Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

#New Wine -Kesäjuhla lähestyy

Palasin juuri Härmästä kattotalkoista. Kaksi päivää veljien ja vanhempieni kanssa työntouhua, yhdessä syömistä ja rukousta. Oli kuin pieni seurakunta olisi elänyt raamatun arkea. Kaikki palaset olivat paikoillaan ja ihmiselämän kaikki ilot ja tuskat, jotka toimme mukanamme, tekivät kaikesta yhtäaikaa arkea ja juhlaa, inhimillistä ja pyhää.

Isä ja äiti hiljentyvät Jumalan sanan äärelle useamman kerran päivässä, lukemalla Raamattua, hartauskirjoja ja hengellisiä runoja. Kaikki käy luontevasti ruokapöydässä ikäänkuin hyvänä jälkiruokana.  Siinä saimme osamme me veljekset, samalla kun huokailimme katolla kiipeilyn rasituksia ja huoparullien painoa. Elävänä oli läsnä Jeesuksen sanat -Minun ikeeni on kevyt kantaa!

Ennen kotiin lähtöä kävin äidin kanssa kaupassa. Pohdimme yhdessä sitä miten Jumalan sana lohduttaa ja parantaa ihmistä. Säännöllinen ja sitoutunut rukous takaa, että mielialat eivät ratkaise sitä jaksanko lukea Sanaa vai jätänkö väliin. Kun sille on varattu luonteva aika ja paikka, siitä tulee tottumus ja pakonomaisuus jää pois. Tulimme siihen tulokseen, että se kenen ja minkä läsnäoloa harjoitat sen suuntaan kasvat ja vahvistut. Jumalan sanan valossa kasvamme suoraan ylöspäin kuin valoisalla paikalla kasvava puu. Mikään puolemme ei jää varjoon ja piiloon kuolettaen oksia ja lehtiä.

Tavallaan olen kesän ensimmäisen NW-juhlani pitänyt tälle kesää lapsuuden kotini keittiössä ja isoisäni vanhan talon huopakatolla, katsellen Anttilan-kylän tasaisia peltolakeuksia.

NW-kesätapahtuma  alkaa viikon kuluttua. Starttaamme kahdeksatta kertaa juhlimaan ystäviemme kanssa Jeesusta, pelastajaamme. Vajaan viikon ajan ylistystä, opetetusta ja rukousta isolla joukolla.  New Wine poikkeaa muista kesätapahtumista niin, ettei sielä korostu erikseen mikään oppi tai teologia. Jatkuvasti keskipisteenä on Jeesus ja se mitä hän yhä tahtoo tehdä meille ja meidän kanssamme. Kristillinen kirkko yhä uskoo, että Jeesus elää ja on Pyhän Henkensä kautta läsnä omiensa kanssa ja että hän tulee takaisin. Tähän yhtaikaa arkiseen ja pyhään elämään New Wine tahtoo ihmisiä je eri seurakuntia varustaa. Pohjana on se, että Jeesuksessa meillä armo ja iankaikkinen elämä ja siksi ihminen tahtoo ylistää, rukoilla ja elää Jumalalle mieluista elämää, kuten Paavali meitä opettaa ja opastaa, ilman pakkoa ja velvollisuuden tuntoa.

Lapsuuden kodissani, keittiönpöydän äärellä, kesän ensimmäisessä epävirallisessa NW-seminaarissa, sain opetuksen siitä, mitä on arkinen pyhä elämä, mitä vaikuttaa rakkaus Jeesukseen.

 

Mainokset


2 kommenttia

Katsokaa lemmikkielämiä: eivät ne kynnä, kylvä eivätkä kokoa

Vietettiin kuopuksen kanssa laatuaikaa, eli istuttiin talon päädyssä haukkaamassa happea ensimmäisen, pidemmän ja toisen, lyhemmän löylyttelyn välissä. Katseltiin taivaan lintuja, kuten Raamatussa käsketään, ja juteltiin elämistä. Meidän laatuaikakeskustelut kääntyvät usein eläimellisiksi.

Vaikka uskonkin Raamattuun pääpiirteittäin, niin joskus epäilen vahvasti, että siihen on lipsahtanut pieniä epätarkkuuksia. ”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne”, sanoo Jeesus. (Matt. 6:26) Minä olen ymmärtänyt, että ainakin joidenkin pikkulintujen on urakoitava sapuskansa eteen ihan tosissaan, syötävä muutama kerta oma painonsa vuorokaudessa. Elämän ruuhkaviikkojen aikaan, kun poikaset ovat pesässä, pitää etsiä vielä niillekin sapuskaa. Ja lentämäänkin ne pitäisi opettaa. Mielestäni pikkulintujuttu on pikkuisen epätarkkaa argumentointia kolmiyhteyden sektorilta, joka kristinuskon mukaan on ollut juuri noita visertäjiä luomassa. Luulisi hänen tietävän, miten kovaa on talitintin elämä.

No, istuttiin siis talon päädyssä. Varis lensi pellon yli. Kova kiire näytti olevan jonnekin. Kohta se lensi takaisin ihan yhtä vauhdikkaasti ja istahti koivunlatvaan pellon toiselle puolelle. Siinä tuli jotain keskustelua lähipuussa piileksivän harakan kanssa.

– Ymmärtävätköhän linnut toistensa puhetta, mietti kuopus.

Minä olen ymmärtänyt, että esimerkiksi valaat voivat kommunikoida keskenään, mutta voivatko eri lajien edustajat keskustella toistensa kanssa, vaikka varis ja harakka.
– Kaunis ilma tänään, ei ole satanut koko päivänä.
– Nokka kiinni, mulla on nälkä ja olen pahalla tuulella.
– Ookoo, ota ihan iisisti, tuolla joen mutkassa on tuore monttu. Siellä on pulleita matoja.
– Ai, tänks, kiitti tiedosta. Anteeksi, että ärhentelin. Lähden katsomaan.
– No, mitäs tosta. Raakutaan kun tavataan.
– Sitten minä lupaan nauraa.

Yleensäkin eri lajien elämä näyttää olevan aikalailla sapuskan etsimistä ja hyvällä tuurilla sapuskan sulattelua. Leijonat pötköttelevät varjossa, kun masu on täynnä antilooppia. Pennut temmeltävät siinä ympärillä ja purevat hännästä.
– Antaas olla puremati!

Ihminen on vähän samanlainen kuin eläimet. Suomessakin aikalailla iso osa elämää menee siihen, että tienataan rahaa sapuskaa ja asuntoa varten. Ihminen on vaan sikäli pöljä, että saavutettua peruselintason, eli pari–kolme lämmintä ateriaa päivässä ja katon oman ja perheensä pään päälle, hän onneton menee ja asettaa lisävaatimuksia. On saatava säännöllisesti uusi Bemari ja päästävä kaksi kertaa vuodessa ulkomaille ja kerran Lappiin laskettelemaan tai ainakin viettämään afterskiitä. Täytyy siis tienata enemmän ja loikolla ja sulatella lämpimiä aterioita vähemmän.

Maapallolla on kuitenkin yksi elämänmuoto, joka täyttää Jeesuksen sanat. ”Eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon.” Juhannusaattoiltana oltiin ystäväperheen luona. Perheen koira kiersi ja keräsi rapsutuksia koolla olevilta ihmisiltä. Välillä se kävi syömässä ruokaa, jota ei itse ollut metsästänyt. Sitten se hyppäsi sitten sohvalle, työnsi kuononsa minun takalistoni ja sohvan selkänojan väliin ja nukahti. Omituista toimintaa, sanoisin, mutta tyytyväiseltä tuo vaikutti, musta pieni koira.

Lemmikkieläimet! Kyllä minä olen nähnyt, kuinka varikset leikkivät keskenään ja huvittelevat taivaan tuulenpuuskissa. Pitävät hauskaa. Mutta kohta on pakko taas etsiä suuhunpantavaa. Löytyisikö jostain vain puoliksi syöty hampurilainen. Neljänneskin riittäisi alkupalaksi. Mutta lemmikkieläimet. Ne ovat aivan toista maata. Ne huvittelevat päivät pitkät; leikkivät ihmislasten kanssa. Syövät varta vasten lemmikeille tuotettua ja tuotua ruokaa. Ottavat nokkaunet, jos ei ole muutakaan tekemistä tai jos sattuu vain huvittamaan. Ei vastaavanlaista elämää ole maan päällä muilla kuin lemmikkieläimillä.

En ole varmaa, onko lemmikin elämä tavoiteltava elämänmuoto. Välillä minusta tuntuu, että sellainen on monien ihmisten haave. Mutta luulen, että lemmikkieläimen elämän kaltainen oleminen ei ehkä sittenkään ole ihmiselämän perimmäinen tarkoitus.

Näitä me juteltiin kuopuksen kanssa. Mentiin sitten takaisin löylyyn ja jatkettiin keskustelua harvakseltaan. Lopuksi käytiin suihkussa ja pestiin hiukset. Tosi mukavaa. Mietiskelin sitä, että on juhannuspäivä ja kevätkauden työputki on takana. Yhtäkään lomapäivää ei vielä ole edes käytetty. Vähään aikaan ei tarvitse tehdä mitään leipänsä eteen. (Toki välillä täytyy käydä kaupassa ja urakoida pyykkihommia ja komentaa kuopusta tyhjentämään tiskikonetta ja keittää uusia perunoita.)

Kuinka moni ihminen maailmassa voi elää suomalaisen ihmisen lomaelämää?


2 kommenttia

Ketä palvomme?

Olen vaihteeksi sairaslomalla. Tällä kertaa revähti vasemman jalan pohjelihas, kun kevätkunnossa oleva latupohja petti juostessa alta. Vääntöä tuli kintulle sen verran, että vahinkoa syntyi jännittyneeseen lihakseen. Lääkäri määräsi pakkolepoa miehelle ja kintulle. Kyynärsauvat iskettiin käteen terveyskeskuksen välinehuollon ovelta ja toivotettiin  ”ei niin pikaista paranemista”. Harmittaako? Kyllä harmittaa. Olkapää ei ole täysin parantunut ja nyt sitten pöllötän pitkälläni kinttu kohti taivasta jääpussi kaverina.

Olen yrittänyt ymmärtää tätä loukkaantumiskierrettäni. Ensi olkapää menee rikki ja nyt kun se on melkein parantunut, niin jalka hajoaa. Olen 13 vuotta liikkunut tavoitteellisesti pyrkien pitämään painoni kurissa ja kunnon niin hyvänä, että voin osallistua kesällä ja talvella yhteen pitkään kuntourheilutapahtumaan. Polkujuoksusta on tullut lähes intohimo ja viime talvena vanha into perinteiseen hiihtoonkin palautui. Liikkumaan ajaa myös tietoisuus sukurasitteista. 2-tyypin diabetes vaanii geenien kätköissä odottamassa tilaisuuttaan iskeä mieheen kiinni.

Mietin, että olenko liiankin kiintynyt liikuntaan ja sen tuomaan tyydytykseen.

Olen tyyppinä sellainen että innostus herkästi asioista ja käytän aikaa ja rahaakin innostukseni kohteisiin. Mutta monet innostukseni aiheet ovat kuitenkin lopahtaneet aikaa myöden. Liikunta on kuitenkin säilynyt mukana läpi vuosien.

Tänään lojuessani sängyllä, kuuntelin Jukka Norvannon opetusta Ilmestyskirjan viidennestä luvusta (Ilm. 5:7-14). Raamatun kohdan kysymys kuuluu, ketä pitäisi palvoa ja ylistää? Mielessäni heräsi ajatus, että voisiko Jumala kysyä minulta jotain näiden kompurointien kautta. Mikä on aina motiivini lähteä liikkeelle. Miksi on tärkeää olla niin hyvässä kunnossa, eikö vähempi riitä? Ketä varten elän ja ketä palvon? Itseänikö? Huomaan itsestäni sen, että kerron muille ihmisille  mielelläni liikuntaharrastuksistani ja näistä kolareistani. Samalla tuon esiin kiitollisuutta siitä, että Jumala on varjelut pahemmilta vammoilta. Mutta itsekseni sitten harmittelen ja murisen vaimolleni kovaa kohtaloani. Kerään näin sääliä ja huomiota itselleni.

Ilmestyskirjan viidennessä luvussa puhutaan Karitsasta, jolle ojennetaan seitsemällä sinetillä varustettu kirjakäärö. Vain hän on arvollinen murtamaan käärön sinetit. Raamatun kohdassa 24 vanhinta ja neljä elänkasvoista olentoa heittäytyvät karitsan eteen ylistämään häntä virittämällä uuden laulun. Tuo ilmestyskirjan kohta näyttää meille ylistyksen kohteen ja hän on Jeesus Kristus.

Elämme aikaa, jossa ihminen korottaa itsensä nautintojen ja itsensä toteuttamisen takia Jumaluuden yläpuolelle. Koemme oikeudeksemme toteuttaa itseämme jopa toisten ihmisten kustannuksella. Mutta vielä kavalampaa on itsensä korottaminen palvomalla omaa kuvaansa. Hyvän terveyden tavoittelu ei saisi kääntyä itsensä palvomiseksi jolloin jokainen juostu kilometri kirkastaa omaa kuvaamme suorittajana ja itsensä voittajana.

Internetin kuvapalvelut pursuavat ihmisten omia kuvia kuntosaleilta  ja juoksupoluilta. Ihannoimme terveyttä ja haemme hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Mutta kun oma kuva hajoaa ja ylistyksen aiheet loppuvat, niin mihin silloin voimme kiinnittää elämämme ja mistä saamme lohdutuksen.

Tämä viimeisin loukkaantuminen tapahtui Vuokatin vaaroilla ja pelästytti minut pahanpäiväisesti. Kova kipu jalassa sai huutamaan ääneen apua Jeesukselta. Parin kilometrin taivallus revähtäneellä jalalla kesti kauan välillä lumella kipukohtaa viilentäen, välillä yhdelläkin jalalla kinkaten. Onneksi tavoitin puhelimella ystävän, joka lopulta antoi kyydin lähimmältä tieltä omalle autolleni ja pääsin pois metsästä.

Sen tajuan nyt etten voi turvata elämässäni itseeni enkä rakentaa mitään oman erinomaisuuteni varaan. Siksi haluan kiittää  ja korottaa ylistykseni Hänelle jolle kuuluu kaikki. Hänellä on valta suojella ja armahtaa omiaan. Hän antaa aiheen kiittää vaikka omat suunnitelmat romahtavat.

He lauloivat uuden laulun:

— Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan
ja avaamaan sen sinetit,
sillä sinut on teurastettu,
olet verelläsi ostanut Jumalalle
ihmisiä kaikista heimoista,
kaikista kielistä, kansoista ja maista.

Olet tehnyt heistä kuningassuvun, meidän Jumalamme pappeja; he tulevat hallitsemaan maan päällä. Valtaistuimen, olentojen ja vanhinten ympärillä näin suuren joukon enkeleitä ja kuulin heidän äänensä. Heitä oli lukemattomia, kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat, ja he lausuivat kovalla äänellä:

— Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan vallan, rikkauden, viisauden ja voiman, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen. Ja minä kuulin, kuinka kaikki luodut taivaassa, maan päällä, maan alla ja meressä, kaikki mitä niissä on, lausuivat:

— Hänen, joka istuu valtaistuimella, hänen ja Karitsan on ylistys, kunnia, kirkkaus ja mahti aina ja ikuisesti.

          Ne neljä olentoa sanoivat: ”Aamen”, ja vanhimmat heittäytyivät kasvoilleen ja osoittivat kunnioitustaan.

Mikään tässä ajassa ja maailmassa ei saisi mennä Jeesuksen edelle. Jeesus on Isän kanssa yhtä valtaistuimellaan ja hänelle kuuluu kaikki ylistys ja kunnia mitä meillä on tarjota.

Lue loppuun


2 kommenttia

Liikaa armoa

 

Voiko Armoa olla liikaa. Voiko seurakunnan edessä julistaa totuutta evankeliumista, jossa on armon määrää jollain tasolla rajoitetaan tai  sille asetetaan mittoja.

Johanneksen evankeliumin alussa Johannes Kastaja julistaa tulevasta Messiaasta seuraavalla tavalla: Johannes todisti hänestä ja huusi sanoen: ”Tämä on se, josta minä sanoin: se, joka minun jälkeeni tulee, on ollut minun edelläni, sillä hän on ollut ennen kuin minä.” Ja hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, ja armoa armon päälle. Sillä laki on annettu Mooseksen kautta; armo ja totuus on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta.

Armo on luonteeltaan kuin vuori. Se on ja pysyy. Sen määrä tai laatu ei muutu. Armo on Jeesus Kristus. Hänen kuolemansa kautta koko ihmiskunta lunastettiin pois kuolemalta yhdessä hetkessä Golgatalla. Jokainen joka tunnustaa Jeesuksen Herrakseen tehden näin parannuksen, käänntymyksen Jumalan puoleen saa osakseen armon.

 

Jeesus on tie,totuus ja elämä. Armon tie Iankaikkiseen elämään. Armo ei siis ole jokin ehdollinen voimavaikutus, jota lasketaan ihmisen ylle säännöstellen tai tipoittain vaan se on historiallinen tapahtuma, joka muutti koko maailman historian kulun poistaen väliseinän, synnin muurin ihmisen ja Jumalan väliltä.

Emme voi liikkaa julistaa armon sanomaa, Jumalan rakkautta ihmisille. Emme voi liikaa halata ihmisiä Jeesuksen vaikutuspiiriin. Jos me olemme Jeesuksen seuraajia meissä vaikuttaa se sama voima, Jumalan henki, joka vaikutti Jeesuksessa ja nosti hänet takaisin elämään. Siksi voimme rohkeasti julistaa ihmisille armoa armon päälle ja Jumalan suunnatonta rakkautta.

Voimme tehdä sitä siunaamalla jokaista ihmistä.  Rohkaisemalla ja näyttämällä sen mitä Jeesus on meille antanut. Antakaa ilon, rauhan ja vapauden näkyä omassa elämässänne. Mikään mahti maailmassa ei voi ottaa meitä pois Jeesukselta.  Pyhä Henki on puolustajamme, meissä vaikuttava ylösnousemusvoima.

 

Tämä on evankeliumin kova ydin. Muut seurakuntaa kuohuttavat asiat ovat kehällisiä pelastukseen vaikuttamattomia asioita.  Kun Jeesus julisti parannuksen saarnaa hän teki laista niin armottoman ja kovan, että sitä kautta pelastuminen kävi mahdottomaksi. Hän tyrmäsi lainopettajien jaon kirotuun kansaan ja hurskaisiin Juutalaisiin osoittamalla, että  hän itse on lain takana. Jeesuksen opetus on meille täsmälleen sama. Millään meidän teollamme ei ole vaikutusta armoon. Ei onnistumisilla tai epäonnistumisilla. Vain sillä, että luovuttamme jokaisen osa-alueen elämästämme Jeesukselle, on merkitystä. Kyse on hallintavallasta omaan elämäämmme. Siitä, että jokaisessa kiusauksessa tai onnistumisessa sanomme, Jeesus ota sinä nämäkin asiat itsellesi. Näin seuraamme häntä ja meillä on häneen suhde.

On merkillistä, että moni armon elämäänsä saanut muuttu kovin nopeasti armottomaksi, Ensin itselleen ja sitten toisille. Heille armosta tulee nopeasti ehdollista.  Rajoituksien ja epäilyn kautta elämään astuu salakavalasti rakkaudettomuus ja kyvyttömyys nähdä toisen ihmisen sydämeen kuten Jeesus teki.

Uskomme sijaitsee sydämessä ja se murtaa järjen päätelmät siitä miten ihminen haluaisi käsittää pelastuksen. Järki tahtoisi ryhtyä varmistelemaan pelastusta kun sydän vain haluaisi iloita siitä.

Kun vanhan minämme kuolee tehdessämme kääntymyksen ja parannuksen meidät liitetään ylösnousseeseen Kristukseen ja meistä tulee uudestisyntyneitä Jeesuksen omia. Sen tulisi näkyä meistä rakkautena. Jos jotain siis haluamme tarkata, tarkkailkaamme silloin armon synnyttämää rakkautta.


3 kommenttia

Anii Huu, Minä olen

Ystäväni kuuluu täysin toisenlaiseen uskonyhteisöön kuin mitä itse olen. Hänen Jumala kuvansa haastaa minua tutkimaan ja perustelemaan millainen on oma kuvani Jumalasta. Mitä uskon ja miten?

Mitä usko on. Perinteisesti asia määritellään, että usko on sen todellisuutta mitä toivotaan, sen näkemistä mitä ei nähdä.

Hebrealaiskirje puhuu uskosta seuraavasti, –Uskoon perustuu se todistus, jonka Jumala on isistä antanut. Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä.”

Kreikan kielen ”pistis” viittaa uskollisuuteen, luotettavuuteen ja vakuuttuneisuuteen. Hellenistisessä maailmassa sana vakiintui ateistisen jumalakuvan vastakohdaksi. Vanhan testamentin puolella vastaava hebreankielinen sana on ”aman”, olla uskollinen, luotettava ja pitää varmana. Hebrealaiskirjan kirjoittaja on tuntenut hyvin nämä molemmat ilmaisut.

Uskomme siis johonkin, mitä emme voi omin silmin tarkastella ja todentaa, mutta luotamme kuitenkin siihen tietoon mitä meillä on Raamatun ilmoituksena ja menneiden polvien todistuksena.

Olen usein törmännyt ihmisiin, joiden Jumala kuva on hyvin riisuttu. He poimivat Raamatusta Jeesuksen opetukset, mutta eivät näe kuka Jeesus on. Heille Jeesus on itse asiassa ongelma. Hänen seuraamisensa tuntuu toivottomalta  ja siksipä Jumalakuva on supistunut Jumalaan, joka on jollain epämääräisellä tavalla kaiken yläpuolella ja hän jotenkin vaikuttaa asioihin, mutta miten, se jää hämärän peittoon. Tällainen Jumala kuva säästää ihmisen siltä vaivalta, että uskoon tarvitsisi lisätä mitään liian henkilökohtaista. Jumala on aina sopivan etäällä.

Tällainen Jumala on helppo kuvitella mieleisekseen oman tarpeen mukaan. Jumalasta tulee ihmisen määrittelemä. Äärellinen ja luotu on määritellytkin äärettömän ja Luojan.

Ystäväni usko on jollain tapaa tätä samaa. Jumalan kolminaisuus on häivytetty täysin ja ihmisen poika on vain ihminen. Jumaluus on hänestä riisuttu pois kokonaan. Jumala sen sijaan on puettu vallan ja voiman välineeksi.

Kun yritän jotenkin hahmottaa Jumalaa, on minun katsottava myös itseäni. Miksi?  Jumala  loi ihmisen omaksi kuvakseen. Minussa on kolme elementtiä, ruumis, sielu ja henki. Jumalan loi ihmisen omilla käsillään ja puhalsi häneen Henkensä (Ruah). Sama Henki (ruah) liikkui tyhjyyden päällä ja sama Henki laskeutui kyyhkysen muodossa Jeesuksen ylle ja sama Henki herätti Jeesuksen kuolleista ja sama Henki laskeutui helluntaina opetuslasten ylle. Tämä Henki on myös Jumalan kolmas persoona.

Me emme ole Jumalia, emmekä Jeesuksia, vaikka sana kristitty merkitseekin suomeksi pientä voideltua, mutta me kuvastamme jotain siitä mitä Jumala on. Jumala oli läsnä Jerusalemin temppelissä kaikkein pyhimmässä ja siunasi kansaa. Mutta Jeesus muutti tämän kaiken ja meistä ihmisistä tuli Jumalan temppeleitä ja Pyhyyden asuinsijoja. Henkilökohtainen suhde Jeesukseen, Jumalan toiseen persoonaan, Poikaan mahdollistaa tämän. Isä ja poika odottavat meitä Jumalan valtakunnassa, jonka todellisuus on läsnä tässä kirotussa maailmassa meidän kauttamme. Oma kolminaisuuteni on kapea kuvajainen siitä mitä Jumala on. On suuri armo ja ja samalla arvoitus miksi Jumala loi minut. Mutta Jumala loi kaiken tarkoituksella ja siksi minullakin on tarkoitus ja tehtävä. Jeesuksen tähden minäkin olen Pyhä.

Raamatun ymmärtämisen keskiössä on Kristus itse. Jeesus opettaa meille vertauksissaan millainen Isä, Jumala on. Vaikuttavin kohta on Viikunapuu viinitarhassa-vertaus. Siinä Jumala keskustelee itsensä kanssa. Isäntä, Herra Sebaot puhuu Puutarhurille, Jeesukselle. Laki ja Rakkaus, Tuomio ja Armo keskustelevat keskenään. Jumalan sisäinen puhe johtaa siihen, että Jeesus ottaa vastuun arvottomasta ja heikosta.

Raamatun jokainen tapahtuma ja opetus taipuu aina kohti Kristusta ja suodattuu hänen persoonansa läpi. Meidän uskomme Jumalaan suodattuu Ihmiseksi riisuutuneen Jumalan läpi.

Kun Jeesuksen eteen tuodaan syntinen nainen, Jeesus paljastaa siinä ihmisille kuka hän on.  Tämän Raamatun (Joh 8)  kohdan yhteydessä Jeesus puhuu maailman valkeudesta. Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessää vaella vaan hänellä on oleva elämän valkeus., Jeesus viittaa suoraan Jesajan kirjaan (Jes. 42:6 ja Jes. 60:1-2) ja samalla tapahtumien kulku täyttää yhden Danielin (2:22) kirjan profetian, Hän paljastaa syvät ja salatut asiat, hän tietää, mitä pimeydessä on, ja valkeus asuu hänen tykönänsä. Jeesus paljastaa naisen ja fariseusten syvimmät salaisuudet.

Johanneksen 8.luku ja sen sanoma tiivistyy 28.-29. jakeessa:  Niinpä Jeesus jatkoi: ”Sitten kun olette korottaneet Ihmisen Pojan, te ymmärrätte, että minä olen se joka olen enkä tee mitään omin neuvoin, vaan puhun niin kuin Isä on minua opettanut. Hän, joka lähetti minut, on minun kanssani. Hän ei ole jättänyt minua yksin, koska minä teen kaiken hänen mielensä mukaan.”

Ilmaisu Minä olen se joka olen on sama minkä Jumala ilmoitti nimekseen Moosekselle palavan pensaan luona. Sanoista muodostuu ilmaisu  heprean kielen ilmaisu Anii Huu ja se sisältää Jumalan lausumattoman nimen Jahve. Jeesus julistaa siis että Jumala ja hän on yhtä.

Syntinen nainen kohtaa Jumalansa ja saa kuulla evankeliumin; En minäkään sinua tuomitse; mene äläkä tästedes enää syntiä tee.

Joh.8 luvun loppu vahvistaa sen mitä Jeesus ilmoittaa omasta persoonastaan tämän kaiken kautta. Kuulijat tunsivat hyvin lain ja sen että heidän silmissään Jeesus oli syyllistynyt Jumalan pilkaan ilmoittamalla olevansa yhtä kuin Jumala. He eivät kyenneet tunnustamaan Jeesuksen asemaa Jumalan poikana ja luvattuna Messiaana vaikka kaikki todisteet olivat heidän nähtävänä.

Suhteemme Jeesukseen on siis sama kuin suhteemme Jumalaan. Ilman Jeesusta meillä ei ole lainkaan todellista Jumala suhdetta.

Seuraamalla Jeesusta ja hänen esimerkkiään päääsemme kerran yhteyteen Luojamme kanssa joka on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Vain Jeesuksen kanssa voimme kulkea yli viimeisen rajan iankaikkiseen elämään.

 

 


1 kommentti

Minä olen heikko

Tänään on jälleen seurakunnassamme Majatalo-ilta. Olemme järjestäneet niitä nyt yhdeksänä vuotena ja ensi syksynä vietämme kymppisynttäreitä. Majatalon isännyys on langennut minulle, vaikka aluksi suhtauduin siihen melko nihkeästi. Ajatus edessä olemisesta ja vastuunkantamisesta niin isosta asiasta pelotti. On eri asia seisoa luokan edessä kuin seurakunnan edessä. Molemmissa on valtava vastuu, mutta jollain tavalla ajatus omasta heikkoudesta ihmisenä Jumalan edessä nosti kynnystä. Nykyään se lohtu ja hyvä mieli jokaisen Majatalo-illan jälkeen saa minut jatkamaan iltojen vetämistä.  Idea Majatalo-illoista on peräisin Simojoen Pekalta ja hän on kannustanut meitä alusta asti.

Kannustimena on ollut näky seurakunnasta toimivana ihmisten muodostamana yhteisönä sen sijaan, että seurakunta nähtäisiin jonkilaisena kirkon palveluorganisaationa, jossa työntekijät vastaavat kaikesta toiminnasta. Kirkko ei ole laitos vaan elävä yhteisö. Kirkkon pitää elää ja hengittää samaan tahtiin kuin ympäröivä yhteiskunta ja sen muodostaman Kristusruumiin tulisi kuvastaa Jumalan todellisuutta maailmalle. Toivoa ja Jumalan rakkautta.

Luin aamulla Risto Santalan kirjaa Pieni astia Pyhässä maassa. Kirja kertoo siitä suuresta menetyksestä, joka kohtasi Santaloiden perhettä Pyhällä maalla, kun heidän seitsemänvuotias poikansa menehtyi pitkän sairauden jälkeen. Kirja nostaa iankaikkisuus näkökulman ihmiselämän keskiöön. Ilman iankaikkisuutta ihmiselämän perspektiivi kutistuu olemattomiin ja horisontin taakse purjehtiva elämän laiva katoaa pysyvästi.  Jumalan todellisuus, Jumalan valtakunta ja sen vaikutus tässä ajassa lakkaa olemasta. Henki on poissa.

Iankaikkisuus ja sen tavoittaminen muuttaa kuitenkin koko elämän merkityksen.  Kuoleman vallan murtuminen Golgatalla vapauttaa ihmisen elämään ja palvelemaan täysillä ilman kuristavaa kuoleman pelkoa. Menetyksestä ja kuolemasta tulee voitto. Suru ja itku saavat merkityksen, kun kuolemasta tuleekin kotiin ja perille pääsemisen juhla.

Jeesus itkee Raamatunlehdillä kolme kertaa. Joka kerta hän itki rakkauden tähden. Kun Pietari itkee raamatussa, tekee hän sen katkerana ja pettyneenä itseensä. Kuinka usein meidän itkumme on tuota pettyneen Pietarin katkeraa itkua, joka katsoo sisäänpäin, ihmiseen itseensä. Siihen pimeyteen, jossa ei  ole valoa.

Minäkin itken usein omaa itseäni. Pettymystä siihen kaikkeen  mitä minussa on. Rakkauden puutetta ja voimattomuutta.  Minusta itsestäni ei löydy kuin alkuja pettymyksille. Jopa rakkaus sisältää ihmisellä pettymyksen siemenen. Lopultakin meissä kaikissa on vain pohjatonta kaipuuta, jonka tahdomme täyttää jollain ja kun kaipuumme ei täyty, jää jäljelle itsesääli. On todettava, että suurimmankin onnen ja riemun jälkeen ihmiselämä antaa palkinnoksi vain kärsimystä. Tämän kaiken toteaminen vetää maton alta ja paljastaa lopulta sen miten heikko ihminen olen.

Kun Jerusalemin temppeli valmistui Salomon toimesta oli sen keskellä pimeä ikkunaton huone. Jumalan asuinsija ja kaikkein Pyhin. Jumala kertoo  sen kautta meille, että hän kohtaa ihmisen pimeydessä. Hän kohtaa ihmisen heikkoudessa, sielä missä katkera itku saa lopultakin lohduksen. Kun valo ja rakkaus saa voittaa pimeän ja katkeruuden.

Me uuden liiton ihmiset olemme Jumalan temppeleitä. Ilman Jeesusta sydämemme, kaikkein pyhin, on vain pimeä huone. Mutta kun avaamme sydämen Jeesukselle ja henkemme tavoittaa iankaikkisuuden ja toivon perspektiivin, muuttuvat elämämme itkut rakkauden kyyneliksi. Pimeys ja heikkous antavat tilaa Jumalan valolle ja voimalle.

Seurakunta on paikka tätä kaikkea varten. Se kaikki hyvä, jota varten Jumala loi kaiken, kiteytyy Seurakunnassa. Seurakunnassa Jumalan Pyhäksi tekemät heikot ihmiset kokoontuvat yhteen vahvistamaan itseään ja palvelemaan Jumalaa ja toisiaan.

Siksi, kun olen heikko, saan olla ja  elää seurakuntani yhteydessä. Uskoni on samanlaista kuin Pietarin usko veneessä. En itse kykene kiipeämään veneen reunan kävelläkseni Jeesuksen luo yli mutta voin sanoa Jeesukselle, että hän pyytäisi minut luokseen.

 


5 kommenttia

Iso soppa – New Wine -hajatelmia 1

Porukka oli valtava, ja joka iikalla oli huutava nälkä. Pelkästään vatsojen murina sai korvat soimaan. Puhumattakaan siitä pienimuotoisesta napinasta, jota kuului sieltä sun täältä. Näin kovaa nälkää ei ollut koettu ikinä. Eikä siihen kohdalle osunut sitä pikkusälliäkään, jolla olisi ollut viisi leipää ja kaksi turskaa. Nälkä siis oli, jatkui ja paheni.

Juuri kun väkijoukko oli lopullisesti uupumaisillaan nälkäänsä, jostain ilmestyi tumma kaveri, jolla oli suunnaton pata. Padassa pulputti valtava soppa. Sopan tuoksu oli herkullinen.

– Tulkaahan syömään, huusi suuren sopan kokki ja sipaisi lyhyitä hiuksiaan taaksepäin. – Kulhoja on pöydällä ja taitaa siinä olla alumiinilusikoitakin.

Mistä ihmeestä se pöytäkin oli siihen tupsahtanut.

Valtava porukka tuijotti kokkia. Ihan siistin näköinen. Näytti ehkä vähän turvapaikanhakijalta. Viikset nenän alla.
– Tulkaa, tulkaa, huuteli kaveri. – Kaikille riittää kyllä.

Ensin kulhon otti lauma lapsia. He saivat soppaa ja alkoivat latkia keittoa.

– Nam, totesi joku, joka oli väristään päätellen kotoisin Keski-Afrikasta.
– Ihan kuin mummolassa viime kesänä, täydensi toinen tenava, selvästi pohjoismaalaista sukujuurta.

Monet aikuisetkin ottivat kulhoja ja aika maiskutus alkoi kuulua.

Mutta osa ihmisistä kääntyi poispäin.
– Ei sillä varmasti ole hygieniapassiakaan. Kyllä chateaubriand olisi paljon parempaa.

Lähtivät kävelemään erämaata kohti murisevien vatsojensa perässä.
– Hyvää tämä on, tulkaa pois, huuteli kokki lähtijöiden perään. Turhaan.

Ne, jotka jäivät, saivat vatsansa täyteen. Osa jäi padan lähistölle kiittelemään kokkia. Osa vetäytyi kauemmas ja kävi levolle. Jotkut tuijottelivat horisonttiin häipyvien lähtijöiden perään.

Illan tullen laulettiin. Laulu kantautui yli erämaan aina vuorille asti.

 

Lähteet:
Painettu: C.S. Lewis, Narnian viimeinen taistelu. Luku ”Yö saapuu Narniaan”.
Painamaton: Markku ja Johanna Sarento, Evankeliumi – ilosanoma vai taakka? New Wine -kesätapahtuma, 14.7.2017, Jämsä.