Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Pahaolo

Kristinusko ei ole valloittajien uskonto. Kristinusko ei tee ihmistä vahvaksi, menestyväksi ja pärjääväksi. Kristinusko ei kasvata johtajia eikä edistä kenenkään uraa. Kristinusko ei ojenna ihmistä ylhäältäpäin eikä lue lakia syylliselle, joka on jo tehnyt parannuksen. Kristinusko ei jyrää toisin uskovaa eikä käännytä ketään, ei edes rajalta. Kristinusko ei kyttää ja juorua Somessa. Kristinusko ei herjaa eikä etsi vikoja toisesta, eikä kirjoittele pilkallisesti toisista kristityistä..

Jeesus pani merkille, että vieraat pyrkivät aterialla asettumaan parhaille paikoille. Niinpä hän esitti heille vertauksen:  ”Kun sinut on kutsuttu pitoihin, älä asetu kunniapaikalle. Joku vieraista saattaa olla sinua arvokkaampi,  ja isäntä, joka on teidät molemmat kutsunut, tulee sanomaan sinulle: ’Anna tämä paikka hänelle.’ Silloin joudut nolona siirtymään viimeiselle sijalle. Ei — kun sinut kutsutaan, valitse pöydässä kaikkein vaatimattomin paikka. Silloin isäntä tulee ja sanoo sinulle: ’Ystäväni, siirry tänne lähemmäksi’, ja sinä saat suuren kunnian kaikkien vieraiden nähden. Joka itsensä korottaa, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Kristinuskosta ei pitäisi tulla paha olo eikä sen pitäisi ajaa ketään pois luotaan. Jos sinulle on tullut paha olo Kristinuskon takia, et vielä  ole kohdannut Jeesusta, vaan ihmisiä, jotka kuvittelevat tuntevansa Jeesuksen.

”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun.  Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.”

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Juttelin jokin aika sitten tuttavani kanssa ja keskustelu kääntyi kummankin elämän vaiheisiin. Tietyssä vaiheessa polkumme ovat ottaneet päinvastaisen suunnan. Itse olen lähtenyt etsimään elävää suhdetta Jeesukseen mutta hän on jättänyt seurakunnan ja uskon kokonaan. Siinä kun oma menneisyyteni kumpusi hyviä muistoja ja kokemuksia seurakunnasta. Hän kertoi kasvavasta pahasta olosta. Hän oli lopulta kokenut että se mitä hänelle oli opetettu ei lopultakaan ollut totta.

Nyt hän oli tyytyväinen omaan elämäänsä johon ei kuulunut uskonto kuin etäisesti sukulaisten kautta.

Kun katselen ympärilleni ja kuulostelen uskovaisten puheita ja tapoja en yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Oma taustani evankelisessa liikkeessä ja sen armokäsitys sai tuon keskustelun jälkeen aivan uudenlaisen arvon. Perheessämme elettiin normaalia maalaistalon arkea. Jumala oli se joka toi turvan ja auttoi säilyttämään näköalan ja horisontin avoimena. Jeesus oli kuoleman voittaja ja armahtaja. Usko oli minulle nuorena iloinen asia. Vaikka myöhemmin olen ymmärtänyt että Pyhän Hengen todellisuudesta ei juuri puhuttu niin sekin oli luontevasti läsnä. Aikuisiällä minut ajoi Jumalan luo takaisin tuo lapsuuden ja nuoruuden uskon kaipuu. Ystäväni taas pakeni uskoa oman historiansa takia.

Herää kysymys, ymmärrämmekö Jumalan tahdosta yhtään mitään. Miten Jumalan rakkaus voi saada ihmisen voimaan pahoin? Onko se mahdollista? Mielestäni ei pitäisi.

 

 

 

Mainokset


3 kommenttia

Vain Jeesus merkitsee

Viimeiset viikot ovat olleet itselleni hankalia, vaikka elämä itse on sujunut ihan kohtuullisesti. Olen ollut enemmän tai vähemmän hukassa. Elämä muuttuu, enkä osaa ole oikein heittäytyä  mukaan. Ikääntyminen on viisikymppiselle järkytys sillä muutokset omassa kehossa ovat isoja ja nopeita. Urheilijana huomaan että lihakset eivät palaudu enää entisellä tahdilla. Se mikä viime kesänä oli helppoa on nyt haastavaa. Olen kompuroinut ja loukannut itseäni enemmän kuin koskaan kuluneen vuoden aikana ja syönyt särkylääkkeitä kuin karkkeja. No on myönnettävä, että liikunta pelastaa monelta vaivalta ja moni ikätoverini on huomattavasti haastavammassa tilanteessa. Mutta kyse on siitä, että ihminen herää omaan rajallisuuteensa konkreettisesti.

En pelkää ikääntymistä, mutta toissapäivänä, kun laitoin keskimmäisen pojan auton ja muutokurman kanssa matkaan kohti etelää, jokin sisälläni meni paikoiltaan. Ikäänkuin omat rajoittuneisuus olisi kirkunut olemassa oloaan. Kun auto lähti pihasta, minun voimani ja kykyni valuivat hiekkaan, koska en yltäisi suojelemaan enää omaa lastani.

Suhde Jumalaan on merkillinen. Luojamme ja Isämme tahtoo suojella ja lujittaa suhdettaan lapseen, kun taas me maalliset isät haluamme, että lapsemme itsenäistyvät ja irottavat otteensa perheestään ja löytävät oman polkunsa. Kuitenkin hätä ja huoli on itselläni päällimmäisenä tunteena. Tajusin, ettäolen taas  tilanteessa, jossa ainoa asia johon voin luottaa on Jumalan johdatus.

Elämme hektisessä maailmassa, jossa tavoittelemme jatkuvasti jotain. Yhteiskunta odottaa meiltä jatkuvasti suoriutumista ja osaamista. Itse elämä hukkuu maailman ääniin. Emme osaa tartua hetkeen ja nauttia siitä. Nauttia siitä, että elämä virtaa suonissani ja olen olemassa. Sen sijaan huolehdimme ja murehdimme tulevaa ja kipuilemme omaa kyvyttömyyttämme.

Matti Nykäsen toteamus, elämä on ihmisen parasta aikaa, sisältää valtavan viisauden. Tämä elämä on arvokas ja sisältää iankaikkisuuden siemenen. Tämä ainoa elämämme alkaa tässä ajassa ja maailmassa ja sen syvin tarkoitus ei ole olla tuottava ja menestynyt, fiksu ja filmaattinen, vaan se, että oppisimme tuntemaan Jeesuksen  ja luottamaan häneen.

Evankeliumi on Jeesus ja kaikki oikeastaan alkaa vasta sitten kun olemme kohdanneet hänet.

Muistan Kahil Gibranin kirjoista kertomuksen jalan jäljistä hiekassa. Ensin jälkiä on kaksi, ihmisen ja Jeesuksen, Kun ihmiselle tuli vaikeat ajat hän huomasi, että hiekkaan syntyi vain yhdet jäljet ja hän soimasi Jeesusta sanoen, että missä olit kun minulla oli vaikeaa? Jeesus vastaa, että silloin minä kannoin sinua.

Kun omat voimani valahtivat hiekkaan jouduin huokaamaan Jeesukselle, Auta! Ja niihän se menee, että vasta kun joudumme nojamaan kaikessa Häneen, silloin vasta hän voi ottaa meidät kokonaan kannettavakseen.

 

 

 

 

 


3 kommenttia

Evankelistan erämaa

 

taivaanrantakaislatJollain tasolla evankelistan osa on kulkea hämärässä ja tuntea pimeän kylmä hengitys. Aistia sitä missä Jumala ei ole päässyt koskettamaan ihmisiä. Kulkea siellä missä rakkaus on lehtikultaa ja eikä kestä elämän kovaa kulutusta. Evankelistan kutsun saanut kokee jatkuvaa janoa, jotta voisi vuotaa yli elämän vettä. Siksi evankelistan tie vie erämaan kautta, jossa hän joutuu kohtaamaan omat kangastuksensa ja varjonsa. Lopulta luopumaan niistä. Hän kuivuu ja lopulta joutuu antamaan kaikken omansa Jeesukselle, jotta Pyhä Henki voisi uudelleen ja uudelleen täyttää hänet. Evankelistan osa on nöyrän kulkijan osa.

Pimeyteen, jonne kukaan ei haluaisi astua, evankelista julistaa Jumalan rakkautta ja kirkkautta. Ehdotonta ja rajatonta rakkautta. Sitä mitä hän itsekin janoaa jatkuvasti. Sillä vain ihminen joka on saanut kokea vapautuksen ja päässyt pimeästä, voi ymmärtää mitä merkitsee valo.

Ajoin eilen työpäivän päätteeksi Jyväskylään evankelistojen yhteyspäiville. Ehdin juuri ja juuri kuuleman iltapäivä tilaisuuden viimeisen laulun, Yksi nimi ylitse muiden. Laulu on itselleni yksi rakkaimmista lauluista ja sen laulaminen eilen oli kuin raikas vesisade kuivan kauden jälkeen. Tilaisuuden jälkeen tuli sarja kohtaamisia rakkaiden ystävien kanssa. Yhteys, jota sain kokea oli jotain sanoinkuvaamattoman syvää ja puhdasta. Liekö Jeesuksen opetuslasten välinen yhteys ollut jotain tällaista, jota sain kokea.

Iltatilaisuuden teema pyöri, kuinka ollakaan uupumuksen ja ihmisen rikkinäisyyden ympärillä. Puheet ja laulut olivat lohdutusta ja rakkautta täynnä. Koin että minun ei tarvitse olla vahva vaan tällaisena heikkona ja uupuneenakin ihminen on Jumalalle rakas, koska Jumala on rakkaus! Illan päätteeksi sain rukoilla ystäväni puolesta ja jakaa omastani. Tajusin että elämän vesi virtasi taas, eikä se ollut minusta ja minun tuntemuksistani riippuvainen. Jumala toimii, en minä.


6 kommenttia

Kuiviin puristettu evankelista

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesä tuli ja meni. New wine-tapahtuman jälkeen olen viettänyt lähes erakkomaista elämää. En niinkään fyysisesti erossa ihmisistä, vaan henkisesti ja hengellisesti. Olen toisaalta nauttinut helteistä.  Touhunnut yksikseni mummolan puutarhassa ja kartanolla anopin ja appiukon apuna, kesäpoikana. Ajanut halkoja ja niittänyt ojanpientareita. Ajellut traktorilla ja kastellut iltaisin kuivahtanutta puutarhaa ja perunamaata. Soudellut ukin tervaveneellä ja iltapäivisin olen juossut ja kulkenut pitkin Vuokatin vaarojen polkuja. Illat olen lämmittänyt rantasaunaa ja nauttinut uimisesta. Olen asustellut milloin teltassa ja milloin mummolan saunalla.

Lantilla on aina kääntöpuolensa. Samalla kun olen nauttinut kaikesta tuosta, olen huomaamattani väsähtänyt hengellisesti. Olen unohtanut tankata ja ravita Henkeäni. Hengelliset korvani ja aistini ovat hikoileet itsensä kuiviksi tällä pienellä erämaataipaleella. Vaikka olen rukoillut ja jutellut asioitani Jeesukselle en ole jaksanut lukea raamattua ja mikä pahinta, en ole pitänyt yhteyttä toisiin Kristittyihin.

Huomenna aion mennä tankkaamaan itseäni evankelistojen yhteyspäiville Jyväskylään. Tapaamaan ystäviä ja karistamaan erakon karvaiset ja nyhrääntyneet vaatteet yltäni ja pukeutumaan sotisopaan, jolla jaksan kohdata kutsumuksen haasteet.

Yhteys toisiin ihmisiin on yksi kristinuskon keskeisimpiä asioita. Armo on tehty jaettavaksi ja rakkaus annostelukauhaksi. Ilman toisia ihmisiä tämä kaikki olisi turhaa.

Mitä minä tekisin Jeesuksen rakkaudella jos minulla ei olisi ketään, jota kohtaan osoittaisin sitä. Ja taas kuka osoittaisi minua  kohtaan rakkautta jos pakertaisin seurakunnan ulkopuolella yksikseni.

Yksinäinen puu nuotiossa on vain kitkerästi savuava mustunut ja kuoleva kappale, jonka savu kirvelee muiden silmissä. Se tarvitsee palaakseen ja lämmittääkseen muita.

Jeesus käyttää usein miten opetuksessaan hepreankielistä  synti sanaa, joka merkitsee muuria ja väliseinää. Syntiä on siis kaikki mikä erottaa meidät Jumalasta ja lyö kiilaa ihmisten välille.  Siksi huomenna heittäydyn elämän virtaan ja juon elämän lähteestä niin että kuivuneet jäseneni saavat taas maistaa elämää.

 


2 kommenttia

Minä rakennan kirkkoni!

DSC_0749Missä rakentuu seurakunta ja kirkko. Mistä löytyy Jumalan valtakunta, jota Jeesus käskee ensin etsiä. Kirkkoja voidaan rakentaa ja seurakuntia perustaa mutta koska Jumalan Pyhä Henki on niissä läsnä ja paikalla? Kuka rakentaa siis Seurakunnan. Mikä on ihmisen rooli tässä kaikessa.

Jumala ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee Jumalaa. Se  on kait jonkilainen lähtökohta. Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo Pietarille, -Tälle kalliolle Minä rakennan kirkkoni. Seurakuntaa ja kirkkoa ei siis rakenna Pietari tai opetuslapset vaan Jeesus.

Konsta Pylkäkkästä mukaellen,  meillä on tässä maailmankaikkeudessa kusiaisen oikeudet.  Voimme olla rakentamassa ja hajottamassa tätä maapalloa ja kaikkea mitä siinä on, mutta emme oikeastaan kykene rikkomaan tässä ajassa kuin sen mikä ylläpitää meidän elämäämme. Jos onnistumme tuhoamaan itsemme, maa ja maailmankaikkeus on yhä Jumalan ylläpitävän voiman varassa. Se jatkaa eloaan ja korjautuu, jos Jumala niin päättää. Ihminen vain katoaa tomuna pois. Jostain syystä Jumala on kuitenkin halunnut sitoa tämän kaiken ihmisen kohtaloon.

Joku ajattelee, että on itsekästä ajatella maailmaa ihmistä varten luotuna ja tarkaan ottaen näin ei olekaan. Mutta meille on annettu velvollisuus huolehtia tästä kaikesta ja sitä kautta meidän kohtalomme nivoutuu yhteen luomaakunnan kohtalon kanssa. Kristinusko on siis samalla hyvin vihreä aate.

Mikä on siis meidän roolimme tässä kaikessa? Voisiko se olla niin yksinkertainen asia, että vain etsisimme Jumalan valtakuntaa ja jäisimme odottamaan mitä se tuo tullessaan. Ottaisimme vastaanottajan roolin. Katsoisimme kun Jeesus alkaa rakentamaan kirkkoaan ja seurakuntaansa. Antaisimme vain oman elämämme Jeesukselle kokonaan ja suostuisimme hänen sovitettavakseen. Näkisimme miten yhteys ja rakkaus korjaa asioita.

Kirkko on yhtä kuin suhde Jeesukseen. Se on kuin avioliitto, jossa puolisot puhuvat toisilleen ja vastaavat toisilleen, – Tahdon rakastaa sinua! Voimme puhua Jeesukselle ja kuulla hänen ääntään rukouksessa ja Raamatussa samalla tavalla kuin puolisot puhuvat toisilleen. Rakastaen, välittäen ja välillä erimieltä ollen, mutta aina tahtoen säilyttää yhteys toisiinsa. Jumalan kanssa yhteyden pito tosin eroaa ihmisten kanssa pidettävästä sillä, että hän ei koskaan petä lupaustaan eikä riko liittoaan. Eli meillä on vapaus valita joko tahtoa tai olla tahtomatta.


Jätä kommentti

#nwhimos18 Arki alkaa taas.

Eilisen aamun Raamattutunti kertoi Simsonista ja hänen henkilökohtaisesta konkurssistaan omassa tehtävässään Israelin kansan johtajana. Siitä miten hän leikki omien kiusaustensa kanssa ja lopulta lankesi. En ole koskaan ajatellut Simsonin tarinaa mutta huomaan nyt miten se puhuu suoraan meille kaikille ihmisille. Kuinka usein me asetumme alttiiksi sille, että pilaamme elämämme ja ihmissuhteemme omalla toiminnallamme. Simson, joka oli täynnä Jumalan voimaa ei kyennyt hallitsemaan itseään ja lankesi.

Olemme jokainen samalla viivaalla Jumalan edessä, heikkoja ja syntisiä tässäkin suhteessa. Kuitenkin omien lankeemusten ja epäonnistumisten jälkeenkin me kelpaamme Jumalalle ja voimme palata hänen kasvojensa eteen ja alle Jeesuksen tähden.

Paul Harcourtin opetus päättyi lyhyeen rukouspalveluun jossa ihmiset, jotka kokivat tarvitsevansa rukousta ja anteeksiantoa juuri tällaiseen tilanteeseen saivat nostaa kätensä. Sitten ympärillä olevat ihmiset saivat hänen johdollaan rukoilla ja siunata näitä ihmisiä. Ajattelin, että aika haaastava tilanne ihmiselle, jonka omatunto on arkana Siitä huolimatta hurjan moni nosti kätensä ylös. Ympärillä olevat ihmiset siirtyivät näiden ihmisten luo mutta eräs nuori nainen jäi yksin. Jotenkin rohkaistuin ja siirryin hänen luokseen. Tilanne oli äärimmäisen koskettava ja herkkä. Sanoja ei vaihdettu, mutta silti hetki oli täynnä Jumalan puhetta. Armon sanoja ja rakkautta. En ole aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa.

Seurakunnan keskeisin tehtävä on välittää Jeesuksen rakkautta ja anteeksiantoa toisille ihmisille. Toisten tukeminen, lohduttaminen ja syntien aanteeksiantaminen on juuri tätä. Yleinen pappeus mahdollistaa sen, että voimme sanoa toiselle ihmiselle, -Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi Jeesuksen tähden. Meidän ei tarvitse aina hädässämme kääntyä papin puoleen vaan lähin Kristitty riittää. Siksi on tärkeää rakentaa luottamuksen ja rakkauden ilmapiiriä omaan seurakuntaan jotta tämä olisi mahdollista.

Loppupäivä kuluikin sitten siirtymisessä arkeen. Mökin siivousta ja autoilua läpi Suomen. Me päädyimme lopulta Mummolan ja rantasaunan hellään huomaan. Tällaisen viikon jälkeen oma arki näyttää monasti kovin harmaalta ja ankealta. Monta päivää oma mieli ja sielu on prosessissa jossa käydään yhdessä Jumalan kanssa omia kipupisteitä ja varjoja läpi. Se on raskasta henkisesti ja fyysisesti, mutta samalla palkitsevaa ja täynnä rakkautta.  Mutta nyt istuessani tässä rantakivellä aamuauringon lämmössä, elämä näyttää jotenkin kirkkaammalta ja selkeämmältä. Ne kysymykset, joita asetin Jumalalle saivat vastauksen ja tiedän taas miten mennä eteenpäin oman kutsuni kanssa. Sain viettää aikaa rakkaan vaimoni kanssa ihan kahdestaan Jumalan kasvojen edessä ja hoidossa. Saimme tavata rakkaita ystäviä ja tavata uusia.

Meille New Wine on verkosto ystäviä ja yhteisöjä joiden kanssa on hyvä rakentaa omaa seurakuntayhteyttä ja omaa seurakuntaa. Se on malli kuinka Jumala voi ja haluaa toimia meidän ihmisten kautta tässä maailmassa.

 

 


Jätä kommentti

#nwhimos18, Liian henkilökohtaista?

taivasta
New Wine -arvoihin ja periaatteisiin kuuluu olennaisena rukous ja rukouspalvelu. Lähes jokaiseen tilanteeseen sisältyy mahdollisuus henkilökohtaiseen rukoukseen jonkun ihmisen kanssa. Aamu- ja iltatilaisuuksissa on jokaisella mahdollisuus tulla eteen palveltavaksi. New Wine -rukouspalvelu ei ole sielunhoitotilanne, vaan rukouspalvelijat siunaavat ihmisiä ja korkeintaan lyhyesti jakavat jonkin ajatuksen. Niin isoa ihmisjoukkoa ei muuten pystyisikään palvelemaan. Periaatteena on, että kaikilla olisi mahdollisuus päästä rukoiltavaksi ja kohtaamaan Jumala tällä tavoin.

Kyse on henkilökohtaisuudesta ja huomatuksi tulemisesta, sekä siitä, että ihminen itsensä takia astuu fyysisesti kohti Jumalaa. Tähän sisältyy myös ajatus, että Jumalan oman perheväen keskellä se on myös turvallista.
Itselleni tämä kaikki ei ole ollut mitenkään itsestään selvää. Itse asiassa minulla on opiskeluajoista lähtien ollut pieni painajainen rukoustilanteista, joissa oli muita ihmisiä läsnä ja rukoiltiin vuoron perään. Luulen, että moni muukin on kokenut jotain samaa kauhunsekaista hikoilua odottaessaan omaa vuoroaan. Ei myöskään ole ollut millään tavalla helppoa lähteä kokouksessa eteen rukoiltavaksi kaikkien ihmisten katseiden alla.

Täällä Himoksella on ollut kuitenkin helppo opetella ja tottua siihen, että astuu eteen ja kohti Jumalaa. Isossa porukassa, josta iso osa käy rukouspalvelussa, on helppo mennä joukon mukana. Rukouspalvelusta on tullut itselleni jonkinlainen hengellisten taistelujen päätöspaikka, paikka, jossa joudun myöntymään ja toteamaan Jumalalle asioita itsestäni. Rukouspalvelussa joudun usein kasvotusten omien varjojeni kanssa ja siihen omaan pimeyteeni Jeesus tulee antamaan louhdutuksen ja avun.

Tämä päivä ei ole ollut tässäkään suhteessa mitenkään erilainen. Aamun spotin yhteydessä sain jakaa ystäväni kanssa joitain kipeitä asioita itsestäni ja elämästäni. Vaikka olen niitä Jumalalle huutanut omassa yksinäisyydessäni, niin asioiden ääneen sanominen toiselle oli vapauttavaa. Toinen ihminen osaa tuoda asioihin aina uuden perspektiivin rukoillessaan ääneen apua ja siunausta toisen tilanteeseen.

Jeesus on kiinnostunut meidän asioistamme ja haluaa olla niissä mukana. Joskus se tuntuu liian henkilökohtaiselta, mutta miten muutenkaan voisimme keskustella maailmankaikkeuden Herran kanssa, joka tuntee ja tietää meistä kaiken.