Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


Jätä kommentti

Elämä jyrää meitä

Matkan varrelta

Kokoan tähän blogiin pirstaleita matkan varrelta. Pirstaleita siksi, että ainakin oma elämäni on enemmän tai vähemmän palasina enkä ole vielä tähän mennessä tavannut ihmistä, joka olisi henkseleitä paukutellen tullut esittelemään täydellisesti elettyä elämäänsä. Vaikka tämä maallinen taival onkin jonkinlaista pätkätyötä ja etenemistä rastilta rastille, se ei tarkoita, etteikö elämä  voisi olla täyteläistä ja hyvää eli sellaista mitä Jeesus meille lupaa. Jeesus ei turhaan sano, että hänen ikeensä on kevyt kantaa.  Jos kannamme elämämme taakkoja niinkuin Jeesus sen tekee, huomaamme, että taakoista on hävinnyt sellainen paino, joka sortaa kantajansa maahan. Oletko koskaan kokeillut nostaa ylivoimaisen suuren tuntuista esinettä vedessä? Vesi kannattelee ja sen noste auttaa. Pyhä Henki ja seurakunta on se noste, joka keventää isonkin taakan niin, että siitä selviää. Elämä itsessään kuitenkin on meille liikaa ja lopullisesti saamme luopua ikeestä vasta Taivaassa. Huomaa, että en puhu tässä syntitaakoista, jotka saamme jättää kokonaan Jeesukselle!

Mietin tässä kuinka monta kertaa olen ollut rastilla, jossa elämä on kasannut kaiken mahdollisen painolastin päälleni ja siitä huolimatta matka on jatkunut.  Eräs mahdottomimmista tilanteista tapahtui yläasteella jolloin taistelin monen asian kanssa. En tajunnut kemian ja fysiikan laskuista yhtään mitään enkä oikeastaan mistään muustakaan mitä tunneilla tapahtui. Olin missannut jo kaksi koetta ala-arvoisesti ja nyt olin ollut poissa viimeisestä kokeesta. Päälläni oli uhka, että se olisi selvitettävä kohtuullisesti, että en saisi ehtoja. Tilanne tuntui toivottamalta. Taakka oli liian suuri.

Kun sitten koepäivä tuli, minut vietiin opettajien taukotilaan, joka oli kemian luokan vieressä. Huoneessa oli vain pöytä ja tuoli. Katsoessani paperia tajusin, että en ymmärtänyt siitä juuri mitään. Tuijottaessani paperia epätoivoisena, alkoi ilmanvaihtokanavasta kaikua kemianopettajan ääni. Opettaja palautti muulle luokalle samaa koetta, käyden huolellisesti läpi jokaisen kysymyksen. En voinut olla kuulematta vastauksia. Jossain vaiheessa lopetin vastaamisen ja tukin korvani, koska kukaan ei uskoisi että osaisin yhtä-äkkiä kaiken.

Näin jälkikäteen ajatellen asiasta voisi nostaa vaikka millaisia moraalisia ja eettisiä ongelmia, mutta vähän yli toisella kymmenellä oleva poika ei siihen kykene vaan ottaa lahjana sen mikä annetaan. Sain kokeesta muistaakseni kahdeksikon pintaan ja tokariin viitosen.  Jos nyt mietin mitä tapahtui, niin näen Jumalan ison sormen, joka venytti edessä olevaa piikkilankaa aidassa alaspäin niin paljon että jopa minä pääsin siitä yli. Itsetuntoni ei siitä kohonnut, mutta nyt kun asiaa tarkastelee niin ymmärrän sen mitä Jumala tahtoo sanoa. Hän lupaa kannatella minua ja keventää taakkojani.

Koko kouluaikani, aivan opiskeluaikoja myöden, oli täynnä tällaisia pieniä Jumalan sormen kosketuksia ja ehkä siksi hän teki minusta opettajan. Hän ei päästänyt minua irti vaikeista asioista, vaan hän helpotti tietäni ja antoi lisää aikaa oppia. Tähän sisältyy ajatus, että kunnia siitä, mitä minusta tuli kuuluu vain ja ainoastaan Jumalalle. Minun hommani oli ilmeisesti vain olla paikalla.

Muutama vuosi sitten elämä sai uuden, alakuloisen sävyn kun kuolema ja suru teki pesän viitanliepeeseen. Lähestyvä pyhäinpäivä nostaa taas ikävän pintaan. Uupumus ja masennus hiipi varkain elämään varastaen monta hyvää asiaa elämästä. Kuitenkin tässäkin asiassa Jeesus tuli konkreettisella tavalla apuun antaen lähelle ihmisiä, joiden kautta hän lohdutti ja antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Sain itkeä ja rukoilla toisten kanssa. Jakaa taakkaa, jotta voisin olla tukena toisille. Yhteys Jeesuksen toisten ihmisten kautta osoitti voimansa. En ole koskaan yksin!

Kolmas pirstale liittyy epävarmuuteen ja epäuskoon, siihen jatkuvaan kamppailuun jota ihminen käy sisällään. Jossain vaiheessa kun ihminen huutaa Jumalan puoleen ja on samalla uskollinen kaikelle mitä Jumalan sana, Raamattu sanoo, niin Jumala näyttää voimansa. Se vaatii sen, että ei itse kuvittele pystyvänsä mihinkään, vaan ymmärtää sen, että kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan Jumalan Pyhän Hengen voimasta.

Sain kokea, että kun minä ojennan käteni rukouksessa toisen päälle, niin itse asiassa se käsi ei kuulukkaan enää minulle, vaan Jeesukselle. Sitä kokemusta ei voi jakaa tai selittää mutta sen seuraukset voi. Kun toinen ihminen parantuu ja saa uuden elämän, kirkastuu Jeesuksen  meille lahjoittama Usko, Armo ja Elämä aivan uudella tavalla.

Sitä en tiedä mitä tämä taival tuo tulevaisuudessa eteeni mutta sen tiedän että yksin en jaksa tuota tietä käydä koska elämä tulee jyrämään kaiken sen minkä teen yksin.


Jätä kommentti

Majalo-ilta

Suomen seurakunnat ovat ottaneet omakseen Majatalo-illat. Majatalo-illoissa hyvä musiikki, opetus ja rukous lyövät kättä leppoisan tunnelman saattelemana. Majatalo-illat ovat seurakuntalaisten mahdollisuus osallistua seurakunnan rakentamiseen ja myös etsiä omaa kutsumustaan kristittynä.

Majatalo-iltojen isänä pidetään Pekka Simojokea mikä on varmasti ihan oikein. Pekan vetämä Et Cetera-kuoro höystettynä Ilkka Puhakalla ja Jukka Jämsenillä kiertävät Suomen seurakuntia pitämässä Majatalo-iltoja omalla konseptillaan. Sen innostamana kymmenet seurakunnat ovat aloittaneet omien iltojen pitämisen. Usein iltoja vetävät ns. vapaaehtoiset, vaikka itse vierastan tuota nimitystä, koska se viittaa niin voimakkaasti harrastustoimintaan. Kuitenkaan seurakunta ja Jeesuksen seuraaminen ei ole harrastus. Kyse on elämänarvoista ja elämäntavasta. Kyse on siitä, että valitsemme kulkemisen Jumalan kasvojen edessä ja Hänen tahtoaan etsien.

Selkein käsky Jeesukselta on lähetyskäsky ja ainakin itse näen sen niin, että se koskee jokaista Kristittyä. Tuon käskyn noudattamiseen on paljon erilaisia mahdollisuuksia, mutta kuinka moni on itseltään kysynyt sitä, että mikä on minun roolini Jumalan valtakunnan työssä. Kuinka moni etsii elämäänsä Jumalan tahdon toteutumista. Saatan kuulostaa tässä kohtaa vaativalta, mutta oma kokemukseni on, että Jumalalla on vain ihmisen kokoisia tehtäviä meille. Sellaisia, jotka hän räätälöi jokaiselle sopiviksi. Mahdottomat tehtävät ovat joko toisten tai meidän itsemme asettamia.

Oma Majatalo-iltamme täytti viime vuonna 10 vuotta ja lähdimme matkaan ensimmäisten joukossa Pekan innostamina. Tarkoituksena oli luoda Pyhäjärven näköistä toimintaa. Useamman vuoden toiminta haki muotoaan ennen kuin löytyi sopiva konsepti. Mutta niin kuin kaikessa maallikkotominnassa, väsymys iskee jossain vaiheessa, jos vastuu kaatuu yksien niskaan. Siksi viime vuosi oli välivuosi. Siihen saumaan iski myös korona sulku.

Tänä iltana Pyhäjärven Majatalo palaa juurilleen kun Pekka Simojoki ja Sami Asp saapuu vieraaksi Pyhäjärven kirkkoon. Itse astun taas Majatalo-isännän melko väljiin saappaisiin hyvin nöyrältä paikalta. Viimeiset viikot ovat olleet oman uskonelämän syväluotausta ja Jumalan valtava armo on hoitanut minua Sanan ja rukouksen kautta. Olen saanut huomata että Jumala ei päästä irti ihmisestä, joka elää vaikkakin syntisenä ja väsyneenä, rikottuna ja ahdistuneena, Hänen kasvojensa edessä.

Toivon ja uskon, että tämä hoitaa ja innostaa paikalle tulevia. Toivon että Jumala saattelee paikalle ihmisiä, joilla on Jumalan nälkä, Taivaan Isän ikävä ja ehkä halu etsiä omaa kutsumustaan.


2 kommenttia

Sinä olet minun rakas lapseni

Olen ollut melkoisessa lukkarinkoulussa isyyden saralla. Olen koko kesän kipuillut oman lapsuuteni ja lasteni lapsuuden kanssa. Olen valvonut öitäkin kykenemättä irottautumaan ajatusmyllystä, joka on jauhanut päässäni. Näin kyllä armon ja armahduksen edessäni, mutta se ei sulautunut sisälleni ja antanut rauhaa. Se että kelpaan Jumalalle, ei automaattisesti tarkoita sitä, että kelpaisin itselleni. Oman itsekkyyteni varjo peitti valon, jota kaipaan.

On vaikea kelvata itselleen koska omat virheet ja lapsena koettu häpeä kulkee jatkuvasti mukana. Myöhemmin olen jatkanut niitä samoja virheitä joita suvun miehet ovat toistaneet sukupolvesta toiseen. Ei ole kovin yksinkertaista olla härmäläinen ja etelä-pohjalainen mies. Olla pinnalta kova ja pehmeä yhtäaikaa.

Olen aikaisemmin kirjoittanut omasta koulukiusaamisestani ja siitä millaista oli luikkia joka aamu kouluun niin, etteivät omat luokkakaverit ja kiusaajat näkisi minua. Tuo toisten arastelu ja varominen oli minulle sitä normaalia elämää, joka ei sitten kotona, omille vanhemmilleni paljastunut mitenkään. En osannut pitää mitään mitä elämässäni oli kovin epätavallisena, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna elämässäni paljon kipua ja tuskaa. Olin ylivilkas lapsi, joka sukelsi täysillä hetkestä toiseen ja itki vasta yöllä kohtaloaan.

Seurakuntanuorten toiminta oli ensimmäinen valonpilkahdus, joka antoi lopulta suunnan elämälle. Mutta haavat ovat yhä jäljellä ja aukeavat tämän tästä. Ihminen joutuu aina kohtaaamaan oman menneisyytensä ja käymään asioita läpi.

Juuri nyt, kun korona on sulkenut ison osan sellaisista tapahtumista joihin normaalisti olen osallistunut ja saanut sitä vertaistukea, koen olevani heikoilla oman uskonelämäni kanssa. Tässä hetkessä kuitenkin ajatus Jumalan lapseudesta kantaa. Jumala on uskollinen ja pitää kiinni minusta. Hän on suurempi kuin minun epävarmuuteni ja tunteeni. Olen saanut viedä murheeni ja kipuni Taivaan Isälle tietoon. Saan luottaa kaikki asiani hänen kannettavakseen.

Yhteys tosiin kristittyihin on äärettömän tärkeää, jota internetyhteys ja etäyhteys ei voi korvata ainakaan minulle. Nyt kun työt ovat alkaneet ja työpaikan rukouspiiri on alkanut toimia, huomaan muutoksen itsessäni. Masennus, joka on hiipinyt puseroon alkaa helpottaa ja näköala tulevaan alkaa taas kirkastua. Katse itsestäni ja omista varpaistani on noussut ylös kohti ristin miestä, Jeesusta. Elämän kohtaaminen on helpompaa. Ajatus tehdä Evankeliumin työtä ei tunnu enää vaatimukselta.

Huomaan tarvitsevani myös uudella tavalla rauhaa ja yksinäisyyttä rukousta varten. Tarvitsen Jumalan läsnäoloa elämääni ja psalmien kirjoittajien tuntemusten kautta olen löytänyt uuden kanavan kohdata Jumala. Eilen ”sain” seuraavan psalmin jakeen 34:19 Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.

Tuon Psalmin kautta kuulen Jumalan sanovan minulle, sinäkin Tapio olet minun rakas lapseni, johon olen yhä mieltynyt.


Jätä kommentti

Dignity

On Pride-viikko ja ihmiset rummuttavat jokainen tahollaan jotain asiaa liittyvää. Mietin hiljaa mielessäni sitä mitä on ylpeys. Mistä minä olen ylpeä? Ne asiat, joista koen ylpeyttä eivät liity suoraan itseeni. En ole kovinkaan ylpeä itsestäni ja omista saavutuksistani. En ole oikeastaan itse saavuttanut elämässäni mitään mistä ylpeillä. Ennemminkin olen saanut muilta asioita. Olen johdatuksen ja rukouksen lapsi.

Yritän tässä miettiä sitä, miten voisin olla ylpeä siitä mitä ihmisenä edustan. Näen vain kuinka rikkinäinen olen ollut monella tavalla. Mutta vähitellen elämän varrella olen saanut kokea parantumista ja anteeksiantoa. Sen myötä olen oppinut myös antamaan anteeksi. Olen joutunut olemaan nöyrä elämän edessä, kun kaikki on ollut jonkun muun kuin itseni varassa. Mutta samalla olen oppinut sen, että tuo joku muu kuin minä itse, kannattelee elämääni ja joku on ollut aina läsnä kun kaikki tuntuu sortuvan. Koen että yksin olisin jo kadonnut jonnekkin pimeään. Tuo joku muu itselläni on ollut Jumala.

Mieleeni nouseekin paljon suurempi sana kuin Pride. Jos pohdit hetken sanan Dignity sisältöä, voit ehkä oivaltaa mitä tarkoitan. Nähdyksi ja kuulluksi tullut ihminen tuntee itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi. Omasta itsestäni nouseva ylpeys ei voi korvata noita arvoja ja tunteita.

Tuon termin sisällöstä käsin voivat erilaiset ihmiset nähdä ja kuulla toisensa. Se mistä kukin löytä omaan elämäänsä merkityksen ja nähdyksi tulemisen kokemuksen riippuu usein toisista ihmisisistä. Olemme riippuvaisia yhteydestä, rakkaudesta ja siitä että elämällemme on löytynyt merkitys.


1 kommentti

Köyhä ihminen

Meitä suomalaisia ei juuri Jeesuksen opetus ja julistus säväytä. Oman hyvinvointimme keskellä puhe köyhistä osuu vain osaan suomalaisista. Myös puhe siitä, että hengellisesti köyhät ovat autuaita ei oikein houkuta omistamaan puhetta itselleen. Mitä autuasta on olla hengellisesti köyhä. Mistä ihmeestä Jeesus puhuu? Mikä on autuas ja mikä on köyhä?

Jeesuksen ja kaikkien opettajien opetus pohjautuu aina omaan kulttuuriin. Vaikka Raamatun käännökset pyrkivät aina huomioimaan nämä kulttuurilliset erot, niin usein käy niin, että terävyys ja kielen nyansit katoavat käännöstyössä. Pääasiat kyllä löytyvät kaikista raamatuista mutta tärkeät puheen tehokeinot, jotka auttavat puhuja tavoittamaan kuulijan katoavat kokonaan.

Luukkaan evankeliumi kertoo, kuinka Jeesus omassa kotikaupungissaan menee tapansa mukaan synagogaan ja sielä hän pitää opetuksen siitä kuka hän on. Kun me luemme sen omasta raamatustamme, julistus kuulostaa ihan mukiinmenevältä. Paikalla olijoille Jeesuksen julistus oli kuitenkin järisyttävää tekstiä. Eikä vain siksi, että Jeesus julistaa olevansa Messias vaan myös siinä keitä varten hän on tullut maailmaan. Jeesus puhuu siitä että hän on tullut köyhiä varten. Suomalainen näkee heti sielunsa syövereissä rääsyläisiä ja kerjäläisiä. Jeesuksen puhe muuttuu hänelle symboliseksi puheeksi. Suomalainen miettii, että kait minä jollain tavalla tuohonkin opetukseen istun, vaikka allani onkin uuden karhea Volvo tai Mersu. Jeesus kuitenkin tarkoittaa puheessaan niitä ihmisiä, jotka eivät täytä hengellisiä mittoja, sellaisia jotka eivät hengellisten opettajien mielestä kelpaa Jumalalle ja ovat pelastuksen ulkopuolella. Suurin osa tavallisesta kansasta ei täyttänyt noita 10 käskyn ympärille laadittuja sääntöjä ja ohjeita. Tavallisen kansan silmissä vain rikkaat saattoivat pelastua. Jeesus tuo Jumalan lapseuden kaikkien ulottuville. Jeesus tarjoaa sovitusta kaikille!

Autuas-sana kääntyy mielessämme usein onnelliseksi. Mutta raamatun tekstiä lukiessamme sanan pohjavire merkitsee ennemmin Jumalalle kelpaavaa. Evankeliumeissa oleva autuaaksi julistus onkin luettelo Jumalalle kelpaavista ja sitä kautta onnellisessa asemassa oleviksi ihmisiksi.

Kun tarkastelen sitä todellisuutta jossa elän, näen kuinka tavallinen kansa yhä kokee olevansa pelastukseen kelpaamatonta, hengellisesti köyhää kansaa. Heillä on mielessään kuva norsunluutorneissa elävistä uskovista, jotka elävät pyhää elämäänsä irrallaan tavallisesta arjesta. Osaksi tuo kuva saattaa olla jopa oikea.

Suurin ongelma on, ettei kukaan mene enää kaduille ja turuille kertomaan tuota Jeesuksen julistamaa ilosanomaa, evankeliumia köyhille ja arjen rasittamille tavallisille suomalaisille. Uskosta on tehty niin henkilökohtaista ettei sillä saa ahdistaa muita ihmisiä. Se että osa uskovista keskittyy riitelemään ja kiistelemään julkisuudessa, ei yhtään helpota tilannetta. Heitä ei juurikaan kiinnosta evankeliumin työ vaan he valitsevat taistelun joka kuuluisi Jumalalle. Usko näyttäytyy siksi hyvin totisena asiana suomalaisille.

Miksi kirjoitan tästä uudestaan ja uudestaan? Vaikka meillä toimii isoissa kaupungeissa erillaisia jumalanpalvelusyhteisöitä ja kinkeripiirejä niin suurin osa Suomesta ja suomalaisista ei tiedä näistä mitään. Tavallisissa seurakunnissa toiminta on olosuhteiden pakosta keskittynyt perusseurakuntatyön tekemiseen. Palavaa halua evankeliumin työhön näkee enää aniharvoi ja krsitityt eivät enää etsi omaa kutsumustaan Jumalan viljapelloilla. Jos aiheesta kirjoittaa ihmiset tuntuvat ainoastaan syyllistyvän ja vaivautuvan asiasta.

Lääkkeenä tähän suosittelisin L10T, kristillisen elämäntapaan suuntaavaa koulutusta tai alfa-kurssia. Mutta yksinkertaisimmillaan voit vaikka alkaa siunata ympärilläsi olevia ihmisiä mielessäsi. Rukoilla vaikka naapurin puolesta. Samalla lue raamattua ja/tai jotain selitysteosta. Kuuntele Raamattu kannesta kanteen- luentoja jonka puhelinsovellutus löytyy puhelimen playkaupasta. Vietä aikaa Jumalan vaikutuspiirissä ja samalla voit pohtia omaa kutsumustasi. Etsi seurakuntayhteyttä jos sinulla ei vielä sellaista ole. Älä jää yksin!


Jätä kommentti

Kristus minussa

Mielessäni pyörii lause ”En minä vaan Kristus minussa”. Olen pohtinut paljon sitä kuinka ihminen voi kelvata Jumalalle, joka on luonteeltaan itse valo ja oikeudenmukaisuus. Olen lukenut Kolmatta Mooseksen kirjaa ja rinnalla Vanhan testamentin lyhyitä profeettakirjoja. Kolmas Mooseksen kirja puhuu siitä, kuinka Jumalan edessä eletään ja millaisia uhreja tuli toimittaa, jotta kansa saisi syntinsä anteeksi. Kaikista teksteistä käy ilmi kuinka Jumala odottaa, että hänen tahtonsa tulisi toteutua ja millainen tuomio tulisi olemaan. Habakuk tuskailee sen kanssa, että Jumalan tuomio näyttäisi viipyvän ja hän tuskailee kansansa luopumusta ja epäjumalan palvelusta.

Ensimmäinen reaktioni näihin oli tuska siitä, että en täytä noita mittoja ja joudun tuomiolle omista tekemisistäni ja uskoni heikkoudesta. Synnintunto alkoi jäytämään sieluni syövereissä ja polttamaan mieltä. Oli vaikea aluksi lukea noita kirjoja. Pikku hiljaa kuitenkin oivalsin, että nuo kirjat oikeastaan puhuvatkin Jeesuksesta. Aloin kuljettaa mielessä mukana kuvaa ristiinnaulitusta Jeesuksesta.

Tajusin, että minutkin tuomitaan omien tekojeni tähden, koska Jumala ei jätä mitään asiaa kesken. Mutta taivaallisessa oikeudenistunnossa tullaan toteamaan, että Tapsan tuomio onkin jo kärsitty. Jumalan tuomion on ottanut kärsittäväkseen Jeesus Kristus. Kolmannen Mooseksen kirjan kuvaus uhreista antavatkin esikuvan Kristuksen uhrista.

Tämän maailman syyttäjälaitoksen pomon pallilla istuu pääsyyttäjänä itse sielunvihollinen Saatana. Hän mielellään muistuttelee meitä niistä asioista joista joudumme tuomiolle. Hän haluaisi kovasti että keskittyisimme vain itseemme ja omiin virheisiimme. Murehtisimme ja valvoisimme yöt väsyttäen itsemme uupumukseen saakka.

Kun kantaa mielessään kuvaa Jeesuksesta, alkaa se vähitellen Pyhä Hengen vaikutuksesta sulautua meihin. Sen sijaan että piehtaroisin omassa syntisyydessäni ja pohtisin elämäni kurjuutta huomaankin vähitellen, että elämän valoisat asiat alkavat pilkahdella pintaan. Kristus minussa onkin elämäni valo.


1 kommentti

Kirkkauden toivo

Aamulla kuuntelin Jukka Norvannon Raamattuluentoa Roomalaiskirjeestä ja sen sisältö kolahti aika kovasti minuun. Jukka puhui kirkkauden toivosta. Siitä miten meidän elämämme on kiinnitetty Jumalan lupauksiin ja olemme taivastiellä. Ajatus taivaasta ja Jumalan luo pääsystä avasi jotain lukkoja pääni sisällä ja sydämessä. Se palautti minut olennaisen äärelle miettimään Jeesusta ja iankaikkisuutta jonka hän on voittanut myös minua varten.

Vaikka murheet ja huolet välillä painavatkin mieltä niin ne eivät saa määrittää sitä kuka minä olen. Väsynyt ihminen helposti antaa murehtimisen nousta pääosaan ja silloin elämästä häviää värit. Koronakevät ja sen tuomat haasteet pääsivät huomaamatta livahtamaan ihon alle ja nakertamaan luottamusta Jumalaan ja elämään. Huolet ovat usein kuin lumipallo joka alkaa kasvaa liian suureksi ja painavaksi hallita ja kantaa.

Roomalaiskirjeessä Paavali puhuu Aabrahamista ja siitä miten hän jaksoi luottaa loppuun saakka Jumalan lupauksiin. Jumalan lupaus toteutuikin Aabrahamin ollessa jo vanhus. Voimme vain todeta että Jumalan aikataulut eivät ole samanlaisia kuin omamme. Siihen on minunkin luottaminen.


6 kommenttia

Synti ja sovitus

 

img_20200802_134005

Huomaan ajattelevani hengellisistä asioista eri tavalla kuin moni suomalainen. En nyt puhu ns. uskovista, vaan ihan kaikista suomalaisista.

 

Ehkä oma taustani evankeelisessa liikkeessä vaikuttaa omaan Jumalakuvaani. Sen sijaan, että lukisin raamattua uhkaava ja kostava Jumala mielessäni, näen edessäni armahtavan ja lohduttavan Isän.

No, näin varmasti kokee moni muukin kristitty ja ajattelee näin mielessään. Mutta itselläni nousee väkisinkin mieleen kysymys, miksi niin monella suomalaisella, etenkin lähellä hengellisiä piirejä eläneillä on hyvin lakihenkinen ja tuomitseva kuva uskovista ja Jumalasta?

Pohdin aamulla asiaa ja mieleeni nousi kuva ihmisestä, joka kovasti ponnistelee ja haluaa antaa omasta elämästään kuvan kuinka Jumala muuttanut hänen elämänsä hyväksi ja sen kuuluu myös näyttää siltä. Kuinka tuon kuvan säilyttäminen ja sen korostaminen nousee uskon elämän keskiöön.

Suomalainen kristillisyys kietoutuu jotenkin ahdistavalla tavalla henkilökohtaisen parannuksen teon ympärille. Elämän pitää muuttua vaikka henki menisi. Kaikki eivät kuitenkaan selviä tuon prosessin läpi jos he joutuvat tuohon ”Jumalan myllyyn” yksin. Kun sopivan säädyllinen elämä on saavutettu, voidaan sitä tarjoilla esimerkkinä kuinka Jumala toimii. Näin syntyy rimoja ja tasoja joita kaikki  eivät kykene ylittämään tai saavuttamaan.

Suomalaisilla on sellainen kuva meistä uskovista, että rukoilemme joka käänteessä ja elämme elämälle vierasta ja kielteistä elämää. Elämme omaa elämäämme piilossa yhteiskunnalta omassa kuplassamme. Ja emme oikeastaan tee mitään puhkaistaksemme tuon kuplan.

Mikä tässä menee sitten pieleen?

Jumalaa ei kiinnosta mitä ihminen tekee vaan siitä keitä me olemme. Hänelle on tärkeää, että se rakkaus mitä hän meitä kohtaan tuntee, välittyisi meidän kauttamme muille ihmisille. Että identitteettimme olisi kiinnitetty Kristukseen ja se muuttaisi identiteettiämme kohti Kristuksen kaltaisuutta. Silloin katse kääntyy ulospäin pois siitä millaista oma elämämme on ja alamme osoittaa rakkautta muita ihmisiä kohtaan.

Uskossa on kysymys suhteesta ja parannus on paluuta suhteeseen Jumalan kanssa. Synti on ero tuosta suhteesta ja Jeesuksen sovitustyö korjaa tuon suhteen kuntoon. Jeesus on ovi Jumalan luo ja tuo ovi on auki. Kysymys on äärimmäisestä rakkauden osoituksesta, jossa Jumala on maksanut valtavan hinnan antaessaan uhriksi oman poikansa. Tuo sovitus on historiallinen kertakaikkinen tapahtuma, jossa on sovitettu tämän päivän ja huomisen synnit. Se vapauttaa meidät elämään Jumalan lapsina ilman kulissien rakentamista, juuri sellaisina kuin olemme.

Olemme huomaamattamme palanneet uskoon, jossa uhraamme päivittäin Jumalalle oman elämämme. Laskemme syntejämme ja kiikutamme päivän säkin taas sinne Golgatan ristin juureen. Miksi otamme edes tuota säkkiä käteemme, vaikka Jeesus on luvannut kantaa sen? Kristus, johon meidät on kiinnitetty, ottaa virheemme heti kannettavakseen. Se Paavalin mainitsema oman elämämme uhri on siinä missä meidät kiinnitettiin Kristukseen. Parannuksen teko tulisikin olla elämää Jumalan läsnäolossa ja edessä elämistä. Suhteen vaalimista Jumalaan.

Suomen ongelma on, että Jumalasta on tullut filosofiaa ja liian henkilökohtaista. Tuohon henkilökohtaisuuteen on sortunut ennen kaikkea Kristityt itse keskittyessään enemmän itseensä. Jumala haluaisi olla konkreettisesti läsnä ihmisten keskuudessa ja siihen hän etsii ihmistä työtoveriksi.

L10T koulutuksen kautta olen itse ymmärtänyt lopultakin, että Jumala haluaa muuttaa elämäntapani toisia ihmisiä ja ympäristöäni siunaavaksi elämäksi. Omat virheeni ja epävarmuuteni eivät ole tärkeitä asioita. Kykenen kunnioittamaan kaikkia ihmisiä ympärilläni ja osoittamaan heille sitä. Jos en jaksa osoittaa avoimesti kristillisyyttääni voin silti elää Jumalan edessä ja siunata toisia ihmisiä ja ympärilläni olevaa yhteisöä. Voin omalla toiminnallani osoittaa kristillisyyttäni ja vähitellen tuo siunaaminen palaa ja muuttaa minua kohti Jeesuksen kaltaisuutta.

Jeesuksen kaltaisuus ei ole mitään käsittämätöntä ja ylimaallista. Se on toisten kohtaamista ja välittämistä ja valmiutta olla Jumalan käytössä. Kaikki Jumalan työ tapahtuu Pyhän Hengen tekemänä ei meidän itsemme.

Kritillisyys on tavallisuutta ei mitään sellaista mikä näyttää oudolle ja omituiselle. Kristillisyys ei ole magiaa ja uskonnollisia tapoja. Se on suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin.

 


Jätä kommentti

Väärin uskottu

img_20200819_174554

Törmäsin netin palstoilla ajatukseen, jossa jonkun puoliso uskoi väärällä tavalla. Hän uskoi vapaammin Raamatun sanaan kuin toinen ja sai siksi moitteet osakseen ja vaikutti siltä,että jopa taivaspaikka oli uhattuna.

Kuitenkin vaikutti siltä, että molemmat uskoivat Jeesuksen sovitustyöhön ja että Jeesus on Herra.

Pystyin vaivoin hillitsemään itseni siltä, että olisin laittanut oman lusikkani tuohon soppaan. Jätin sen tekemättä, koska en lainkaan tunne kyseistä avioparia. Ohjaaminen näissä asioissa kun kuuluu minusta ihmisille, jotka ovat samasta yhteisöstä. Taustat pitää tuntea.

Miettimättä sen enempää sitä mikä opillinen asia on kyseessä pitää kuitenkin pohtia asiaa pelastuksen kannalta. Siltä kannalta, että koskeeko  Jeesuksen sovitustyö myös väärin ymmärrettyjä raamatun tulkintoja. Mikä on evankeliumin kova ydin ja mitkä asiat ovat kehällisiä ja ehkä synnin hämärtämiä asioita.

Tarvitseeko ottaa taakakseen sellaisia asioita, jotka Jeesus on ottanut kannettavakseen. Ymmärrän jos joku on huolissaan läheisestä, joka kieltää Jeesuksen sovitustyön ja sellaisessakin tilanteessa joudumme jättämään huolen Jumalalle. Hän antaa uskon. Ihmiselle jää vain rukous.

Jumala haluaa, että olemme vapaita elämään ja rakastamaan eikä huolissamme ja jatkuvassa puolustustaistelussa läheistemme kanssa. Välillä tuntuu että uskonasiat on annettu ihmisille taakaksi eikä tuomaan turvaa ja toivoa elämään. Tulee tahtomatta mieleen se laitapuolen kulkija jolle tarjottiin mahdollisuutta tulla uskoon. Hän torjui ajatuksen toteamalla, että hänellä on jo tarpeeksi ongelmia.


Jätä kommentti

Unelmia

Olen luonteeltani jonkin sortin taivaanrannan maalari. Etenkin nuorena haavelin ja unelmoin siitä miltä elämäni tulisi näyttämään. Mielikuvitukseni laukkasi kilpaa pilvien kanssa ja kiipeilin Konsta Pylkkäsen tavoin taivaan ja avaruuden katoille.

Tänään uskonnontunnilla pohdimme mitä ovat unelmat ja miksi niitä tarvitaan. Unelmat luovat ihmisen elämään toivoa ja antaa parhaimmillaan hyvää oloa. Etenkin lasten ja nuorten elämässä unelmat antavat sitä tarpeellista polttoainetta siihen, että elämä menisi eteenpäin.

Pohdin sitä mistä tulee rohkeus ponnistella kohti unelmia, jopa sellaisia unelmia jotka ympäröivistä ihmisistä tuntuvat yliampuvilta tai liian rohkeilta.

Aikuisten maailmassa elämä usein murjoo meitä ja Taivaanrannan maalareiden siveltimet kuivuvat ja Konsta Pylkkäset katsovat parhaakseen pysyä maan kamaralla. Unelmat muuttuvat realismiksi ja arki muuttuu selviämistaisteluksi. Elämä niin sanotusti hioo niitä kuuluisia särmiä, poistaen samalla joskus jotain tärkeää elämästä. Unelmien mukana saattaa myös elämän halu hiipua pelkäksi olemiseksi.

Unelmien vastakohta on näköalattomuus ja jopa elämän pelko. Lasten maailmassa on paljon asioita, jotka tukahduttavat kyvyn unelmoida. Koulukiusaaminen, ankarat kotiolot ja sairaudet sammuttavat helposti. Ja samat lainalaisuudet toimivat aikuisten maailmassa, kun sama sisäinen lapsi katselee maailmaa silmiemme läpi.

Kun pohdime näitä asioita yhdessä. Päädyimme yhteen tärkeään ja yksinkertaiseen toteamukseen, jolla pääsee eteenpäin. Huominen tulee aina, myös silloin kun elämä päättyy. Koska silloin astumme Jumalan valtakunnan alueelle ja iankaikkiseen elämään. Kun tämän muistamme, katsomme elämää toivon silmin. 

img_20200705_160252-1 Psalmi 121 puhuu ihmiselle, jonka taivaan avaruus on kutistunut yksiön seiniksi tai elämän lintuhäkiksi.

Minä nostan silmäni vuoria kohti:
mistä tulee minulle apu?

Apu minulle tulee Herralta,
joka on tehnyt taivaan ja maan.
Hän ei salli sinun jalkasi horjua,
sinun varjelijasi ei torku.
Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku.Herra on sinun varjelijasi,
Herra on suojaava varjosi
sinun oikealla puolellasi.
Ei polta sinua aurinko päivällä,
eikä kuu yöllä.
Herra varjelee sinut kaikesta pahasta,
hän varjelee sinun sielusi.
Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi,
nyt ja iankaikkisesti.