Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


8 kommenttia

Tuomaat

Jokainen meistä, suurinkin uskon sankari, kipuilee oman uskonsa kanssa. Kipuja on monia. Joku epäilee sitä, onko varmasti pelastettu, joku omaa uskonsa kestävyyttä, joku uskonsa  määrää. Joku taistelee koko asetelman järkevyyden ja todenperäisyyden kanssa ja pelkää uskovansa varmuuden vuoksi. Joku on vain väsynyt tavoittelemaan yhä suurempaa Jeesuksen ja Jumalan läsnäolon tuntua. Kiusaukset ja vanhan minämme varjot pyytävät oikeutta palata elämäämme ja lannoittavat tuota epäuskon kryytimaata. Olemme uskomme kanssa kuin kissa, joka jahtaa omaa häntäänsä.

Tänään on pitkäperjantai ja ajatus siirtyy väkisinkin ristin mieheen. Jeesus oli sanonut omista kivuistaan ja peloistaan huolimatta  Isälleen, tapahtukoon sinun tahtosi. Hän ei epäillyt Getsemanen kuutamossa Isäänsä, kun hän toivoi maljan menevän ohitseen, eikä hän epäillyt ristillä Jumalan tarkoitusperiä huutaessaan, ”Miksi minut hylkäsit”. Hän rukoili ja huusi sitä tuskaa, joka syntyy kun joutuu eroon Isästä, kun suhde Jumalaan on poikki.

Suurin synti, jonka hän otti kantaakseen, oli eromme Jumalaan. Ristin tapahtumissa piirtyy tarkka kuva kolmiyhteisestä Jumalasta, Ihmisen poika joutuu hylätyksi ja hän heittäytyy Isän käsiin tietäen että Pyhä Henki tulee herättämään hänet kolmantena päivänä.

Usko on paradoksi, jossa uskovan omalla toiminnalla tai epäilyllä ei ole vaikutusta siihen suhteeseen jonka Jumala tahtoo luoda. Jumala teki kaiken valmiiksi kerralla kaksituhatta vuotta sitten. Silloin koko ihmiskunta armahdettiin ja  ihmisen ainoksi  tehtäväksi jäi ottaa vastaan Jeesus ja sen jälkeen Pyhä Henki tekee lopun työn. Ainoa asia jonka voimme tehdä on sanoa, Jeesus on Herrani! yksinimiTänään on hyvä päivä lakata jahtaamasta omaa häntäänsä ja keskittyä Jeesukseen. Sanoa, ota Jeesus sinä tuo kaikki epäily ja murhe huolehdittavaksesi ja anna minulle sinun rauhasi.

 

 

Mainokset


11 kommenttia

Antautumista

Istun olohuoneessamme ja poden olkapäävammaa. Ulkona paistaa aurinko ja hiihtokeli olisi mitä parhain. Harmittaa, mutta vain harmittaa, sillä asiat voisivat olla pahemminkin.

Kaaduin kolme viikkoa sitten murtomaasuksilla Kuusamossa, Pyhävaaran laskussa pahasti ja oikea olkapää meni sijoiltaan. Vanhana hiihtäjänä en osannut arvata lähtiessäni laskuun, että karvapohja l. skinpitokarvalla varustettu suksi voisi takertaa kovassa vauhdissa johonkin ladulla, joka muuten oli hyvässä  kunnossa. Mutta niin vain kävi, että toinen suksi nappasi hieman kiinni ja sitten mentiin. Mitään ei voinut tehdä. Vauhtia oli paljon ja tajusin vain pari kolme kovaa iskua kehooni ja sitten lojuin rähmälläni ladulla.

Paikalla oli heti muutamia venäläisiä turisteja, jotka kysyivät englanniksi tarvitsenko apua. Härmäläisenä miehenä kokosin romujani ja ylpeyttäni lumesta ja vastasin, että ei tässä mitään apua tarvita. Päänuppi oli sen verran sekaisin, että meni hetki ennenkuin tajusin naamani olevan veressä ja oikea käsi ei totellut kunnolla. Kipu oli olkapäässä melkoinen.

Pian vierelle laski mies, jonka kanssa olin jutellut aikaisemmin ja hän ehdotti heti hätäkeskukseen soittamista. Totesimme,  olkaluun olevan pois paikoiltaan ja myöhemmin sairaalassa totesin, että yrityksemme vetää sitä paikoilleen oli oikean suuntainen mutta tuhoon tuomittu yritys. Luu oli hypännyt niin tiukkaan olkanivelen taakse,  ettei ongelmaa ensin erottanut röntgenkuvistakaan kunnolla.

Jouduin myöntymään siihen, että apua tarvitaan paikalle  ja pian nökötin tienposkessa odottamassa ambulanssia.  Ensin saapui paikalle Rukan paloasemalta ensivasteauto ja pääsin lämpimään 15 asteen pakkasesta ja pian tuli myös ambulanssi. Harmikseni en nähnyt tämän jälkeen kyseistä miestä kiittääkseni häntä avusta.

Kokemus avun soittamisesta oli merkillinen. Istuessani ambulanssissa tajusin oman avuttomuuteni ja että en voi millään tavalla vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu seuraavaksi.  Vähitellen minulle alkoi  selvitä myös se miten varjelus oli ollut matkassani. Tuosta vauhdista olisi voinut käydä paljon pahemmin. Nyt sain kävellä ambulanssiin!

Päätin hyväksyä oman avuttomuuteni ja kiittää Jumalaa että olin hengissä. Tiesin että olkapäässä voisi olla hyvinkin vakavia vaurioita mutta paria naarmua kasvoissa lukuunottamatta olin kunnossa. Antautuminen tuohon avuttomuuden tilaan antoi rauhan ja hätäännys väistyi pois mielestä.

Iltapäivä ja ilta kului Kuusamon terveyskeskuksessa, taksissa ja Oulun yliopistollisessa sairaalan päivystyksessä. Lääketipan laitto hieman helpotti kipua ja muutenkin pötköttely sängyllä helpotti. Röntgenkuvia otettiin vähän joka kulmasta ja lopulta tuijotin riskinoloista miestä sänkyni päässä. Tiesin että tämä kohtaaminen tulisi olemaan kivulias. Olkapään paikalleen laitto oli kova operaatio koska hiihtolenkin ja pakkasen puremat lihakset olivat kiristyneet ja jumittaneet olkavarren tiukasti paikalleen. Pitää antaa täysi tunnustus lääkärille ja mieshoitajalle kärsivällisyydestä ja periksiantamattomuudesta, sillä lopulta lääkkeiden ja fyysisen voiman avulla lihakset antoivat sen verran periksi, että luu luiskahti paikoilleen.

Kaiken tämän keskellä juttelin ihmisten kanssa. Omat poikani olivat tuoneet Kuusamon terveyskeskukseen minulle kuivia vaatteita ja matkalaukussa oli ollut päällimmäisenä Profiden paita jossa lukee isolla Jeesus on Herra. Tämä paita päällä siis möllötin selälläni päivystyksessä. Se päällä oli jotenkin luontevaa puhua ihmisille varjeluksesta ja suojelusenkeleistä. Jostain sain voimaa siunata ääneen melkein jokaista ihmistä, jonka kohtasin ja sanoa jotain rohkaisevaa. Parasta oli että kukaan ei pannut pahakseen, olin ilmeisesti niin pahassa jamassa muiden silmissä, että se sallittiin. Se, että autettava tarjoutui rukoilemaan ja siunamaan puhutteli ihmisiä.

Kun näin jälkikäteen mietin omaa oloani niin se rauha, joka ambulanssissa laskeutui ylleni oli samanlaista rauhaa, jonka koin nuorena kun ensimmäisen kerran olin seurakunnan nuortenillassa ja päätin, että jään tänne.  Vain Pyhä Henki voi antaa sellaisen rauhan.

Oma avuttomuuteni pakotti antautumaan ja pyytämään apua. Samalla se oli antautumista myös Jeesukselle. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut. Tämä avaa tien Pyhälle Hengelle ja näin Hän alkaa toimia ihmisen kautta. Jumalan edessä meillä ihmisillä ei ole Hänelle mitään tekoja annettavana, ei hyviä eikä pahoja. Ainoa mitä meillä on annettavaa on oma itsemme ja koko elämämme.

 


2 kommenttia

Liikaa armoa

 

Voiko Armoa olla liikaa. Voiko seurakunnan edessä julistaa totuutta evankeliumista, jossa on armon määrää jollain tasolla rajoitetaan tai  sille asetetaan mittoja.

Johanneksen evankeliumin alussa Johannes Kastaja julistaa tulevasta Messiaasta seuraavalla tavalla: Johannes todisti hänestä ja huusi sanoen: ”Tämä on se, josta minä sanoin: se, joka minun jälkeeni tulee, on ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.” Ja hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle. Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta.

Armo on luonteeltaan kuin vuori. Se on ja pysyy. Sen määrä tai laatu ei muutu. Armo on Jeesus Kristus. Hänen kuolemansa kautta koko ihmiskunta lunastettiin pois kuolemalta yhdessä hetkessä Golgatalla. Jokainen joka tunnustaa Jeesuksen Herrakseen tehden näin parannuksen, käänntymyksen Jumalan puoleen saa osakseen armon.

 

Jeesus on tie,totuus ja elämä. Armon tie Iankaikkiseen elämään. Armo ei siis ole jokin ehdollinen voimavaikutus, jota lasketaan ihmisen ylle säännöstellen tai tipoittain vaan se on historiallinen tapahtuma, joka muutti koko maailman historian kulun poistaen väliseinän, synnin muurin ihmisen ja Jumalan väliltä.

Emme voi liikkaa julistaa armon sanomaa, Jumalan rakkautta ihmisille. Emme voi liikaa halata ihmisiä Jeesuksen vaikutuspiiriin. Jos me olemme Jeesuksen seuraajia meissä vaikuttaa se sama voima, Jumalan henki, joka vaikutti Jeesuksessa ja nosti hänet takaisin elämään. Siksi voimme rohkeasti julistaa ihmisille armoa armon päälle ja Jumalan suunnatonta rakkautta.

Voimme tehdä sitä siunaamalla jokaista ihmistä.  Rohkaisemalla ja näyttämällä sen mitä Jeesus on meille antanut. Antakaa ilon, rauhan ja vapauden näkyä omassa elämässänne. Mikään mahti maailmassa ei voi ottaa meitä pois Jeesukselta.  Pyhä Henki on puolustajamme, meissä vaikuttava ylösnousemusvoima.

 

Tämä on evankeliumin kova ydin. Muut seurakuntaa kuohuttavat asiat ovat kehällisiä pelastukseen vaikuttamattomia asioita.  Kun Jeesus julisti parannuksen saarnaa hän teki laista niin armottoman ja kovan, että sitä kautta pelastuminen kävi mahdottomaksi. Hän tyrmäsi lainopettajien jaon kirotuun kansaan ja hurskaisiin Juutalaisiin osoittamalla, että  hän itse on lain takana. Jeesuksen opetus on meille täsmälleen sama. Millään meidän teollamme ei ole vaikutusta armoon. Ei onnistumisilla tai epäonnistumisilla. Vain sillä, että luovuttamme jokaisen osa-alueen elämästämme Jeesukselle, on merkitystä. Kyse on hallintavallasta omaan elämäämmme. Siitä, että jokaisessa kiusauksessa tai onnistumisessa sanomme, Jeesus ota sinä nämäkin asiat itsellesi. Näin seuraamme häntä ja meillä on häneen suhde.

On merkillistä, että moni armon elämäänsä saanut muuttu kovin nopeasti armottomaksi, Ensin itselleen ja sitten toisille. Heille armosta tulee nopeasti ehdollista.  Rajoituksien ja epäilyn kautta elämään astuu salakavalasti rakkaudettomuus ja kyvyttömyys nähdä toisen ihmisen sydämeen kuten Jeesus teki.

Uskomme sijaitsee sydämessä ja se murtaa järjen päätelmät siitä miten ihminen haluaisi käsittää pelastuksen. Järki tahtoisi ryhtyä varmistelemaan pelastusta kun sydän vain haluaisi iloita siitä.

Kun vanhan minämme kuolee tehdessämme kääntymyksen ja parannuksen meidät liitetään ylösnousseeseen Kristukseen ja meistä tulee uudestisyntyneitä Jeesuksen omia. Sen tulisi näkyä meistä rakkautena. Jos jotain siis haluamme tarkata, tarkkailkaamme silloin armon synnyttämää rakkautta.


3 kommenttia

Yhteiskristillistä

En malta olla jatkamatta vielä yhden blogin verran yhteiskristillisyydestä ja yhdessä tekemisestä. Kimmokkeen tähän kirjoitteluun antoi kommentti, jonka kuulin jokunen viikko sitten. Sen sävy ja sisältö on jäänyt kaikumaan sisimpääni ikävällä tavalla.

Kommentin sisältö vähätteli Luterilaisen seurakunnnan jäseniä ja heidän uskonsa syvyyttä. Luterilaiset eivät kommentoijan mielestä ole uudestisyntyneitä kristittyjä. Tämän kaltaista keskustelua käydään paljon erilaisilla nettisivustoilla ja vaikuttaakin siltä, että juuri internet on antanut tilaa sielunviholliselle rellestää ja raadella seurakuntaa.

Olen itse uskonut niin kauan kuin muistan. Olen kasvanut ja juurtunut kiinni Jeesukseen seurakunnan kerhoissa ja pyhäkoulussa. Kotona on opetettu iltarukous ja sen myötä myös toisten siunaaminen. Vaikka Pyhän Hengen toiminnasta ja armolahjoista ei erikseen opetettu, mikä on valitettavaa sinällään, kuitenkin Pyhä Henki on ollut selkeästi läsnä elämässäni. Tunnistan näin jälkeenpäin että Jumala on ollut mukana jopa ne vuodet  kun itse olin heikoilla ja eksyksissä. Perheessäni on luotettu aina Jumalan johdatukseen.

Opetan itse luterilaisen seurakunnan yhteydessä Pyhän Hengen toiminnasta ja armolahjoista. Olen opettanut samoista teemoista myös yhteiskristillissä tilaisuuksissa. Olen vuosien varrella joutunut yllättymään siitä, siitä miten vieraaksi PH:n toiminta on suomalaisille taustoista riippumatta käynyt. Opetus Hengen täyteydestä ja armolahjoista on jäänyt puheen asteelle. Pyhä Henki ja hänen ”työkalupakkinsa” seurakuntaa varten on päässyt pahasti pölyttymään Suomessa ja koko läntisessä maailmassa. Vain kielilläpuhumista on pidetty jonkinlaisena mittarina hengellisyydestä mitä se ei itse asiassa ole laisinkaan.

Uusien seurakuntien Pyhää Henkeä korostava toiminta tuntuu ihmisistä oudolta ja jopa villiltä. Ja on todettava että opetuksen puute vaivaa myös näitä yhteisöjä koska ylilyönnit ja pelkästään armolahjoihin keskittyminen tekee niistä haavoittuvia. Uskoon ja armoon juurruttava raamatun opetus jää niissä turhan usein ohueksi. Hyvä Raamattuopetus tekee väistämättömät erämaataipaleet uskonelämässä helpommaksi elää läpi.  Siksi, jos haluamme pohtia millään tasolla armolahjoja ja siitä miten ne erottavat ihmisiä, niin usko Jeesukseen on ainoa tekijä joka merkitsee jotain.  Usko on armolahjoista ensimmäinen ja suurin. Usko on aina Pyhän Hengen työtä.  Näin jos haluamme toimia yhteiskristillisellä pohjalla on meidän luotettava siihen että jokainen joka uskonsa takia haluaa tulla mukaan toimintaan on Jeesuksen oma. Hän tekee uskostaan tiliä Jumalalle, ei meille. Toisekseen mukaan voi tulla myös ihmisiä joiden usko voi syvetä ja kasvaa kun hän pääsee mukaan hengelliseen toimintaan. Moni ei-uskova on löytänyt Jeesuksen, kun hän on ollut mukana Kristittyjen vapaaehtoistoiminnassa. Jumalan valtakunnalle onkin vierasta rajanveto ihmisten välille.

Yhteiskristillisyys on näiden tosiasioiden tunnustamista. Jättäytymistä Jumalan toiminnan varaan ja toisten ihmisten rakastamista ehdoitta! Yhteiskristillisyydessä Jeesus ratkaisee ja jos hieman miettii niin näinhän sen tulisi olla kaikessa kristillisessä toiminnassa.

Jokaisella paikkakunnalla on vain yksi Kristuksen seurakunta ja maailmassa vain yksi Kristuksen ruumis, maailmanlaajuinen Jeesuksen omien yhteisö. Koska Jeesus on tämän yhteisön pää, ihmiselle jää aika vähän miettimistä miten ruumiin jäsenet pitäisi toimia. On keskityttävä siihen, että itse toimii Jeesuksen johtamana.

Johtajuus nousee seurakunnissa tärkeään asemaan siinä miten tulisi suhtautua yhteiskristilliseen toimintaan. Jos linja on torjuva ja tiukka, silloin pitäisi vähintäänkin kulmakarvojen kohota ja kysyä miksi näin on. Jokainen yhteisö on jo itsessään arvokas ja palveleminen sen sisällä on tärkeää ja monelle riittävää. Mutta Evankeliumin eteneminen omalla paikkakunnalla on yhteinen asia kaikille Kritityille yhdessä ja yhteisvastuullisesti. Yhteisö joka ei tätä tosiasiaa tunnusta, ei tule menestymään. Nykyihminen on hyvin herkkä aistimaan rakkaudettoman ilmapiirin ja sisäänpäin kääntynyt Kristillisyys antaa tällaisen vaikutelman ulospäin. Yhteisö joka rakentaa identiteettiään toisten yhteisöjen painamisen ja arvostelemisen varaan on rakennettu tyhjän päälle.

Olisi toivottavaa että jokainen yhteisö kävisi keskustelua sisällään omasta kyvystään tehdä yhteistyötä toisten ryhmien kanssa omalla paikkakunnallaan. Ensimmäinen askel on tutustua ja mennä kylään. Istua kahvikupposen äärelle ja porista Jeesuksesta! Kyllä Jeesus sitten ottaa ohjat ja asiat lähtevät luistamaan.


4 kommenttia

Keskinäinen rakkaus

Olen kirjoittanut vuosia rakentaakseni seurakuntaa ja samalla omaa Luterilaista kirkkoani. En häpeä omaa taustaani, en revittele otsikoita oman kirkkoni piispoista tai pappien tekemisistä. En ole myöskään arvioinut tai arvostellut  muiden kristillisten yhteisöjen tekemisiä tai evankelistojen temmellyksiä Suomen siionissa. Tähän on syynsä.

Raamattu kehoittaa selvästi selvittelemään epäselvät asiamme seurakunnan sisällä eikä julkisuudessa. Meillä tulisi olla keskinäinen rakkaus ja kunnioitus Kristuksen nimen tähden vaikka olisimme joistain asioista eri mieltä.

Filippiläiskirje on ns. vankilakirje jonka Paavali kirjoitti kahlittuna. Hän julistaa miten hän on kahleissa Kristuksen tähden. Koko henkivartiokaarti ja kaikki vartijat ovat nähneet mikä vaikutus Kristuksella on ollut vangittuihin kristittyihin.  He eivät pelkää vaan heistä loistaa ilo ja he julistavat evankeliumia kahleista huolimatta.

Korintilaisia Paavali kehoittaa kilvoittelmaan Jeesuksen nimen tähden, eikä sananjulistajien tähden. Olemme Jumalan työtovereita ja jokaisella on oma leiviskänsä hoidettavanaan evankeliumin työssä.

1. Korintilaiskirjeen selkeä viesti on, keskittykää olennaiseen. Keskittykää Jeesukseen ja evankeliumiin eikä toisten sisarten ja veljien vajavaisuuksiin. Paavali kehoittaa jäljittelemään toisia kristittyjä hyvissä asioissa. Kuudes luku varoittaa meitä käräjöinnistä maailma edessä.  Tämä on luonteva varoitus, koska Paavali tahtoo meidän tulevan tunnetuksi Kristuksen valona ja rakkautena.

Paavali perustaa sanansa Jeesuksen opetuksiin. Etenkin Jeesuksen ylimäispapillinen rukous, Jäähyväisrukous peräänkuuluttaa Jeesuksen omien keskinäistä rakkautta.

Sellainen demokratia, jonka puolustajat ovat kova äänisimpiä ja voittavat sen takia,  ei oikein istu seurakunnan ja kirkon paimentamiseen. Sen sijaan demokratia, jonka keskustelukulttuuri on toisia kunnioittavaa sopii vielä Raamatun raameihin. Kova äänisimmät, olivatpa he sitten Jeesuksen puolta tai vastaan, eivät omalta ääneltään kykene kuulemaan tai näkemään Jumalan tahtoa, koska heidän teoistaan puuttuu rakkaus. Rakkauden ääni puhuu aina hiljaa ja lempeästi. Rakkaus puhuu aina totuuden äänellä, joskus hyvin kipeitäkin asioita, mutta tuota ääntä ei ihminen voi olla kuulematta sillä se on Pyhän Hengen puhetta.

Kipeintä ei ole kuulla ihmisen suusta uskoa pilkkaavia sanoja, sillä Jeesuskin tuli tänne ja kärsi kuolemansa pilkkaajien käsissä. Mutta kipeää on kuulla toisen kristityn suusta omaa uskoa vähätteleviä sanoja. Sielunvihollisen suurin voitto onkin riitelevät kristityt.

On surkuhupaisaa kuunnella  kun ihmiset  haikailevat herätyksen perään ja samaan hengenvetoon he puhuvat toisia Kristittyjä vastaan ja kieltäytyvät yhteistyöstä kun  siihen tarjoutuu mahdollisuus.  Katse on siirretty Kristuksesta ihmisiin ja puolueisiin.

Jos haluamme toimia Raamatullisesti ja haluamme herätystä, on meidän unohdettava omat  mielipiteemme uskosta ja ryhdyttävä puhumaan evankeliumia yhdessä ihmisille. Evankeliumia, joka kertoo että Jeesus elää ja tahtoo pelastaa meidät.

 


16 kommenttia

Jumala voi

Me ihmiset ajamme itsemme joskus umpikujaan itsemme kanssa. Kukaan ei uhkaa eikä mikään tunnu painavan meitä alas, mutta siitä huolimatta kaikki asiat tuntuvat vaikeilta ja lähes mahdottomalta. En puhu nyt masennuksesta vaan siitä selittämättömästä pahan  olon tunteesta, kun kaipaamme jotain, mutta emme edes tiedä mitä ja silti tavoittelemme jotain. Se on yksinäisyyden ja hämärässä kulkemisen kirous ja erämaa, johon ihminen eksyy.

En tiedä kuinka moni tunnistaa tämän olotilan. Se on se suunnaton orpouden olo joka huutaa jotain isompaa ja vahvempaa rinnallemme. Yritämme kaikella tavalla tyydyttää tai tukahduttaa tuon kaipauksen. Emme osaa antaa sille nimeä emmekä tiedä sille lääkettä.

Ihminen ei ole luotu olemaan yksin ja siitä huolimatta me löydämme itsemme yksinäisyydestä. Jopa isossa ihmisjoukossa katselemme ihmisiä kuin vieraita.

Mistä on kyse? Lapsuuden täyttymättömistä toiveista? Rakkauden ja läheisyyden puutteesta? Vaikeasta lapsuudesta vai epäonnistuneista ihmissuhteista?

Ihminen on rikki!

Meidän olemuksemme on tarkoitettu olemaan yhteydessä maailman Luojaan ja kaikkein pyhimpään. Mutta emme voi tässä luonnollisessa olotilassamme olla yhteydessä siihen voimaan, jota sielumme ja henkemme kaipaa. Ihminen on ruumis, sielu ja Henki. Tuo Henki on peräsin Jumalalta ja se kaipaa yhteyttä omistajaansa. Joskus muu olemuksemme herää huokaamaan sen kanssa. Se saa meidät etsimään yhteyttä, joka tyydyttäisi kaipuumme. Maailma on täynnä uskontoja, mutta vain yksi Jumala on lähtenyt etsimään yhteyttä itse. Jeesus tuli maailmaan ja hän sanoi olevansa tie, totuus ja elämä. Hän tuli korjamaan yhteyden, jotta voisimme täyttyä Jumalan läsnäolossa hänen Hengellään ja saamaan rauhan sielullemme.

Jumala voi täyttää pohjattamalta tuntuvan yksinäiyytemme ja tuoda lohdun. Emme ole enää orpoja.

 


1 kommentti

Kutsun vaikeus

Majatalo-illat täyttävät kohta kymmenen vuotta. Se on on pitkä  aika ihmiselämässäkin mitattuna. Näiden kymmenen vuoden aikana olen käynyt läpi monta hengellistä kriisiä ja kipukohtaa. Mutta joka kerta kun olen katsonut elämääni taaksepäin olen nähnyt miten Jumalan käsi on ollut ohjaamassa asioita oikeaan suuntaan. Olen joutunut tunnustamaan sen tosi asian, että Jumalan tahto toteutuu aina minusta riippumatta. Ellen minä tee, niin joku toinen tekee. Voisi kuvitella että se olisi jotenkin nöyryyttävää kun tajuaa, että minä en olekaan keskiössä kun järjestellään ja touhutaan ihmisille tapahtumia ja tilaisuuksia seurakunnassa.

Vastuu painaa se on selvä, mutta kunnian tavoittelu painaa enemmän jos sitä hamuaa itselleen. Jumalan valtakunnan työssä kunnia kuuluu aina Jumalalle. Taputuksen ja aplodit menevät aina Jeesukselle. Se on vapauttaa tekemään ja touhuamaan Taivaan isän renkipoikana vapaasti. Ei se aina onnistu noin kivuttomasti vaan jokainen tilaisuus jossa olen vastuussa, olipa se puhe tai opetus, meinaa hiertää ja painaa mieltä. Joskus ajatus haraa vastaa ja haluaisin paeta vastuuta. Jättää menemättä ja perua. Mutta jälkeenpäin sydän riemuitsee ja olo on siunattu.

Oma kutsuni Jumalalta tuli jo pienenä poikana vaikka en sitä silloin tajunnut. TV-sota oli pienen pojan sielulle tuskaa. Uutiset Vietnamista ja isojen maiden vihan pito laittoi pienen pojan mielen huutamaan rauhaa iltarukouksessa ja mieleen tuli ajatus siitä, että jospa minulla olisi iso valkoinen lippu niin menisin sotilaiden väliin. Ei ne pientä poikaa ampuisi. Kutsu rauhantekijäksi oli saanut siemenen ja se on itänyt minussa siitä lähtien.

Vaikka maailman raadollisuus on paljastunut sen jälkeen, niin olen saanut todeta, että Jumalalle on kaikki mahdollista. Jumala ei koskaan vedä takaisin kutsuaan eikä kadu sitä. Ei vaikka itse joutuisi joskus vetämään henkeä ja vetäytymään lepäämään.

Raamattussa Jumalaa verrataan savenvalajaan (Jer. 18: 1-10). Kun savenvalaja etsii sopivaa savea, joutuu hän työstämään sitä pitkään, ennen kuin kaikki epäpuhtaudet on saatu siitä pois. Savimöykky laitetaan lepäämään sivuun, joskus pitkäksikin, aikaa ennen kuin Valaja ottaa taas sen käsiinsä ja antaa sille lopullisen muodon. Joskus astiaa pitää työstää uudestaan ennen kuin lopullinen työ on valmis. Koskaan valaja ei hylkää saveaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nöyryys ja nöyristely ovat kaksi eri asiaa. On turvallista olla nöyrä Jumalle joka ei nöyryytä omaansa. Nöyryys on myös sitä, että uskallamme luottaa kaiken yrittämisen ja touhuilun Jumalan haltuu. Hän omalla tahtomisellaan vaikuttaa kaikessa mitä teemme. Hän ottaa vastuun kaikesta, myös silloin kun koemme epäonnistumista.

Elämme aikaa jolloin on iloittava vähästä, Se vähäkin on suurta Jumalan silmissä. Hän ei laske sitä mitä teemme vaan sitä mitä olemme. Hän katsoo sydämeen.