Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

Minä olen heikko

Tänään on jälleen seurakunnassamme Majatalo-ilta. Olemme järjestäneet niitä nyt yhdeksänä vuotena ja ensi syksynä vietämme kymppisynttäreitä. Majatalon isännyys on langennut minulle, vaikka aluksi suhtauduin siihen melko nihkeästi. Ajatus edessä olemisesta ja vastuunkantamisesta niin isosta asiasta pelotti. On eri asia seisoa luokan edessä kuin seurakunnan edessä. Molemmissa on valtava vastuu, mutta jollain tavalla ajatus omasta heikkoudesta ihmisenä Jumalan edessä nosti kynnystä. Nykyään se lohtu ja hyvä mieli jokaisen Majatalo-illan jälkeen saa minut jatkamaan iltojen vetämistä.  Idea Majatalo-illoista on peräisin Simojoen Pekalta ja hän on kannustanut meitä alusta asti.

Kannustimena on ollut näky seurakunnasta toimivana ihmisten muodostamana yhteisönä sen sijaan, että seurakunta nähtäisiin jonkilaisena kirkon palveluorganisaationa, jossa työntekijät vastaavat kaikesta toiminnasta. Kirkko ei ole laitos vaan elävä yhteisö. Kirkkon pitää elää ja hengittää samaan tahtiin kuin ympäröivä yhteiskunta ja sen muodostaman Kristusruumiin tulisi kuvastaa Jumalan todellisuutta maailmalle. Toivoa ja Jumalan rakkautta.

Luin aamulla Risto Santalan kirjaa Pieni astia Pyhässä maassa. Kirja kertoo siitä suuresta menetyksestä, joka kohtasi Santaloiden perhettä Pyhällä maalla, kun heidän seitsemänvuotias poikansa menehtyi pitkän sairauden jälkeen. Kirja nostaa iankaikkisuus näkökulman ihmiselämän keskiöön. Ilman iankaikkisuutta ihmiselämän perspektiivi kutistuu olemattomiin ja horisontin taakse purjehtiva elämän laiva katoaa pysyvästi.  Jumalan todellisuus, Jumalan valtakunta ja sen vaikutus tässä ajassa lakkaa olemasta. Henki on poissa.

Iankaikkisuus ja sen tavoittaminen muuttaa kuitenkin koko elämän merkityksen.  Kuoleman vallan murtuminen Golgatalla vapauttaa ihmisen elämään ja palvelemaan täysillä ilman kuristavaa kuoleman pelkoa. Menetyksestä ja kuolemasta tulee voitto. Suru ja itku saavat merkityksen, kun kuolemasta tuleekin kotiin ja perille pääsemisen juhla.

Jeesus itkee Raamatunlehdillä kolme kertaa. Joka kerta hän itki rakkauden tähden. Kun Pietari itkee raamatussa, tekee hän sen katkerana ja pettyneenä itseensä. Kuinka usein meidän itkumme on tuota pettyneen Pietarin katkeraa itkua, joka katsoo sisäänpäin, ihmiseen itseensä. Siihen pimeyteen, jossa ei  ole valoa.

Minäkin itken usein omaa itseäni. Pettymystä siihen kaikkeen  mitä minussa on. Rakkauden puutetta ja voimattomuutta.  Minusta itsestäni ei löydy kuin alkuja pettymyksille. Jopa rakkaus sisältää ihmisellä pettymyksen siemenen. Lopultakin meissä kaikissa on vain pohjatonta kaipuuta, jonka tahdomme täyttää jollain ja kun kaipuumme ei täyty, jää jäljelle itsesääli. On todettava, että suurimmankin onnen ja riemun jälkeen ihmiselämä antaa palkinnoksi vain kärsimystä. Tämän kaiken toteaminen vetää maton alta ja paljastaa lopulta sen miten heikko ihminen olen.

Kun Jerusalemin temppeli valmistui Salomon toimesta oli sen keskellä pimeä ikkunaton huone. Jumalan asuinsija ja kaikkein Pyhin. Jumala kertoo  sen kautta meille, että hän kohtaa ihmisen pimeydessä. Hän kohtaa ihmisen heikkoudessa, sielä missä katkera itku saa lopultakin lohduksen. Kun valo ja rakkaus saa voittaa pimeän ja katkeruuden.

Me uuden liiton ihmiset olemme Jumalan temppeleitä. Ilman Jeesusta sydämemme, kaikkein pyhin, on vain pimeä huone. Mutta kun avaamme sydämen Jeesukselle ja henkemme tavoittaa iankaikkisuuden ja toivon perspektiivin, muuttuvat elämämme itkut rakkauden kyyneliksi. Pimeys ja heikkous antavat tilaa Jumalan valolle ja voimalle.

Seurakunta on paikka tätä kaikkea varten. Se kaikki hyvä, jota varten Jumala loi kaiken, kiteytyy Seurakunnassa. Seurakunnassa Jumalan Pyhäksi tekemät heikot ihmiset kokoontuvat yhteen vahvistamaan itseään ja palvelemaan Jumalaa ja toisiaan.

Siksi, kun olen heikko, saan olla ja  elää seurakuntani yhteydessä. Uskoni on samanlaista kuin Pietarin usko veneessä. En itse kykene kiipeämään veneen reunan kävelläkseni Jeesuksen luo yli mutta voin sanoa Jeesukselle, että hän pyytäisi minut luokseen.