näin olennaisin asia nousee aina pintaan ja epäolennainen häviää. Väsymys puhdistaa ajatukset ja hiki huuhtoo pois ylimääräisen pois.

Aamun lenkki vahvisti ajatuksen että se mihin minut on kutsuttu ei oikeastaan liity siihen millainen minä olen ihmisenä ja mitä itse kykenen tekemään. Voin ainoastaan astua valoon Jumalan eteen ja odottaa. Ikäänkuin asettua Jumalan puhutteluun ja jutella hänen kanssaan. Tehdä se siitä heikkoudesta käsin jossa ihmisenä olen ja elän.

Tuolle juoksulenkille lähdin kuukauden juoksutauon ja levon jälkeen ja suoriuduin noususta paremmin kuin odotin. Se tuotti odottamatonta iloa ja hyvää mieltä kaiken sen kivun jälkeen, joka kroppaa oli vaivannut. Mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen millaisen vapautuksen sain kokea kun Matikaisen Mikko omassa seminaarissaan johdatti meitä Jumalan eteen ja tuomaan kipeimmät asiat Jeesuksen kannettavaksi. Se mitä merkitsee ihmiselle kun paljastaa Isälle syvimmät ja synkimmät varjonsa ja niiden ylle julistetaaan syntien anteeksianto ja Jumala ei enää muistele niitä. Siinä heikon ihmisen jalat vapisevat ja taas jonkinasteinen vesiputous puhkeaa kasvoille.


1 kommentti

Varjoista valooon #NW-kesäjuhla

Joskus kauan sitten kirjoitin runon, joka kuvasi sitä kuinka on helpompi astua valon ja pimeän rajapinnassa, poissa suorasta valosta. Olen kirjoittanut myös Jumalan läsnäolosta ja Jumalan nimestä ”Minä Olen” siitä, jonka Jumala ilmoitti Moosekselle ja siitä, jonka takia Jeesus tuomittiin. Olen kirjoittanut vuosien mittaan monista niistä teemoista, jotka Timo Pöyhönen ensimmäisessä iltatilaisuudessa suorastaan heitti kasvoilleni.

Lähdin tänne vailla mitään kysymyksiä ja odotuksia, ikäänkuin kylmältä paikalta ja hämärästä. Nyt, aivan alkuun ensimmäisessä iltatilaisuudessa Jumala sanoi, että minäpä vastaan, vaikka et ole kysynytkään. Vastaan, koska Minä Olen ja minä tiedän ja tunnen sinut poikani. Älä jää varjoon, koska minä olen jo ollut sielläkin ja tiedän, että siellä ei ole hyvä olla. Vaikka tiedät, että tunnen sinut niin hyvin niin silti haluan olla kanssasi. Ole vapaa ja armahdettu, viivy tässä vierelläni, niin poristaan vähän. Vastasin että mikäs siinä, mutta itken vähän ensin jos se passaa.


3 kommenttia

Jeesus tulee, oletko valmis?

Oma hengellinen matkani on ollut jatkuvasti pyrkimys ymmärtää Jumalaa ja elämää, koska nuorempana itselläni oli melkoisia vaikeuksia hahmottaa ympäröivää maailmaa. Oma ajatukseni ei tahtonut pysyä kasassa ja olin yksinkertaisesti liian levoton pysähtyäkseni yhden asian äärelle niin pitkäksi aikaa, että olisin saanut siitä jonkinlaisen ymmärryksen. Vilkkaus ja levottomuus onkin leimannut elämääni koko ajan. Mieleni ja ajatukseni on kuin istuisin maiseman halki kiitävässä junassa ja yritän kiinnittää katseeni johonkin yksityiskohtaan, mutta ennen kuin saan siitä kiinni, on se jo jäänyt taakse. Vain maiseman ”koko kuva” jää mieleen ilman yksityiskohtia. Samanlaisena Raamattu ja uskon todellisuus on näyttäytynyt minulle. Onkin ollut tärkeää muodostaa Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta jonkinlainen kokonaiskuva kun yksityiskohdat vilistävät mielessä liian nopeasti.

Mutta kun katsoo eteenpäin, näkymä ja maisema pysyy ja tarkentuu sitä lähestyttäessä. Kun tällä tavalla tarkastelen Jumalan todellisuutta, sen merkittävät asiat tarkentuvat ja paljastuvat paljon selkeämmin. Tärkeät asiat paljastuvat ja ne alkavat elää mielessäni. On helpompi ojentaa oma elämä sitä kohti. Siksi Jeesuksen odottaminen on ollut itselleni tärkeää.

Siksi otsikon kysymys nousee maisemassa korkeimmalle. Jeesus tulee takaisin ja olenko minä häntä odottamassa. Moni kokee tuon tienvarsimainoksista tutun kysymyksen ahdistavana. Miksi pitäisi olla valmis johonkin ja mitä pitää tehdä ollakseen valmis. Itselleni kysymys on kuitenkin enemmän tähtäyspiste elämälleni. Valmiina oleminen on Jeesuksen katselemista ja tähyilemistä, enemmän kuin jonkin asian tekemistä. Edessä on Jeesus ja hänen valtakuntansa, jonne olen matkalla. Sivulla on tämä maailma. Sivuille katseleminen vain ahdistaa ohitse vilisevän maiseman epämääräisyyden takia. Siellä on oman elämän kivut ja hankaluudet. Sivuun jää omat itsekkäät tarpeet ja virheellisyydet. Epäonnistumiset ja väärät valinnat.

Kun oma katse on kiinnitettynä Jeesukseen on ollut helpompi ymmärtää myös Raamattua eli Jumalan sanaa. Jeesus on Jumalan sana, kuten Johannes evankeliumissaan opettaa. Jokainen sivu Raamatussa heijastelee Jumalan koko valtakuntaa ja osoittaa Jeesukseen.

On jonkinlainen siunaus, vaikkakin hankala sellainen, että on AD/HD ihminen. On oltava jonkinlainen kiinnekohta, jotta voi oppia ja saada elämässä jotain valmiiksi. Jeesus ei ole hassumpi kiinnekohta. Odotan mielenkiinnolla taivasta ja paranemista. On mielenkiitoista tietää ja kokea, kuinka muut näkevät ja kokevat ohikiitävän maiseman.


1 kommentti

Hoida itseäsi

Verenpainemittari keittiön pöydällä ärsyttää. Se nostaa verenpainetta eikä helpota lainkaan oloa. Kapistuksen vieressä on paperi ja kynä. Paperissa on aivan liian paljon tyhjiä sarakkeita ja muutenkin se on luotaantyöntävän värinen, harmaan eri sävyjä. -Sukurasitteita pitää pitää silmällä kun ikääntyy, sanoi työterveystarkastaja. Kuulemma huolet ja väsymys lisäävät sairastumisriskiä suvun geenilottovoittoihin. -Älä ihmeessä, ajattelin, samalla kun tunsin verenpaineen nousevan entisestään. Olin liiankin tietoinen niistä haasteista, joita elämään oli ilmaantunut parin viimeisen vuoden aikana. Ahdisti ja masensi. Terkka mainitsi sivulauseessaan työterveyspsykologin erinomaisuuden ja kyvyn katsoa asiakkaan kanssa tulevaisuuteen ja pohtia ratkaisuja. Ei sentään antanut vielä aikaa psykologille, kun sentään töissä on mukava käydä. Istun mittarin ääreen ja yritän rauhoittua paperissa olevien ohjeiden mukaan. Puolentunnin päästä mittari antaa jotakuinkin säädyllisiä lukemia kun mieli on rauhoittunut eikä mittari näytä enää ilmestyskirjan pedolta. Ei ahdista enää niin paljon.

Maailma vaikuttaa meihin halusimmepa tai emme. Kukaan ei elä kuplassa jossa olisimme turvassa kivuilta, sairauksilta tai edes itseltämme. Monta kertaa onkin niin että olemme itse itsellemme pahimpia vihollisia. Vaikka yrittää hoitaa itseään, elää, liikkua ja syödä oikein, huomaa jossain vaiheessa että ote lipsuu. Himot ja halut vetävät väärään suuntaan ja tasapaino elämässä järkkyy.

Elämä on harmaan eri sävyjä ja ilon pilkahdukset eivät ole läheskään jokapäiväisiä. Jokainen tarpoo elämän sohjoa lopultakin yksin ja se saa meidät välillä pois raiteiltaan. Pienetkin vastoinkäymiset saavat vuorta vastaavat mittasuhteet. Ja mikä lie syynä että sinne sekaan tulee niitä oikeita murheen vuoria joita tuntuu olevan lähes mahdoton kivuta ylös. Mieleeni nousee Abraham ja Loot. Abraham antaa Lootin valita oman polkunsa arvaten toisen valitsevan hedelmällisen Jordanin laakso perheväelleen ja karjalleen. En usko että Abraham ajattelin siinä Sodoman pahuutta vaan sukulaispojan parasta koska hän myöhemmin pelastaa Lootin Sodomasta. Näin Abraham jatkaa taivaltaan karussa erämaassa etsien elantoa perheelle ja laumalleen. Tämän maan Jumala lupaa Abrahamille. Välillä hän kohtaa parempaa seutua ja välillä karumpaa. Olennaista on että vaellus on Jumalan edessä tapahtuvaa, ehkä kipeääkin kulkua. Lopulta Hän asettuu aloilleen Hebroniin Mamren tammistoon, jonne hän rakentaa alttarin. Kiintopisteen, joka muistuttaa Jumalasta. Jumala ei ilmestynyt Abrahamille kovinkaan usein ja uskoisin, että elämä oli välillä rankkaa. Mutta tuo alttari muistutti hänelle mitä Jumala oli luvannut. Lopultakaan hän itse ei saanut nähdä tässä ajassa lupausten toteutumista. Se opettaa meille sen, että usein mekin joudumme taipumaan Jumalan aikatauluihin omassa elämässämme ja lopullinen valo elämäämme tulee vasta iankaikkisuudessa.

Mikä olisi siis meidän kiintopisteemme elämässä, joka pitäisi elämämme kiinni Jumalan tahdossa, kun elämän värit haalistuvat. Onko se seurakuntayhteys? Onko se raamattu ja sen sana? Onko se rukoileva ystävä? Vai onko se oma sydämen huokaus Jumalan puoleen. Mikä nostaisi katseemme omista huolistamme Jeesuksen suuntaan ja lohdutukseen, jonka hän tahtoo antaa meille.

Itse omassa ahdingossani katson taaksepäin niihin lupauksiin, joita Jumala on antanut. Niihin hetkiin, kun Jumala on koskettanut ja ilmaisut läsnäolonsa johdatuksen muodossa. Siihen kun Pyhä Henki kosketti ensimmäisen kerran.


2 kommenttia

Kaikki tiet vievät Raukkalaan.

Luin äsken Juhan tekstin ja jäin pohtimaan tuota Raukkalaa niiden raamatunkohtien läpi, joita olen viime päivinä tutkinut. Itse koen olevani raukka Jumalan edessä monellakin tavalla. Pelkään monia asioita elämässä ja ahdistun niistä helposti. Siksi on vaikea välillä uskoa, että voisin toimia Jeesuksen todistajana.

Ensimmäinen raamatun kohta kertoo miten Jeesus kohtasi Sakkeuksen, tuon pienikokoisen ja luultavasti yhteisönsä inhoaman miehen. Ensimmäinen huomio tekstistä on se, miten Jeesus ohittaa Jerikon kaupungin. Jeesus on suosionsa huipulla ja on luultavaa että tällaiselle merkkihenkilölle oli valmisteltu juhlat kaupunkiin. Eli Jeesus jättää väliin kunnianosoitukset tavatakseen reppanan, joka käytöksen perusteella on melko pettynyt omaan elämäänsä. Rahaa oli, mutta se ei tehnyt miestä onnelliseksi. Miksi Jeesus toimii näin ja mikä sai Sakkeuksen toimimaan. Jeesus ilmoittaa yksioikoisesti, että hän menee ruokailemaan Sakkeuksen kotiin. Näin hän syventää kohtaamisen ystävyyden ja hyväksynnän tasolle ja aiheuttaa varmasti skandaalin Jerikossa ja valtavan muutoksen Sakkeuksessa. Sakkeus tuskin odotti moista kohtaamista.

Toinen raamatun kohta kertoo hedelmättömästä viikunapuusta viinitarhassa. Jeesuksen vertaus nousee Vanhantestamentin kertomuksesta Jesajan kirjassa, jossa viinitarha ja viikunapuu on verranto rauhasta ja Israelin kansasta. Siinä viinitarha jää lopulta heitteille ja tuhoutuu, koska Israel ei käänny Jumalan puoleen. Jeesuksen kertomuksessa sen sijaan tapahtuu jotain varsin erikoista. Äkkiseltään, suomalaisista käännöksistä, saa käsityksen että viikunapuuta odottaa sama kohtalo, sillä jos se ei tuota vuoden kuluessa ensi hedelmää, se revittäisiin juuriltaan. Mutta Jeesus ottaakin armollisemman lähestymiskulman. Vertauksessa kuuluu lain äänen rinnalla myös armon ääni. Alkukielessä ”antaa sen olla” merkitseekin ”annetaan sille anteeksi” ettei se tuota hedelmää. Puutarhuri ottaa vastuun puunhoidosta ja lannoittamisesta. Alkukieli ei myöskään puhu varsinaisesti yhdestä vuodesta vaan ilmaisu merkitsee määrittelemätöntä ajanjaksoa. Jeesus siis ottaa vastuun hedelmättömästä ja arvottomasta. Jumalan edessä me olemme aina köyhiä ja tyhjin käsin. Olemme reppanoita jotka olemme kiinni synnissä ja tässä kirotussa maassa. Mutta Jeesuksen takia me raukat ja heikkouskoiset saamme kantaa hedelmää, jonka Jeesus antaa.